Читать книгу Marianne-rouva: Romaani - Benedictsson Victoria - Страница 6

"Mikä poika hän oli?"

"Hän oli äpärä. Hänen äitinsä oli palvelustyttö jossakin herraskartanossa, en tiedä missä, ja Pauli itse asui mummonsa luona, joka oli köyhän loisen leski ja asui vallan lähellä meidän taloamme. Hyvän päänsä oli hän varmaankin perinyt isältään, joka oli muuan nuori ylioppilas ja oli ollut vähän aikaa talossa kotiopettajana."

Marianne lensi tulipunaiseksi. Hän häpesi sulhasensa tähden, koska tämä oli hänen läheisyydessään puhunut sopimattomasta asiasta.

Börje oli puhunut tyynesti kuin maailman viattomimmasta seikasta, vaan nähtyään Mariannen alakuloisuuden, koska ei tämä enää uskaltanut katsahtaa ylös, punehtui hänkin. Lämmin väri nousi auringon paahtaman ruskean alle, ja levisi hänen hienoihoiselle otsalleen, sillä hän huomasi toisen olevan häpeissään hänen tähtensä.

Olihan hän puhunut täydellä luottamuksella. Pitihän Mariannen tulla hänen vaimokseen, eikä sitäpaitsi hänen vertaistensa silmissä ollut mitään loukkaavaa, vaikka puhuikin äpärälapsista.

Kiusallisen äänettömyyden jälestä jatkoi Börje sellaisella kiireellä kertomustansa, kuin olisi hän tahtonut saattaa toista unhottamaan, mitä oli tullut sanotuksi.

"Pauli ei ollut talonpojan lapsen näköinen. Hän oli näköjään kuin tyttö pojan vaatteissa. Toisilla pojilla oli aina tapana pilkata häntä kysymällä, oliko hänen kasvonsa olleet litistymässä kahden laudan välissä. Hän oli vaalea ja hoikka, kapeakasvoinen. ja hänellä oli suuret ruskeat silmät. Hän ei ollut koskaan oikein terve. Luulempa melkein, että tämä juuri veti minua häneen."

"Kuinka niin?"

"Niin näetkös, sillä kun me toiset olimme ulkona leikkitantereella ja melusimme, niin istui hän melkein aina jossakin nurkassa ja oli viluissaan; minä luulen melkein, että hän paleli keskellä kesää. Ja sitten voi hän keksiä semmoisia pieniä hauskoja leikkejä itselleen. Hän leikkeli eläimiä ja muuta kaunista nähtävää lantuista ja perunoista, hän rakenteli pieniä sieviä puutarhoja hiekkaan, kerran oli hän tehnyt pienen auran, joka ei ollut kuin puolen korttelin pituinen, ja se vallan hurmasi minua. Ja tuota kaikkea minä ihailin.

"Välistä tulivat isot pojat sotkemaan hänen puutarhaansa tai rikkomaan hänen lelujansa, ja silloin tappelin minä niiden kanssa. Minun mielestäni oli hauska tapella. Ja siten tuli tavaksi, että minä ja Pauli leikimme yhdessä, joten hänellä oli aina joku, joka suojeli, mitä hän oli pannut järjestykseen. Ja minä olin ylpeä hänen puolestaan. Minä näin, että hän oli sukkelampi kuin muut pojat. Meillä oli hyvä matka kouluun; hän ja minä kuljimme aina yhdessä. Ja äiti varusti aina minun eväskorini niin, että sieltä liikeni joku pieni pala Paulillekin, sillä hänen mummonsa oli köyhä, eikä hän koskaan ollut niin hyvissä oloissa kuin minä. — Sillä tavalla se kävi.

