Читать книгу Pikkupappilassa - Anni Swan - Страница 5

Sisällysluettelo

Vapunpäivä koitti sumuisena, mutta pastori lupasi päivänpaistetta ja lapset luottivat häneen, vaikka hyvin tiesivät isän ilmanennustusten yhtä usein pettävän kuin pitävän paikkansa.

Äiti ja Martta olivat olleet jalkeilla kello neljästä aamulla. He olivat leiponeet ja paistaneet. Riikka oli pessyt lattiat ja Martta silittänyt uutimet ikkunoihin.

Ulla istui lastenhuoneen pitkällä pöydällä, heilutti jalkojaan ja lauloi kovalla äänellä:

Papinrouvat, papinrouvat nyt taas iloitkoot, koska saavat luottaa, että kaksi vuotta vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

— Häpeä, Ulla, tuollaisia renkutuksia ei lasten sovi laulaa, nuhteli

Martta.

— Renkutuksia! Tämä on oikein kirjassa painettu. Ja siinä puhutaan papeista. Tulee seurata aikaansa, rakas Martta.

— Älä lörpöttele, vaan tule kiillottamaan isän saappaita.

— Martta kulta, jos sinun välttämättä täytyy komentaa meidät työhön, niin ehdotan, että minä menen metsään poimimaan vähän sinivuokkoja. Tiedän päivänpaisteisen paikan Keinumäen etelärinteellä, missä ne varmaan jo ovat auenneet. Liisi voi kiillottaa isän saappaat.

— Älä luulekaan niin helpolla pääseväsi, huudahti Liisi, itse pujahtaisit metsään, ja minä saisin harjata saappaita. Ei, hyvä mamselli, se ei kelpaa.

— Anna Ullan mennä. Hän tietää parhaat kukkapaikat. Ja sinivuokot kahvipöydässä sopivat mainiosti sinivalkoisiin kuppeihimme.

Liisi sulki raskaasti huoaten kirjansa ja nousi luoden Ullaan harmistuneen katseen.

— Joudu ajoissa kotiin pienentämään sokeria, huusi Martta Ullan jälkeen. — Ja jauhamaan kahvia.

— Kyllä, kyllä, lupasi Ulla. Mutta kahvit saa Lotti jauhaa.

Hän juoksi ylös pitkin kapeata kujaa kuin siivillä kiitäen. Sumu oli hälvennyt, ja aurinko paistoi hymyilevänä sinisellä taivaalla. Siimeksessä, missä vanhojen kuusien oksat estivät päivältä pääsyn, loisti lumi vielä valkoisena. Mutta muutoin oli maa paljaana, ja heikko aavistus vihantaa pani sydämen sykkimään kevätonnesta.

Ja tuolla — Ulla pysähtyi ihastuneena — tuolla kasvoi sinivuokkoja, kymmenittäin, sadoittain. Aurinko oli ne vastikään herättänyt lämmöllään, ne olivat kuin pienet, kylvystä vastanousseet sinisilmä-keijukaiset. Riemuhuudoin juoksi Ulla niiden luo. Varovasti, yksitellen hän ne poimi.

— Te rakkaat, rakkaat, kuiskasi hän suudellen hellästi sinisiä terälehtiä.

Hetkistä myöhemmin kuuli Martta tullessaan leivintuvasta pihan yli hänen kaikuvalla äänellä laulavan:

"Ah voi, kuinka kauheasti, suru vaivaa mieltäni, kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani."

Martta pudisti päätään. — Ei ole hyvä, että Riikka opettaa lapsille kaikenlaisia renkutuksia, sanoi hän äidille keittiössä.

— Niin, sanoi äiti huolestuneena. Ei isäkään siitä pidä. Pappilan väen tulisi kaikessa olla esikuvana. Mutta emmehän voi kieltää palvelijoita laulamasta.

— Tyttöjä voisi ainakin kieltää.

Äiti oli luonut katseensa mäelle. Sen rinnettä astui Ulla kädet täynnä sinivuokkoja, harakanvarvuista kiedottu vihanta seppele hiuksilla. Nyt hän lauloi, niin että piha raikui.

