Читать книгу Pikkupappilassa - Anni Swan - Страница 6

Sisällysluettelo

Martta istui kyyryllään pappilan puutarhassa.

— Sinä, Ulla, kylvät herneet, ja Liisi tasoittaa vaot. — Kas, minne ne tytöt joutuivat?

— Pujahtivat pois, murahti kappalainen. Merkillistä, miten vastenmielistä tämä puutarhatyö tuntuu heistä olevan. — Mutta, Martta, minun mielestäni sinä teet välimatkat liian pieniksi. Puutarhakirjassa neuvotaan kylvämään harvempaan.

Martta kohautti olkapäitään hiukan hermostuneesti. Isä oli niin hirvittävän tietopuolinen. Ulla juoksi puutarhaan.

— Isä, siellä on eräs mies. Tahtoo papinkirjaa.

Pastori kohosi kyyristyneestä asennostaan.

— Eikö Liisi voisi antaa? kysyi hän. Tuokoon paperin tänne, niin minä allekirjoitan sen.

— Mutta hänellä on muutakin asiaa.

Huokaisten pastori työnsi lapionsa maahan. Kansliatyö oli hänelle kauhistus. Täsmällinen ja tarkka kirjanpito oli aina ollut hänen kompastuskiviään elämän polulla.

— Isä rukka, hymähti Martta. — Ulla, lisäsi hän kääntyen sisaren puoleen. — Mene noutamaan Liisi ja tulkaa molemmat työhön.

— Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan kanssa. On niin kaunis ilma.

— On kyllä, ja siksi on herneet saatava maahan. Kun olemme ne kylväneet, saatte lähteä. Minäkin tulen.

Ulla juoksi noutamaan vastahakoisen Liisin.

— En ymmärrä, toruskeli Martta sisariaan, miksi tämä puutarhatyö on teille niin vastenmielistä. Onko mitään ihanampaa kuin tuoreen mullan käsitteleminen kauniina kevätpäivänä? Se on toista kuin Liisin romaanit ja Ullan tyhjänpäiväiset juoksut metsässä.

— Sinä olet nyt kerta kaikkiaan proosallinen, rakas Martta, sanoi

Liisi pisteliäästä.

Martta punastui.

— Olisit sinäkin vähän proosallisempi, niin hyödyttäisit enemmän kotia, tokaisi hän.

Ulla pudotteli herneitä reikiin kiireesti ja hajamielisen näköisenä.

Hän odotti maltittomasti luvattua vispiläretkeä.

— Vihdoinkin! huudahti hän iloisena, kun viimeinen herne oli pistetty ja vaot tasoitettu.

Hetkeä myöhemmin astui pappilan nuoriväki pitkin kujaa, joka päättyi nuoreen, vaaleata vehreyttä uhkuvaan lehtimetsään. Oli vispilänteon paras aika, ja keväisistä koivunvarvuista sai norjia ja ihania vispilöitä. Kuljettiin mäkeä ylös, ohi Pikku haan, jossa vasikat kesäisin kirmasivat, ja painuttiin Isoa hakaa kohti. Iso haka oli pappilan ja parin muun talon yhteinen laidunmaa. Se oli laaja ja salaperäinen, täynnä yllätyksiä ja ihmeitä korkeiden sammaleisten kivien, käyriksi kummituksiksi kasvaneiden puiden ja tavattoman runsaan kasvullisuuden muodossa. Se oli oikea satumaa. Ei kukaan oikeastaan tiennyt, kuinka pitkälle sitä ulottui — mutta jokseenkin maailmanlopun ääriä se hipaisi — niin arveli ainakin Lauri poika.

Ja nyt heleänä, sydäntä sylkähyttävänä kevätpäivänä astuskeli sen kapeita mutkikkaita polkuja onnellinen parvi ihmislapsia. Etumaisena kulki Riikka, kookas, isokasvuinen palvelustyttö, jonka punaiset hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän astui keikuttaen leveitä lanteitaan ja kimeällä äänellään kajahuttaen:

Yksi nuori mies meni jahtiin,

yksi nuori mies meni jahtiin,

yksi nuori mies meni jahtiin

tuonne metsään viheriään.

Sum fram, sum fram, sum frali lallaa.

Loppusäveleeseen yhtyivät toiset retkeilijät voimakkaasti ja ponnella.

— Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. — Tässä on tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä Riikka arvelee?

— Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka.

— Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta.

Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi.

— Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan maahan ja nosti pojan siihen lepäämään sinisten orvonkukkien keskelle.

Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja kurkkua salpasi.

— Sinä ihana, ihana — — —, kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä onnesta.

— Ulla, älä istu siinä silmät ummessa. Kuori varpuja.

Martan ääni kutsui tytön arkipäivään.

— Riikka, kysyi Liisi, — onko totta, että tästä Isosta haasta kulkisi muka jokin oikotie Kaunialaan?

— Kyllä sitä tietä ennen vielä minun lapsuudessani kulettiin. Mutta ei maar sitä nyt enää muut käy kuin eläimet.

— Muistaako Riikka enää mitään niiltä ajoin, kun Kaunialassa oli vanhat omistajat?