"Jos tietäisit, milloin tahansa ajattelen häntä, kun hän oli pieni, näen minä hänen aina puettuna pieneen, mustaan samettimekkoon, jonka hän oli saanut herraskartanosta ja joka hänellä oli ensiaikoina pikkukoulua käydessämme. Hän näytti minun mielestäni prinssiltä, minun mielestäni oli hän paljoa ylhäisempi kuin minä ja minä kuvailin aina mielessäni jonkun tulevan häntä ottamaan viedäkseen hänet suureen komeuteen. Kuinka minä muistan sitä samettimekkoa! Se oli viimein kulunut, jotta siinä näkyi pieniä ympyriäisiä pilkkuja harmaahtavan pumpulikudoksen päällä — ja se oli vallan kiiltävä hihan suista ja kyynäspäistä. — Niin näetkös, kun hän sitten oli kahdentoista vuotias, panivat pappi ja koulumestari toimeen rahankeräyksen hänelle ja sitten pantiin päivätöitä, ja hän pääsi Lundiin kouluun. Kuinka minä itkin! Minä tahdoin myöskin mennä opiskelemaan. Äiti olisi kyllä päästänyt, vaan isä ei suostunut millään ehdolla. Hän oli antamaisillaan minua selkään, kun en tahtonut olla vaiti asiasta, ja viimein siitä ei enää hiiskuttu. Niin, siihen aikaan en vielä ollut niin Pauliin ihastunut, kuin sitten. Se oli silloin, kun me molemmat olimme varttuneet ja hän oleskeli loma-ajat kotona. Hän oli pitkä ja huojuva silloin, hänen olennossaan oli pehmeyttä, kuin olisi hän ollut nainen, ja sitten oli niin omituista puhua hänen kanssansa. Sieluineen ja ruumiineen oli hän antautunut opintoihinsa, ja hän puhui aina niin, että kaikki tuli selväksi, kun hän vaan siitä puhui, minä oikein jumaloin häntä. Kerran tuli hän hyväksi ystäväksi erään tuttavansa kanssa, joka oli ylioppilas ja kotiopettaja paroonin perheessä. Ja sinne meni Pauli häntä usein tervehtimään. Minä luulin tulevani hupsuksi sinä suvena. Minä taisin maata ja itkeä yöt läpeensä, sentähden että ajattelin hänen ylönkatsovan minua tietämättömyyteni tähden, ja sentähden että minä mielettömästi kadehdin hänen uutta ystäväänsä, jolla oli, mitä minä kaipasin. Ja kuinka minä luin sinä kesänä!"

Börje vaikeni, vajonneena menneisyyteen.

"No, kuinka kävi?" sanoi Marianne.

"Kuten aina käy. Minä rauhoituin. Mutta me olimme kirjevaihdossa kauvan aikaa — useita vuosia."

"Etkö nyt koskaan ajattele häntä?"

"Kyllä, välistä ihmettelen missä hän mahtaa olla."

"Etkö tiedä sitä?"

"En, niin se on eri historia. Vaan koska olen edellisen kertonut, voin tämänkin kertoa. Vähää ennen kuin Pauli pääsi ylioppilaaksi kuoli hänen mummonsa ja hänen äitinsä muutti tämän pieneen asuntoon, joka siivottiin ja tuli oikein sieväksi, ainakin sisältä, sillä Paulin äiti oli kelpo ihminen ja ansaitsi paljon ihmisten kankaita kutomalla. Mutta kuinka olikaan, oli Pauli Lundissa ahtaissa oloissa. Hänen oli välistä ikävä, ja silloin kirjoitti hän minulle pitkiä kirjeitä. Minä olin silloin kansanopistossa. Hän ihaili kaikkea hienoa ja kaunista, hän oli murheissaan, kun täytyi asua sellaisessa pienessä hökkelissä, kuin hänellä oli. Hänen mieltänsä kaivoi nähdessään tovereinsa ylvästelevän rahoillaan, vaikkei hän saanut syödä edes vatsaansa täyteen. Hienolta hän aina näytti. Yhden ainoan kerran kävin häntä tervehtimässä. Vaan muutoin en tahtonut mennäkään Lundiin; eihän hänellä, joka oli ylioppilas, voinut olla hauskaa kävellä minun kanssani. Kelpo mies oli hän ja oli juuri suorittamaisillaan kandidaatti-tutkinnon. Silloin keikahti hän naimisiin ja matkusti ulkomaille."

"Vai meni hän naimisiin!"