"Voi, voi, voi, kun kullalleni on niin pitkä matka."

Äidin tummiin silmiin tuli lämmin loiste. Jos kuka hänen lapsistaan niin juuri Ulla oli äidin sydäntä lähellä. Ulla oli hän itse lapsena — juuri samanlainen — herkkä kyyneliin, herkkä iloon oli hänkin ollut — ajattelematon ja ajattelevainen — vastakohtia täynnä.

— Ovathan ne kuitenkin kansanlauluja, sanoi hän puoliääneen kuin puolustaen Martalle.

Martta ei vastannut. Hän leikkasi kullankeltaista sisarkakkua tasaisiin, säännöllisiin viipaleisiin.

Pikku pojat ryntäsivät sisään.

— Vieraita tulee!

Punainen, vanhuuttaan kallistuva veräjä avautui, ja pihalle ajoivat pappilan nelipyöräiset. Pastori itse ohjasi vanhaa, hidasta Liinaharjaa. Hänen rinnallaan istui suorana vanha nainen.

— Kristiina täti!

Pastorin rouva riensi nopeasti vastaanottamaan vierasta.

Kristiina Blylodh kohotti vältellen molempia käsivarsiaan torjuakseen

Annaa, joka tahtoi auttaa häntä trilloista maahan.

— Älä ole hätäinen, Anna. Minä pääsen kyllä itse. Kunhan vain löydän keppini. Siinä se onkin. Kas niin, ojenna nyt kätesi. Varovasti, varovasti. Voi, voi, Anna, sinä olet aivan yhtä hätäinen kuin ennen tyttönä.

Hitaasti ja varovasti pääsi vanha neiti viimein maahan. Tuntiessaan vakavan maakamaran jalkainsa alla hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi pastorin puoleen.

— Kiitos kyydistä. — Mutta hyväinen aika, ridikyylini, missä on ridikyylini? Se on varmaankin pudonnut. Siinä olivat silmälasini. Ilman niitä en näe mitään.

Alkoi kova etsintä, jonka kuluessa Kristiina täti voihki ja hätäili. Viimein Martta, joka myös oli rientänyt pihalle, löysi vanhan mustan laukun jalkapeitteen alta. Kristiina täti vastaanotti kaivatun aarteensa kiihtyneenä.

— Kiitos. Pelkäsin sen jo pudonneen ajopeleistä. Ja nyt vielä huivini, kas niin, nyt olen valmis astumaan sisään.

Pastori ojensi käsivartensa vanhalle tädille. Hän oli tavallisen miehen mittainen, mutta Kristiina täti oli vielä pitempi. Suorana ja komearyhtisenä hän astui, toisella kädellä nojaten keppiinsä. Pastorin rouva ja lapset seurasivat jäljestä. Äiti hellästi hymyillen, lapset hämillään. Vanha täti oli heistä perin omituinen. Hän ei ollut tervehtinyt ketään, tuskin luonut heihin katsettakaan.

Eteiseen päästyään Kristiina täti alkoi vapautua päällysvaatteista suurella huolella. Hän irroitti päästään pienen mustan hatun, joka kuminauhalla oli kiinnitetty leuan alle, puhalsi siitä tarkoin jokaisen tomuhiukkasen, silitti harsoa, kunnes siitä rypyt olivat oienneet ja laski molemmat esineet varovasti hyllylle. Päällystakkinsa hän ojensi Martalle:

— Tämän sinä kai harjaat, hän sanoi. Puhdista liepeet hyvin.

Sitten hän otti ridikyylistä esille mustan pitsipäähineen, ravisti sitä tuokion ja laski sen sitten harmaille, sileäksi kammatuille hiuksilleen. Senjälkeen hän irroitti hametta kannattavan kuminauhan vyötäisiltä, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti laukkuunsa. Ja viimein hän kääntyi isäntäväkensä puoleen. Hänen suuret, hiukan kulmikkaat kasvonsa loistivat älyä ja hyvyyttä. Hoikan, hennon Annan hän sydämellisesti veti luokseen.

— Olen niin iloinen, pikku Anna, kun olen saanut sinut tänne. Kiitos siitä, että lähetit miehesi minua hakemaan.

