Читать книгу Marianne-rouva: Romaani - Benedictsson Victoria - Страница 3

Kirj.

ERNST AHLGREN [Victoria Benedictsson]

Suomentanut Auk. Dahlberg

Porissa, Axel Bergbomin kirjapainossa, 1890.

1.

Pienen ruokahuoneen ovi aukeni ja Marianne astui sisään.

Äiti istui kyökki-käsiliina polvilla ja kiskoi kuoria äsken kaltatuista manteleista.

"Äiti, minä olen saanut sellaisen ihmeellisen kirjeen", sanoi Marianne ja asettui pöydän ääreen.

"Minkä johdosta sitten?"

"Lukekaa itse." Hän antoi kirjeen, rouva Björk pyyhkäisi käsiään, otti sen ja rupesi lukemaan. Marianne istahti toiselle puolen pöytää odottamaan.

"Neiti!

Koska minua eivät miellytä pitkät johdatukset, kysyn minä lyhykäisesti: tahdotteko tulla vaimokseni. Minä kyllä käsitän, että sellaiseen kysymykseen voi olla vaikea vastata noin äkkipikaa, varsinkin kun niin vähän minua vasta tunnette. Minä en odotakkaan, että te nyt paikalla vastaisitte myöntymällä. Mutta jos te mielestänne ette koskaan voi muuten vastata, kuin en, niin ei luonnollisesti mikään estä teitä sitä paikalla lausumasta. Jos sitä vastoin aikaa voittaen luulette voivanne minusta enemmän pitää, kuin nyt, niin on parasta, että tulemme tuttaviksi mitä pikemmin sitä parempi, ja pyydän siinä tapauksessa saada käydä tervehtimässä teidän vanhempianne. Minä pyydän, ettette ole millännekään tämän kirjeen kuivakiskoisuudesta. Se johtuu siitä, etten tahdo lausua sanaakaan enemmän kuin täytyy, sillä jos tarjoumukseni hylkäätte, on sitä parempi meille molemmille, mitä vähemmän tästä asiasta on puhuttu.

Pikaista vastausta pyydetään.

Kunnioittavaisesti:

Börje Olsson."

"Olsson? — Minä en tunne edes nimeä", sanoi äiti ajatuksissaan pitäen kirjettä kädessään ja katsellen Mariannea.

"Hän on maanviljelijä, ja minä tapasin hänet Hallstorpin pappilassa, kun olin siellä viime suvena."

"Minä en ole kuullut sinun koskaan häntä mainitsevankaan. Minkälainen mies hän on?"

"Niin, tiedättekös äiti, sitä tuskin voin sanoa; minä muistan häntä aivan vähä. Hän on nuori — kuusi-seitsemän-kolmatta ehkä täyttänyt — hyvin hiljainen, ja noin niinkuin ihmiset yleensä."

"Onko hän niiltä seuduin?"

"Ei, ei juuri. Hän oli tullut junalla, oikeastaan jollain asialla, luullakseni, vaan hänellä oli tapana aina jäädä päivälliselle."

"Sitten?"

"Niin, herra jumala, enhän minä tunnekkaan sitä ihmistä!"

"Osoitetaanko hänelle mitään kunnioitusta?"

"Sen kyllä luulen. Hänestä pidettiin paljon pappilassa. Minä luulin melkein toivottavan häntä vävypojaksi sinne."

"Vai niin", sanoi rouva Björk päästen selville. Asian niin ollen hänen tarjoumuksensa ei varmaankaan ole ylönkatsottava, ajatteli hän. "Eikökän ole parasta, että menemme isän luokse?"

"Kyllä kai."

Marianne nousi. Rouva Björk pani varovasti kyökki-käsiliinan kokoon ja asetti sen pöydälle. Marianne kulki edellä ison, kauniin huoneiston läpitse. Äiti tuli perässä vaappuvin askelinensa. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä selkä oveen päin, kun he tulivat sisään.

