Читать книгу Veljekset - Arvid Järnefelt - Страница 6

Sisällysluettelo

Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies, tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen tulitikkuun.

Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, — mutta tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon junankulkuja varten, — tietysti ne kaikki hänellä olivat, — toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja selvänä.

— Milloins myö sitt' männään? — sanoi hän; tietysti hän oli jo ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.

— Perjantaina, — sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno sanoi: Jaha, jaha! — Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin, että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen jäljessään.

Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:

— Kasso tuota kui se on sorja, — voi, voi, kui se on sorja!

— Tycker du värkligen att den där är vacker? — sanoi Henrik. Ja se, että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran katsahtivat toisiansa silmiin.

Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset rillit nenällensä — sekin oli aivan uutta Henrikille — ja alkoi suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi. Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.

Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no, leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt land," — sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus hänelle ehkä uusi.

— Kuules, — sanoi hän: — från Pyttisskär tili Hangö — —

— Kyllä minä olen sen kuullut, — sanoi Henrik.

— Mutta he erehtyvät suuresti, — sanoi Uuno; — kulkuneuvojen edistys noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he — he!

Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, — mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui kehittyneemmältä.

Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:

Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi suomalaisiksi.

Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi käyttämästä viipurilaista murretta ja — aivan kuin puolustaakseen itseään — alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen, että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi "emämaansa" erityisen suurella inholla.

Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he, — ainakin Johannes ja Henrik, — olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan. Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa sanomalehden lukemista.

Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän aikaa puhumatta mitään toisilleen.

Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus sanottiin "meidän fenomaani". — Mutta kuka olisi luullut, että hän jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!

Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.

— No, no, — sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, — voihan sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.

— Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! — jatkoi Uuno, mutta myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. — Mitä ihmeitä ne täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! — Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja rupesi puhumaan muusta.

— Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, — sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet yhteenpuristettuina.

— Mitä lukenut?

— Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa —

— Äläs nyt, mitä varten?

— Historiaa, saksaa, venäjää —

— No niin, niin, mutta mitä varten?

— Noh, mitä varten! — matki Uuno: — mitä varten luetaan?

— Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.

— Niinkö polyteknikoon — mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.

Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä lukujansa ja aikeitansa selittämään.

"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, — oli ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut, ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta velvollisuuden tunnosta.

Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja "tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille — jo kauan sitten herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.

— Vai niin, herra —— on maanmittari?

— Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena, — sanoi Uuno.

— Kyllä se niin on, kyllä se niin on, — sanoi toinen ja vaikka näytti Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä niinkuin olisi ollut nuorempi.

Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset kysymykset," — kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan? Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta. Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.

Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.

Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.

Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne herra —— matkustaa, jos saan luvan kysyä?" — ja se matkan tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", — sekä heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle hyvästijättösanojen ohella.

Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, — ja ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma, Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: — "sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään. Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi. Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan, röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä, saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. — Henrikin tuli oikein hiki päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!

Uuno ei torkkunut todella, — ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua. Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, — se oli hyvin moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne tahtoi, — ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä, mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.

— Minne ihmeeseen minä paninkaan, — puhui hän itsekseen syventyen povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.

Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.

Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.

Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.

— Kuka tämä on? — kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.

— Mitäs arvelet?

— Onko sinun tuttujasi?

— Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?

— En minä enää aijo opettajaksi. —

— Etkö, miksikäs sitten?

— No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.

— Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen opettajana kolmelle impyelle, — sanoi hän puoleksi piloilla, — ja yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! — Mutta sanoppas nyt sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?

Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää välittänyt.

— Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: — Kuinka sinä häneltä sait valokuvan?

— Hän antoi sen itse.

— Sinä pyysit!

— Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla. Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa italiankieltä, — sanotaanhan niin?

— Olen minäkin kuullut.

— Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus, ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei "kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä! Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat: kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.

— No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.

— En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", — ja nousin ylös, — tosin oli tuntikin jo lopussa.

— Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.

— No, en juuri voi sanoa. Hanna — se on tämä valokuvassa — hän taisi luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään lähtöä.

Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.

— Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa muistiksi.

— Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, — sanoi

Henrik.

