Читать книгу Veljekset - Arvid Järnefelt - Страница 4

Sisällysluettelo

Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; — näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit, maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa, joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.

Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska osoitti katukäytävän paikkaa.

Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin: vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.

Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.

Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa.

Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella. Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi.

Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä kortteerissa.

Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.

Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:

— Mistä teillä onkaan tämä pöytä?

Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:

— Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on toisiakin. — Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis toimeenpanemaan muutoksen.

— Ei, ei, antaahan olla, — sanoi Henrik.

— Jaha, niinkuin tahdotte, — vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun kunniallekäyvän herjauksen.

Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon, että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi hänelle — pöydästä huolimatta.

Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii — kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu tulevaisuudestansa. —

Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa. Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.

Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes kuuttakymmentä täyttänyt.

Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen, henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet, kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa, osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.

Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona. Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä; toinen, Gabriel, oli — ikävä mainita — joutunut vähän huonoille jäljille, ainakin harhaan, — hän oli Turussa konetehtaalla jonakin viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa; neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä Säkkijärvellä.

Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa, jos vaan tulee kysymys.

Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:

"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin, pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan, omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa, sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, — vaan saisi sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin. Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset, heinänteot, leikkuu — — — Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"

Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan toiveissansa laimistunut.

Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, — niin, se ei ole mikään sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, — ymmärtänyt kuinka koko tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet, sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys! Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.

Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!

Siitä oli jo viisi vuotta.

Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.

Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut, armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, — silloin tuli kovin isku. Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat huutokauppakuulutuksen aikaan.

Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi tämmöisiä satunnaisuuksia, — ja harmaapäinen, lihava ukko — myöskin jotenkin irtonainen olento, — kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä, ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona kuopistansa. — (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, — silloin oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) — Samaan aikaan kuin nämät herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia, yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita, jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi, niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin tahtoivat.

Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä huutokauppatilaisuuksissa, — sanoi hän, — oli se tarpeen paremman ostohalunkin virittämiseksi.

Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa. Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden, kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään, huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, — ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.

Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä, naurua, puhelua ja tupakinsavua. — Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen kanslian ovi, — sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, — ja pappa tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!

Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän, tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että häntä myöskin nauratti, — ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.

Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden, pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla: "koska me nyt olemme kokoontuneet…" ja höystäen järjetöntä loruansa jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa, hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, — jotka ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi maalattu rautasänky — se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja, lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas. Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa, tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.

Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi, koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan. Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen keskellä.

Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota, tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.

— Mitä sinä nyt siinä —! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.

— No, no, — sanoi joku rusthollareista, — pojan on ikävä varsaansa! — Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat olleet armeliaita ja laupeita.

Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän kirjastot ja huonekalut — se keinutuolikin mattoineen, jossa hän, piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; — kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä, lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta nousi vaan 12 markkaan.

Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat mitä jo oli myöty, — kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit, kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin, häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia järjestyksessä maanneet, — vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut esineet. Niin oli sitten tehtykin.

Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa, kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.

He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen, että — äiti itki.

Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun, nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.

— Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, — sanoi äiti jonkun ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa kuusta.

— Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? — sanoi vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.

— He, — naurahti siihen Gabriel.

— Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa palkkaa? — selitti Uuno.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Mamma, mamma, — alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.

— Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?

— Mitä, lapseni? — sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.

— Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman kirstuja? Mitä? Voidaanko?

— Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.

Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa myöten.

Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää hengitystään. Hän nukkui.

Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä, ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin Johannes ja Henrik.

Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset, liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta, äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut, kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.

Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.

Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, — hänestä näytti, — että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta. Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin talossa, — mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena, salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, — semmoinen oli olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, — joka ei ollenkaan muutu eikä vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää. Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" —, ei: pitäisi sanoa "ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" — tai vielä paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa: "ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen, joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää — — minä tarkoitan: jätetään vaan tämä pappila, — muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä ylemmäs, ja vihdoin tuonne! — Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"… — Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua. Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä, joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta, nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien sanojensa vahvistukseksi, sanoi:

— Minä rupean papiksi!

Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:

— Niin, se on päätetty.

Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut, kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen, vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi. Nuori morsian puolestaan — vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, — oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään. Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta, luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan, vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana. Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä, ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät, mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.

Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.

Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä, että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen, huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.

Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin, se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari, joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, — antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa — se tuli kömpelösti ja niinkuin liian äkillisesti — jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.

Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin, Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär. Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.

Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.

Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt viiteen vuoteen.