Hänestä näkyi ainoastaan harmaa yönuttu ja laineen tapainen, hyvin harmaahtava takaraiva, joka oli varsin kauniisti muodostunut. Vaan kuullessaan oven aukeavan, kääntyi hän puoleksi ympäri kirjoitustuolinsa rautaruuvilla. Hänellä oli säännölliset kasvot, sileäksi ajeltu leuka, jossa oli pieni kuoppa ja joka oli jäänyt syvälle harmaakähäräisten poskipartojen väliin, joita raudanharmaat viikset yhdistivät. Tuuheat, tummat kulmakarvat pistivät omituisella tavalla silmään harmaiden hiuksien ja suurien, kosteiden sinisilmien rinnalla. Koko miehessä näkyi olevan jotain huolellisesti hoidettua ja hyvin säilynyttä, ja kasvojen kaikki juovat kertoivat syntyneensä alituisesta hymyilemisestä, eikä suinkaan huolista.

"No mitä nyt?" sanoi hän jörömäisen ääntä teeskennellen, "rahaa, rahaa, rahaa!"

Hän huitoi molemmilla isoilla käsillään ilmaa. Hänen äänensä tuntui kuin se olisi aina täynnä salaista naurua, joka pian tulisi kuuluville.

"Ei, tänään ei tarvita rahaa", vastasi rouva Björk, siirtyen kirjoituspöydän kulman ohitse tuolille istumaan, "vaan lueppas tämä kirje, jonka Marianne on saanut."

Isä otti kirjeen ja luki.

"Kuka Olsson tämä on?" kysyi hän lopetettuaan.

"Niin, minä tuskin tiedän; minä luulen, että hän on jossain paikassa, jonka nimi on Tomtö", vastasi Marianne.

Isä päästi pitkän salaperäisen vihellyksen.

"Sekö Olsson!" sanoi hän, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, "sitten on hän rikas."

"Sen kyllä luulen", vastasi Marianne aivan levollisena, "tunnetteko hänet isä?"

"Niin, se tahtoo sanoa, kun hän osti tilan, kuulin minä hänen maksaneen ostosummasta suurimman osan puhtaassa rahassa. Hän lienee pitänyt sitä nyt noin vuoden. Kuuluu olevan kelpo mies. Hän on ollut Munckebyssä pehtoorina — vai se hän onkin! No, mitä vastaat, tipuseni?"

"Isäkulta, minä en ollenkaan tiedä mitä vastaisin", sanoi Marianne pistäen huulensa ulospäin vähäiselle tötterölle. joka oli hänelle omituista ja liiallisesti hemmoitellun lapsen tapaista. Hänellä oli pieni sun ja jokseenkin turpeat huulet.

"Parasta on, että saat asiata ajatella. Minä hankin hänestä likempiä tietoja."

"Tee niin, isäkultaseni", sanoi Marianne silittäen kädellään muutamia kertoja ympäri isän pyöreätä niskaa, kuin olisi hän tahtonut sorvata sitä vielä pyöreämmäksi.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä oli kamreeri Björk hankkinut kaikki tarpeelliset tiedot ja tullut niiden johdosta sangen tyytyväiseksi. Börje Olssonin naimatarjous oli hyvin edullinen, sitä ei voinut epäillä.

Kamreeri Björk oli saanut tietonsa aivan varmoista lähteistä. Neuvoteltuaan ensin vaimonsa kanssa, meni tämä Mariannen luokse. Oli jokseenkin myöhä, vaan Marianne ei ollut vielä alkanut riisua vaatteitaan, vaan istui ja luki kirjoituspöytänsä ääressä lampun valossa. Äiti oli kokonaan liikutettu ja hänen poskillaan heloitteli pienet punaiset valkeat.

"Niin, Marianne, nyt saat kirjoittaa hänelle, jos tahdot. Isällä on jo ihan varmat tiedot, hän on hyvä mies, kelpo mies, ja hän on hyvin varakas."

"Mutta hän on talonpojan poika."

"Oh, se ei tee mitään, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvinkin sievä."

"Niin, mutta sukulaiset? — — — No niin, eihän mitään päätetä ennenkuin isä ja äiti ovat häntä puhutelleet. Sitte saamme kuulla."

"Kirjoita nyt, että hän tulee sunnuntaiksi, minä hankin neljä ruokalajia päivälliseksi."

Toivotettuaan suudelmalla toisilleen hyvää yötä, lähti äiti pois.

Marianne otti esille soman pienen kirjepaperin, johon hänen nimensä oli painettu ja kirjoitti:

"Herra Patruuni Olsson, Tomtö.

Kiitos kirjeestä. Toistaiseksi en voi mitään vastata muuta, kuin että vanhempani lausuvat sydämestään teidän tervetulleeksi tänne sunnuntaiksi. Kaikesta muusta päättäköön tulevaisuus.