Читать книгу Veljekset - Arvid Järnefelt - Страница 7

Sisällysluettelo

Gabriel oli perheen vanha suru.

Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä tiheään metsään, — niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt paikat ja suunnat, — metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.

Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä enemmän kuin kukaan heistä.

Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.

Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä, että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua. Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi: linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. — Perpetuum mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää huvittanut häntä.

Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä, että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.

Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen asioilleen ratkaisu.

— Käske Gabriel alas, hetipaikalla! — sanoi pappa Uunolle. Uuno säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä. Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.

— Pappa käski sinun tulla alas, — sanoi hän vintikamarin ovesta Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta haisevaa harmonikkaansa.

Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni

Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että

Gabrielkin oli kalvennut.

Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään, niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.

— Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne tuo kapineesi!

Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.

Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle.

Pappa huusi:

— Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!

Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä, eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:

— Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.

Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo. Pappa sanoi Gabrielille:

— Minun puoleltani ei ole esteitä.

Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta, ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.

Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi palttoosta, jota Gabriel haki:

— Onkohan sekään sinun?

Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan kiivastunut.

Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa sanomatta sanaakaan.

Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan yllyttivät häntä.

Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä mamma saisi häntä huomenna tavata.

Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.

Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan, tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?

Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti ojatöitä katsomaan suoniitylle.

Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.

Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle, nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui siihen.

Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen omaan kamariinsa.

Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, — ja pappa siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.

Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat.

Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.

Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.

Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista kääntymistä ikkunaan päin.

Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.

Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.

Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua, kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan. Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.

Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut — konepuhdistajaksi veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä hänelle niukkoja eläkevarojaan.

Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.

Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.

Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata häntä kotiin.

— Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi noin vaan tulla itseään esittelemään, — ja sitten hän vielä pyrkii saattamaan!

— No, edes tuonne kulmaan, — sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän myhäilytaitonsa.

— Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, — sanoi neiti Vestlund venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.

Gabriel ei uskonut mitään näistä.

Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni suoraa päätä hänen kotiinsa.

Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta, kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.

— Mitä asiaa herralla on, — kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.

— Onko neiti Vestlund kotona?

— Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa —

— Ehkä voin häntä odottaa täällä?

— Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali. Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi pronssatuilla puupuitteilla.

Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.

— Täällä alkaa olla vähän pimeä, — sanoi tullivahtimestari, noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle valkokuuppaista palavaa lamppua.

Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.

Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.

— Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen naimisiin hänen kanssaan.

Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään ja hymyilemään.

— Vai niin — juu, juu, — he, he, — kyllä hän tulee kohta kotiin, — herra on vaan niin hyvä ja odottaa.

Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt itseänsä.

— Nimeni on Gabriel ——, sanoi hän nousten seisaalleen.

Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.

— Herra on niin hyvä ja istuu vaan, — sanoi hän niinkuin vaaralliselle mielisairaalle. — Joko herra on kauankin Turussa ollut?

— Minä olen veturinlämmittäjä.

— Vai niin, lämmittäjä — jassoo, — sanoi tullivahtimestari rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla katseella kiireestä kantapäähän: — Vai lämmittäjä, juu, juu! — Eikä siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan häntä ulos vai kepittämään.

Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli kotiin.

— Mitä — mitä tämä nyt taas on! — sanoi hän niinkuin olisi jatkanut eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.

Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt uhkaavasti esille.

— Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa —

Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia kädestä.

— Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, — puhui hän nyyhkyttäen.

Gabriel loisti.

— No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä mies se on —

Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja harvapuheisina.

Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui ja närkästyi.

— Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, — hän sanoi, ja lisäsi huokaisten: — Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.

— Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata. Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. — Mitä sanot siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?

— Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!

— No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.

— Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään, arvaan minä.

— Olisiko sinulla sitten? — Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.

Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.

— Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon minä!

— Anna anteeksi, — sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan, että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. — Enhän minä, — leikillähän minä vaan. — Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse tahdot viivytellä?

— Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa minä siitä välitä. — Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!

Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut "epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä, sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä! Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa pakkasesta höyryävään veturiin.

Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He vaativat sitä yhteisesti.

Siinä sitä sitten oltiin.

Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi suoritettava tutkinto Helsingissä.

Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi: "voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä se on!" — ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.

Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.

Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä. Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä, että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.

Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.

— Saatana tässä sinua palvelkoon! — huusi Gabriel kalveten, ja nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. — Perkele — lisäsi hän vielä mennessään pajan ovelle päin.

Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja alkoivat nauraa virnistää.

— Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, — sanoi joku heistä.

— Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, — ilkkuivat he.

— Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill — pani joku.

Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.

"Niin, niin, Ingrid", — huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen laidalle. — "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai mitä pitää minun tehdä?" — Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.

"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan, eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti Vestlundiin.

Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä ja läksi Ingridiä tapaamaan.

Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi mitään.

— Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, — sanoi

Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.

Ingrid katsahti häneen epäilevästi.

— Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, — sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid puolelleen. — Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon. Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on — pelkkää hullutusta.

— Vai niin, — sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.

— Kuulehan ensin mitä sanon, — hyvitteli häntä Gabriel.

— En ole kuuro, — vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.

— No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus voisin päästä omankin maatilan isännäksi, — kuka sen tietää! — Mitä?

— Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.

— Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?

— Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi suureksi herraksi tahansa — mitä minulla on siihen sanomista! Jag har äran gratulera! — venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.

Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun

Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä

sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.

Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.

— Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! — sanoi hän.

— Herra ——, tuo puhe on sopimatonta teille, — sanoi neiti Vestlund totisesti.

Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi jälleen kokoon kuohua.

— Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, — sanoi hän ja hänen huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi, että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.

Neiti Vestlund nousi ylös.

— Niin no, minä olen siis tarpeeton, — sanoi hän.

Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä, nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä Ingrid häntä, — tuli mitä tuli.

Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut: "Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia, jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.

Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan seuraavana aamuna kello 8.

Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin kello 8.

Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi! Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa, tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!

Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.

Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka olivat saaneet täällä viettää yönsä. — Gabriel ei voinut mennä sisälle istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja rantajätkät!