Читать книгу Pikkupappilassa - Anni Swan - Страница 4

Sisällysluettelo

Oli kirkas sunnuntai — huhtikuun viimeinen — kun Pikkupappilasta oikein joukolla ensi kerran lähdettiin kirkkoon. Jo varhain aamulla olivat lapset liikkeellä ja touhussa.

— Et kai aio ottaa Hildua mukaan? kysyi Ulla ihmetellen Lotilta nähdessään hänen vetävän viheriäistä samettimekkoa nuken ylle.

— Tietysti. Hildu on jo siksi vanha, että voi päästä mukaan. Muut nuket jätän kotiin.

— Minä en usko, että nukkeja voi viedä kirkkoon, sanoi Ulla. Sinun pitää muistaa, että isä nyt on pappi ja meidän täytyy käyttäytyä arvokkaasti.

— Minä en jätä Hildua kotiin, kuului Lotin itsepintainen vastaus.

— Hevoset ovat valjaissa, huusi Kaarlo ovella.

Nelipyöräisiin trilloihin, jotka isä oli ostanut edellisen papin leskeltä, asettuivat isä, äiti, pojat ja Lotti. Hildun riisti itkevän äitinsä sylistä Martta varsin kovakouraisesti.

Ulla ja Liisi asettuivat nappularattaille, Ranssu ajomiehenään. Martta jäi kotiin huolehtimaan päivällisestä.

Ullan sydän tykytti niin kovasti, että hän luuli muiden kuulevan, kun hän äidin jäljessä ja sisarusten seuraamana astui pitkin kirkon käytävää ja asettui papin penkkiin, jossa vanha ruustinna jo ennen heitä istui ja ystävällisesti nyökäyttäen teki tilaa.

Miten juhlallista oli täällä kaikki — vanha, valkoinen kirkko, kullalla silattu saarnastuoli, matalat lehterit, kirkasvärinen alttaritaulu, joka kuvasi Jeesuksen ristiltäottamista.

Urut soivat, pappi astui alttarille hitain, arvokkain askelin.

Isäkö se oli? Tuo kookas, mustakaapuinen mies, juhlallisen ankara ilme kasvoillaan! Isä, joka viimeksi eilen kuokki ja kylvi puutarhassa ja tänä aamuna istui aamiaispöydässä syöden ohrapuuroa kuten muutkin kuolevaiset. Hän näytti nyt miltei yliluonnolliselta olennolta.

"Herra olkoon teidän kanssanne", messusi pastori.

Ullaa värisyttää. Tuntuu siltä, että tämä on ihanin hetki hänen elämässään. Hän yhtyi seurakunnan veisuuseen hartain mielin.

"Niin myös sinun henkesi kanssa."

On ihmeellistä, että hän istuu tässä ja rukoilee ventovieraiden mukana Herran varjelusta isälle. Sydän täyttyy onnesta tulvilleen. Hän rakastaa kaikkia näitä ihmisiä, lihavia emäntiä, rumia ryppyisiä eukkoja, nuuskaavia äijiä, nuoria punaposkisia tyttöjä. Hyviä ihmisiä ne ovat, rukoilevat isän puolesta.

Ja isä muuttuu kuin toiseksi. Ikään kuin läheisemmäksi, mutta samalla kaukaiseksi, miltei pyhäksi.

Kun Ulla hetkistä myöhemmin kääntyi katsomaan äitiä, istui tämä penkkiin kumartuneena ja itki hiljaa.

Äiti itki!

Pappilan lapset vaihtoivat silmäyksen. He eivät ymmärtäneet, miksi äidin kyyneleet vuotivat, tunsivat vain hetken juhlallisuuden sitä syvemmin.

Pastorin rouva eli muistoissa. Vanha rakas kirkko loi esiin lapsuuden ja nuoruuden ajan. Tuossa saarnastuolin alla, vasemmalla, oli ollut Kaunialan penkki. Siinä oli joka sunnuntai istunut Gustaava Schöring, vanha patrunessa, suorana ja ankarana, kartanon nuoret rinnallaan. Niin kauan kuin Gustaava täti eli, ei kukaan Kaunialan perheestä vanhaa patruunaa lukuun ottamatta saanut jäädä pois kirkosta. Ei elämäniloinen Herman setäkään halunnut vastustaa, kun äiti ilmoitti, että hevosia oli varattu kaikille perheenjäsenille kirkkomatkaa varten.