— Muistan hyvin majuurin ja majuurskan ja pikkutyttönä näin vanhan patrunessan parikin kertaa. Muistan minä meirän pastuurskankin, kun se nuorena tyttönä pääsi ripille. Silloin oli koko Kaunialan herrasväki kirkossa, nuori herrakin.

— Sekö Ulrik?

— Justiin, Ulrik herra oli silloin vielä karetti ja niin korea ja iloinen.

— Missähän hän nyt mahtaa olla?

— Ei sitä kukaan tierä. Amerikkaanhan se taisi lähteä. Ja kertovat siellä kuolleen.

— Mitä varten hän oikein lähti täältä pois? kysyi Ulla. Hänen mielikuvituksensa oli saanut virikettä.

— Sitä voit kysyä äidiltä, sanoi Martta.

— Olen kysynyt, mutta äiti ei kerro. Hän käy aina surullisen näköiseksi, kun Kaunialaa mainitaan.

— Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa, kun se nyt on vieraitten käsissä.

— Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka kyllä hän sen tietääkin — tässä Riikka alensi ääntään, — koska kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee, navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein selkää karmii, jos kuka kuulee.

Liisin ja Ullan kasvot hehkuivat jännityksestä, mutta Martta sanoi kuivasti:

— Juttuja.

— Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.

— Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli kalpea mielenliikutuksesta.

— Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä. Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.

— Kaameata! Jännittävää! kuului tyttöjen huulilta.

— Eikö Kaunialassa nyt sitten kukaan enää asu? kysyi Liisi edelleen.

— Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu, pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat. Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.

— Äidillä on hänen kuvansa. Hän on hyvin ankaran näköinen vanha rouva, selitti Ulla. — Ja Herman sedän kuva meillä myös on, hän on niin lihava ja iloisen näköinen.

— Niin majuurivainaako! Iloinen hän oli, voi voi, ja niin aulis antamaan ja avokätinen, kun sille tuulelle sattui. Kyllä hänen aikanaan Kaunialassa juhlittiin ja pitoja pirettiin. Parihevosilla ajettiin kartanosta toiseen ja remuttiin vähän liiaksikin. Mutta mitäpäs niistä vanhoista asioista. Olleita ovat jo ja menneitä.

— Riikka nyt sentään kertoisi, pyytelivät Liisi ja Ulla.

— Saanhan tuota kertoakin, ja kyllähän minä ne asiat tunnen. Äitini oli monta kertaa kartanossa passaamassa, kun siellä oli kemut. Majuuria kaikki suosivat ja rakastivat, mutta vanhaa patrunessaa enemmän peljättiin.

— Oliko hän paha?

— Toiset moittivat pahaksikin, mutta köyhät ja sairaat häntä kiittivät. Itse kävi patrunessa pellolla. Sukanneule oli aina käsissä, ja siinä hän käveli saappaat jalassa pellonpientareilla, torui laiskoja, piti silmällä, ettei hevosia rääkätty, ja kutoi aina välillä sukkaansa.

Ja sattui usein, kun hän parast'aikaa oli jotain renkiä neuvomassa, että joku palvelijoista tulla huippaisee pellon yli täyttä vauhtia ja huutaa: "Patrunessa, patrunessa, täällä on mies, joka on iskenyt kirveellä polveensa." Ja patrunessa lähti tulemaan ja sitoi suurilla kauniilla käsillään haavan niin koreesti, ettei sitä olisi tohtorismieskään paremmin sitonut. Taitava hän oli tauteja ja haavoja parantamaan, se tierettiin moneen pitäjään. Mutta eipäs osannut omaa tautiaan parantaa. Kun lavantauti riehui pitäjässä, sai hän tartunnan niistä sairaista, joita oli hoitanut. Ja kuoli siihen. Kuoli, ja viiren vuoren perästä Kauniala meni vasaran alle.

— Kauheata. Mitenkä niin kävi? kysyi Liisi.

Tytöiltä oli vispilänteko jäänyt. Riikan kertomus oli liian jännittävää.

— No, se ei osannut majuri hoitaa taloa eikä rahoja. Ja rouva oli kans niin lapsellinen ja ymmärtämätön. Kyllä Ulrik herra itki ja raivos, kun tuli kotiin ja sattui parahiks paikalle näkemään, kuinka koti meni. Mutta mitäs hän olis siihen osannut? Nuori poika vielä ja huikentelevainen.

— Sen vuoksiko hän sitten lähti pois maasta.

— En minä häntä tierä, mutta niin hän oli sanonut, että Amerikkaan hän lähtee ja kyllä hän vielä palaa takaisin ja näyttää, että hänessä on miestä.

— Ehkä hän vielä tuleekin, huudahti Ulla innoissaan.

— Ei tule enempää kuin Aknes neitikään, joka kerran lähti. — — —

— Liisi ja Ulla, menkää noutamaan lisää varpuja, käski Martta. Ehkä

Riikka panee vispilät kokoon, niin minä lasken montako niitä on.

— Minusta ei ole hauska udella suvun asioita palvelijalta, sanoi hän matalalla äänellä tytöille, kun Riikka hiukan loittoni. — Olen varma, ettei äiti siitä pitäisi.

Liisi ja Ulla muikistivat suutaan. Martta oli aina niin pikkumainen.