Pastorin rouva hymyili vesissä silmin.

— Rakas Kristiina täti, olisin mielelläni tullut heti sinua tervehtimään, mutta meillä on ollut täällä niin paljon puuhaa, etten mitenkään ole ennättänyt. Ja kiitos, kiitos kauniista lahjastasi, rakkahin täti. Miten hennoit siitä luopua?

Kristiina täti taputti hyväntahtoisesti häntä selkään.

— Niin katsos, sanoi hän, minä olen jo vanha ja saatan milloin tahansa kuolla. Vanha ompelupöytä on minulle rakas, ja sinä olet lähin sen saamaan. Puuttuisi vain — tässä tuimistuivat vanhan neidin kasvot, — että Alma Örnfelt tai Elviira Kemell sen perisi.

— Entä jos Agnes tai Ulrik vielä palaisivat? kysyi Anna arasti.

Kristiina täti pudisti surullisesti päätään. — Sitä en usko. En ole kuullut heistä kummastakaan vuosikausiin. Agnes rukka kirjoitti kyllä joskus äidilleen, mutta sitten kirjeet äkkiä lakkasivat tulemasta. Ja Ulrik ei äitinsä kuoleman jälkeen ole kirjoittanut riviäkään.

— Ulrik raukka, hän on kai sortunut suuren maailman pyörteisiin, sanoi pastori.

— Sitä en usko, sanoi Kristiina täti tiukasti. Poika ei ollut sen luonteinen. Mutta hän on voinut joutua jonkin onnettomuuden uhriksi.

Vanha neiti oli vaipunut istumaan vierashuoneen mukavaan kiikkutuoliin. Varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ne näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta.

— Ulrik oli aina minun lempipoikani, sanoi hän. Hän muistutti isoisäänsä.

Anna katseli säälien vieraansa älykkäitä, isopiirteisiä kasvoja. Kristiina Blylodh, Gustaava Schöringin ainoa sisar, oli ollut kuin perheenjäsen Kaunialassa. Anna muisti kuulleensa, että patruuna Schöring, kuten häntä usein sanottiin, oli vanhempainsa tahdosta valinnut sisaruksista vanhemman ja kauniimman — Gustaavan. Mutta kälyä hän oli pitänyt suuressa arvossa. Kristiina oli sisartaan henkevämpi, ja lanko keskusteli mielellään hänen kanssaan, kenties käly ymmärsi paremmin hänen luonnettaan kuin vaimo.

Kun Olivia rouva, Herman Schöringin nuori, hemmoteltu vaimo, tuli taloon, kohteli hän Kristiina tätiä yliolkaisesti. Täti oli hänen mielestään naurettava vanhapiika. Loukkaantuneena Kristiina muutti pois Kaunialasta pari vuotta lankonsa kuoleman jälkeen ja kävi vain lyhyillä vierailuilla Kaunialassa.

Mutta kun sitten kaikki luhistui majurin kuoltua ja leski jäi avuttomana sukulaisten armoille — kenen luona hän silloin sai kodin? Kristiina tätiin, "vanhaanpiikaan", hän silloin turvautui mieluummin kuin omiin lähimpiin sukulaisiinsa. Ja köyhänäkin — hän oli myös kadottanut suurimman osan omaisuuttaan sisarenpojan vararikossa — täti avasi mielellään hänelle kotinsa.

Pastori astui huoneeseen keskeyttäen Annan mietteet.

— Kai Kristiina täti jää meille nyt koko päiväksi? kysyi hän.

Kristiina täti ravisti päätään.

— Ei, kiitos, sanoi hän. Teille tulee arvattavasti vieraita, ja minä olen viime aikoina ollut niin vähän ihmisten seurassa.

— Mutta, täti, ethän toki aikone niin pian lähteä? Et sinä ennen ole ihmisiä vieronut, pikemmin päinvastoin. Sinähän ennen aina pidit vireillä keskustelua, kun Kaunialassa oli vieraita. Muistatko?

Täti hymähti surumielisesti.