Tuossa alttarin edessä he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten polvistuneet Herran pyhälle ehtoolliselle, kaunis, iloinen Agnes Schöring ja hänen serkkunsa, köyhä Anna. Toinen kuoli aikaisin vieraalla maalla, toinen istui nyt tässä lapsiparven ympäröimänä.

"Rukoilkaamme."

Äiti säpsähti. Miten hän olikaan antanut maallisten ajatusten vallata mielensä! Nopeasti hän painoi päänsä alas. Kuunteli rakkaan tutun äänen lukevan vanhoja ihania sanoja. Saman äänen, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli saanut hänen sydämensä sykkimään ja poskensa hehkumaan. Isä kulta, tukka oli harmennut ja ryhti käynyt kumaraan sen jälkeen, kun hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kaunialan kartanoon kotiopettajaksi majuri Schöringin ainoalle pojalle.

Jumala suojelkoon häntä, suojelkoon kotiamme ja lapsiamme.

Äiti vaipui hiljaiseen rukoukseen.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli moni pitäjäläinen tervehtimään uutta pastorinväkeä. Usea vanhemmista ihmisistä muisti vielä hyvin Anna neidin, vanhan patruunan veljentyttären ja kasvatin. Ja pastori oli kerran ylioppilaana saarnannut kirkossa.

— Ja korean saarnan pitikin, sanoi muuan komearyhtinen vanha emäntä pastorin rouvalle. — Se vielä muistetaan ja sitä varten hänet tänne tahdottiin.

Lapset katselivat uteliaina ja tärkeän näköisinä ympärilleen. Lotin suloiset sinisilmät ja pitkät kiharat herättivät ihastusta.

— Siunatkoon, ihan kuin Herran enkeli, kuiskasi joku.

Liisi oli kadonnut. Hän kulki kirkkotarhassa ja tutki hautakirjoituksia. Vanhat hautakivet olivat hänestä mielenkiintoisemmat kuin ihmiset kirkkomäellä. Pieneen muistikirjaan hän merkitsi vanhimmat ja huomattavimmat nimet, vuosiluvut ja muistokirjoitukset.

Hautuumaan perällä, kahden ikivanhan kuusen suojaamana kohosi jykevä, sammaltunut graniittikivi. Siihen oli kultakirjaimin kaiverrettu:

Tässä lepäävät Herran rauhassa ylösnousemista odottaen

Kaunialan rälssitilan omistaja

Kenraali Herman Ulrik Schöring

s. 1754 — k. 1828

Puoliso

Hedvig Matilda o.s. v. Heintze

s. 1760 — k. 1818

Patruuna

Ulrik Vilhelm Schöring

s. 1786 — k. 1846

Puoliso

Gustaava Vilhelmiina o.s. Blylodh

s. 1806 — k. 1868

Majuri

Herman Ulrik Schöring

s. 1824 — k. 1874

Puoliso

Olivia Henrietta o.s. Rehn

s. 1829 — k. 1878

Lapset

Gustaf Vilhelm

s. 1848 — k. 1850

Ruth Olivia

s. 1849 — k. 1866

Liisi tarkasti kiinnostuneena pitkää sukuluetteloa. Kaunialan kartanon omistajia oli siinä kolme sukupolvea. Kenraali Schöring oli ollut äidin isoisä. Äidin puolelta olivat he, pappilan lapset, samaa sukupuuta.

Gustaf Vilhelm ja Ruth Olivia olivat kuolleet, Agnes samoin ja luultavasti Ulrik myös, vaikka heidän nimensä eivät olleet kivessä.

Liisi seisoi ajatuksiin vaipuneena hautakummun ääressä.

— Niin häviää kokonainen suku.