Читать книгу Veljekset - Arvid Järnefelt - Страница 5

Sisällysluettelo

Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt, pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, — joka heistä enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel Turkuun konetehtaaseen, — joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, — joka vasta ikään vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja punatukkaisen Hilman seuraan.

Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.

Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat päätöksen.

Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä, mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.

Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:

Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät alkuaineena, — mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o. jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin, että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.

Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä mitään tiliä aikeistansa.

Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.

Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet. Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi Kantiin.

Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä, mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.

Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.

Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu kuin maisteritutkinnon suorittaminen.

Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään, että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle. Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.

Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana: kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut hituistakaan lähemmäksi Minua! — Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti. Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko elää ja ajatella Minun ohitseni!

Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät. Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella avioliittoa.

Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään, että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.

Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin katoovaiselta.

Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus:

"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan, jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"

Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä, oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, — sitä samaa, jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä keskellä hävinneen kodin sekasortoa.

Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa, vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka? Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen, päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu: ajattele itse.

Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on: tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua, yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?

Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.

Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä — kummastuttaa itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa —. Edemmäs ei tarvinnut ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, — mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys: mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu. Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken. Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.

Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista mielenvirkistystä.

Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin "Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta jättänyt tähän asti lukematta.

Tämän kirjan johdanto alkoi näin:

"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, — että meidän aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."

Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla. Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian ja uskonnon ykseys.

Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista, kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja mahtavampana.

Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä eikä mistään muualta," ajatteli hän.

Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan kaikki selvinnyt itsestään.

Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.

Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri, aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.

Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!

Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää viehättääkään.

Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä, sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan paikallaan.

Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.

Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis lähempää ajattelemista tarpeettomana.

Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.

Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.

Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.