— Taitaa, — naurahti Uuno. — Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne on niitä T——ia, olet varmaan kuullut?

— En ole koskaan kuullut.

— Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! — Mihin ihmeeseen minä sen tuppasin, — perhana! — sanoi hän ja rupesi taas hakemaan.

Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan. Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa tärkeämpi!

Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin, pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta, niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti takkinsa alla.

Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja valokuvan antamista.

— Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? — piti hänen vielä kysyä.

— Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se päinvastoin vähän sopii hänelle.

Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.

Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti hänet.

— Jasoo, jasoo, — sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän numeron.

— Mille puolelle tämä huone antaa? — hän kysyi.

— Kyllä se on tänne radalle päin.

— Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat huutavat.

Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain erinomaisessa. Mutta Uuno — hän tahtoi nukkua hyvin.

Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta, ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.

Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle, joka eroitti hotellin radasta.

Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa tuntui kytösavun hajua.

Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.

Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa, ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, — ja yhtä likellä hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin — Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, — jonnekin tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.

— Etkö tule jo maata, Henrik? — kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi paitahihasillaan hotellin ovessa.

Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään jäänyt ulos, vaan meni sisälle.

Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin, peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.

Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:

— Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, — ettäkö et aijo opettaja-uralle?

— Niin olen ajatellut.

— Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?

Henrik mietti ennenkuin vastasi.

— Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän, ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.

— Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan geodeesiksi?

— Niin — onhan sitä monta tietä auki.

— On, on, — sanoi Uuno miettien jotain. — Olet siis käynyt observatoriolla?

— Kävinhän minä siellä, — sanoi Henrik epävarmasti.

— Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?

— Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa.

Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.

— Mutta siitähän vasta aletaan?

— Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt — —

— Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. — Mutta kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?

Henrik ei tiennyt mitä vastata.

— Ja sitäpaitsi, — aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja lisäsi, — niin no, itsehän sen paraiten tiedät.

Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän niinkuin kuumilla hiilillä. — Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen, vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä. Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima, minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi, etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin kirjoista.

Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä — ja nyt: Uunon kysymys kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän, ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.

Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta sanoa!

Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä. Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.

— A propos — oletko lukenut Flammarionia? — kysyi Henrik äänettömyyden katkaistakseen.

— Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, — vastasi Uuno.

"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.

Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin lohdutukseksi:

— Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin kirjoihin.

— No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin sanomalehteen — vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la Flammarion.

Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.

— Se on kaikki hyvä, — sanoi Uuno, — mutta minä olen ainakin huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni täydellä höyryllä, — ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen, aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!

— Hm, — pani Henrik.

— Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.

— Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön, — sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.

— No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?

Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:

— Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, — sanoi hän.

— Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. — Jaha, jaha. No, puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.

Hän sammutti kynttilän.

— Jaa no, hyvää yötä sitten, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut hyvää yötä.

— Hyvää yötä, — sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.

Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli Uunon hiljaa kuorsaavan.

Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.

Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, — tai ei ollut vielä perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.

Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa. Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.

— Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, — sanoi hän puolustuksekseen.

— Sinä tupakoit liiaksi, — sanoi Henrik.

Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas tohvelin alle.

Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.

He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.

— Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan tyhjään kolmannen luokan vaunuun.

Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian kaukana toisistaan. Hän ei voinut.

— Annas kun minä, — sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.

— Eikös perhanassa, — sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.

— Näätkös, näätkös, — köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.

Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään. He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.

— Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! — sanoi Uuno, kun lasi oli paikoillaan ja rillit painetut nenälle.

— Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, — sanoi Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla leukansa tankoon.

— Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, — sanoi Uuno.

— Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, — lisäsi hän vähän ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.

Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.

— Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.

— Kas niin! — sanoi Uuno harmistuneena. — Ei nyt luulisi paljon vaadittavan!

— Älä viitsi hänestä noin —, minun on häntä hirveän sääli. Siinä taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.

— Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, — sanoi Uuno, aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. — Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja laiskottelija.

— Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean alansa — —

— Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan. Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän oikea alansa on laiskuus.

Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin kauan junassa.

Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.

— Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? — kysyi hän.

— Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei tainnut läpäistä.

Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät kumpikin itsekseen.