— Muistan kyllä, Anna kulta. Mutta se oli silloin. Nyt olen köyhä vanha nainen, jolla on hyvin kulunut ja vanhanaikainen puku. Kristiina Blylodhista on vain rauniot jäljellä.

— Mutta, täti, mikä pukuasi vaivaa? Olethan yhtä hieno mustassa silkkipuvussasi kuin kuka hyvänsä.

Kristiina täti nauroi makeasti.

— Niin, niin, kuka sitä uskoisi. Tämän silkkihameen teetin Elviira Kemellin häihin — siitä on nyt kaksikymmentäkolme vuotta. Hame ja minä sopeudumme hyvin, mutta Elviira Kemelliä en mielelläni tapaa. Hän ja hänen hieno sisarensa kohtelivat tunnottomasti Oliviaa, joka oli heidän oikea serkkunsa. Olen sanonut heille siitä suorat sanat, ja siitä he eivät pitäneet.

Anna ja pastori vaihtoivat leikillisen silmäyksen. He tunsivat Kristiina tädin "suorat sanat". Hän oli arvosteluissaan säälimätön, jos hänen tarkan tarkkaa oikeudentuntoaan loukattiin.

— Teillä on siis kireät välit, kuten sanotaan, Harjulan väen ja

Örnfeltien kanssa.

— En pidä kitsaista, kovasydämisistä ihmisistä, sanoi Kristiina täti lyhyesti.

Martta oli keskustelun aikana tuonut sisään kahvitarjottimen.

— Jos Kristiina täti on väsynyt eikä halua tavata ihmisiä, sanoi hän punastuen rohkeuttaan, voisi hän ehkä levätä vierashuoneessa sen aikaa kuin muut vieraat ovat täällä.

Kristiina täti loi lasiensa takaa kiinteän katseen puhujaan.

— Käytännöllinen tyttö, sanoi hän. Se ihmetyttää minua, Anna, sillä sekä sinä että miehesi olette kovin epäkäytännöllisiä.

Pastorin rouva nauroi, mutta pastori kysyi ihmetellen:

— Olenko minä tädin mielestä epäkäytännöllinen?

— Se, että sinä, mies kulta, lainkaan teet tuollaisen kysymyksen, osoittaa, että olet epäkäytännöllisempi kuin luulin.

Ja Kristiina täti purskahti raikkaaseen nauruun, Lotti pisti päänsä sisään:

— Siellä tulee hirveästi vieraita. Koko maantie pölisee.

Kristiina täti nousi.

— Jos suvaitsette, katoan nyt. Onko sinulla jokin nidos Kierkegaardia kirjastossasi, pastori? Ei, älä tule itse. Joku tytöistä ehkä hakee sen minulle.

— Liisi etsii sen. Hän tuntee kirjastoni paremmin kuin minä itse.

Koko joukko ajopelejä oli ajanut pappilan pihalle. Tulijat olivat paraasta päästä pitäjän arvohenkilöitä, joukossa muutamia rikkaita talonpoikia emäntineen. Pyöreän, toimeliaan lukkarin johtama pieni kuoro viritti eteisessä virren, vanha kruununvouti lausui muutamia tervetuliaissanoja, ja sitten käytiin sisään. Kynnyksellä luonnollisesti kursailtiin jonkin aikaa, kunnes Harjulan rouva päättävästi sivuutti kruununvoudin rouvan astuen sisään ensimmäisenä.

— Me päätimme tulla teille aamupäivällä, Anna, puhui Elviira rouva, kun tervehdysnäytös oli suoritettu. Rovastilaan sopii mennä illalla, se on vanha talo ja paremmin varustettu. Jaha, tämä on Martta. No ei hän kaunis ole, mutta siistin ja siivon näköinen. Miili ja Naimi, tervehtikää.

Kemell seurasi tuikean rouvansa vanavedessä. Hän oli paksu ja vaaleaverinen, hidas ja harvapuheinen.

— Katsos nyt Annaa, Mooses, puheli Elviira rouva edelleen. — Eikö hän olekin vanhentunut?

Mooses katseli Annaa, ja hänen unteloihin silmiinsä tuli hetkeksi haikea katse. Oli aika, jolloin Anna Schöringin tummat samettisilmät olivat panneet hänen hitaan verensä kiivaammin virtaamaan. Mutta siitä oli kauan. Ja kuitenkin, Anna oli nyt punan kohotessa poskille vielä kaunis ja nuoren näköinen Elviiraan verrattuna. Mutta niin osaava ja säästäväinen emäntä kuin Elviira hän tuskin oli.

Pieni laiha Niemelän rouva niiasi pastorille ja syleili Annaa.

— Toivotan teille monta kaunista Vapunpäivää.

Naimi ja Miili istuivat äitinsä vieressä suorina ja jäykkinä. He olivat kumpikin isäänsä, paksut ja vaaleat. Miilillä on kirkkaanpunaiset posket ja vaaleansiniset silmät. Uteliaasti he salaa tarkastelivat Marttaa, joka hiukan hermostuneena puuhaili kahvintarjoilussa.

Niemelän rouva oli tuonut kaikki neljä nuorempaa poikaansa. He istuivat jalkojaan heiluttaen ja vartioivat ahnain silmin pöytää, jolle Martta oli asettanut simapullot ja tippaleivät.

Liisi ja Ulla seisoivat surkean näköisinä oven suussa vasta tärkätyissä hameissa. Äiti oli käskenyt heidän huvittaa vieraita poikia, mutta heidän oli mahdoton keksiä sopivaa puheenaihetta. Liisi hävisikin äkkiä pujahtaen lastenhuoneeseen. Mutta Ulla seisoi yhä uskollisena paikallaan. Vähitellen hän sentään lähestyi poikia ja rohkaisi mieltään sen verran että sai sanotuksi:

— Mennäänkö pihalle lyömään keilaa?

Pojat katselivat häntä silmiään räpäyttämättä, mykkinä ja hievahtamattomina.

— Tuletteko pihalle keilaa lyömään? kysyi Ulla uudelleen.

Äänettömyys. Viimein lausui vanhin pojista yksikantaan:

— Jahka me on saatu simaa ja tippaleipiä.

Ja jälleen käänsivät kaikki neljä silmänsä houkuttelevaan pöytään.

Ullan valtasi kova naurunhalu. Hän kohotti käden suulleen ja juoksi ulos. Lastenhuoneessa hän päästi ilonsa valloilleen.

— Nyt on sinun vuorosi koettaa, Liisi, sanoi hän. Minulla ei ole heihin minkäänlaista vaikutusvaltaa.

— Poikia! pääsi Liisiltä halveksivasti. En mitään maailmassa halveksi niin kuin poikia.

Ja Liisi uppoutui tutkimaan Weberin Ihmiskunnan historiaa.

Mutta sisällä salissa oli jo päästy puheen alkuun. Miesväki vetäytyi pastorin huoneeseen tupakoimaan, naiset tyhjensivät kolmannen kahvikuppinsa, kiittelivät leivoksia ja juttelivat pitäjän kuulumisia. Elviira rouvan ääni kuului ylinnä. Hän puhui kuten se, joka on tottunut komentamaan, ja jakeli mielellään pieniä karvaita pillereitä toisille naisille. Hilda rouvaa ja Annaa hän kumpaakin kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä. Mutta Hildalla oli valtti, ja sen hän, kun herratkin tulivat simaa ottamaan, voitonriemuisena iski pöytään.

— Tiedättekö, hyvä herrasväki, hän ilmoitti, Werner kertoi tänään uutisen, varsin mielenkiintoisen — Kauniala on taas saanut uuden ostajan.

— Kuka hullu sen nyt enää ostaa? Siellähän on kaikki rappiolla, päivitteli kanttorin rouva.

— Kuuluu olevan joku amerikkalainen rahamies. Nimeä ei Werner tiennyt.

Uutinen vilkastutti keskustelua suuressa määrin

Amerikkalainen rahamies! Sehän on tällä syrjäisellä paikkakunnalla ennenkuulumaton tapaus, miltei oloja mullistava.

— Onko hän naimisissa? kysyi Harjulan rouva ja katsoi tyttäriinsä.

Herrat hymyilivät. Naimi ja Miili punastuivat.