"Niin. Hän oli vaan yhdenkolmatta vuotias. Hän nai rikkaan vanhanpiian, joka häneen oli ihastunut. Sitten on kulunut joku neljä vuotta."

"Eikö hänestä koskaan kuulu mitään?"

"Ei. Hänen äitinsä kuoli pari vuotta sitten, Paulilla oli tapana lähettää hänelle rahoja, niin kauvan kuin äiti eli, vaan nyt ei hänellä ole ketään, kelle kirjoittaisi."

"Missä luulet hänen oleskelevan?" kysyi Marianne, joka alkoi tulla uteliaaksi.

"En voi tietää. Ainakaan Ruotsissa ei hän ole ollut sitten, kun lähti."

"Luuletko koskaan enää näkeväsi häntä?"

Heidät keskeytti rouva Björk, joka astui sisään salaisesti kurkistettuaan, ettei tullut häiritsemään mitään arkatunteista kohtausta kahden kesken.

"Börje, onko se sinun täyttä tottasi, että matkustat puolipäivä-junalla?" sanoi hän.

"On, äiti hyvä, se on aivan välttämätöntä. Minä en voi viipyä. Ja minä toivon, ettei viivy kauvan, ennenkuin minun ei enää tarvitse lähteä pois Mariannen luota, minä tarkoitan ennenkuin hän on kotonani Tomtössä. Vai kuinka?" Hän kumartui alas ja katseli Mariannea, joka ei vastannut. Tästä ei ollut niin suloista puhua häistä kuin kihlauksesta.

"Niin, minun pienet kyyhkyläiseni," sanoi rouva Björk iloisena kuten aina, "minun on todellakin mieleni paha, että täytyy häiritä teitä, vaan minä teen sen vallan käytännöllisistä syistä, joiden johdosta minun anoppimuorina täytyy tiedustella Börjen mieltä. Niin esim., milloin olette ajatellut häät pidettäviksi?"

"Minä soisin mielelläni pidettävän ne Marraskuussa," vastasi Börje, "vaan en ole kysynyt Mariannelta."

"No, mitä sanot?" Äiti kääntyi tyttäreensä.

"Siitä saavat äiti ja Börje keskustella," vastasi tytär hieman väsyneenä ja alakuloisena, vaan hän pienessä alakuloisuudessaan halusi ainoastaan muiskua, ulospäin pistettyihin huuliinsa ja otsalleen, jossa näkyi semmoisia, jotka olivat ryppyjä olevinaan.

"Ei, lapsikulta; se ei ollenkaan sovi," sanoi äiti päättävästi, "kyllä sinunkin täytyy sanoa tahtosi, senhän voit ymmärtää."

"No siis, Marraskuun lopussa."

"Minulla ei todellakaan ole paljoa aikaa käytettävänä," sanoi rouva, "ja sentähden täytyy minun tiedustella sinulta, Börje, mitä sinulla on talouden alalla ja mitä ei."

"Ah, äiti hyvä, minulla on luullakseni kaikki, mitä tarvitaan, ja mitä puuttuu, voin hankkia; älkää niiden tähden ruvetko aivojanne vaivaamaan. Äitini on hankkinut minulle sänky- ja liinavaatteita niin runsaasti, että tuskin tiedän mihin enemmän sovittaisin, jos niitä vielä tulisi lisää."

Rouva Björk siunasi sydämmessään tuota talonpoikaisvaimoa, sillä hän tunsi liian hyvästi miehensä raha-asiat, että olisi voinut pöyristyksettä ajatella näitä kaikkia menoja ja kuinka olisi mahdollista lainata rahoja niihin kaikkiin.

"Kaksi huonetta ovat ilman kaluja," lisäsi Börje, "vaan ne panen minä kuntoon heti, kun Marianne on käynyt siellä ja lausunut ajatuksensa asiasta ja esineistä. Milloin saan teitä odottaa sinne?" Hän kääntyi puoleksi Marianneen ja puoleksi anoppiinsa.

"Ah, se oli totta!" huudahti Marianne, "neljäntoista päivän perästä olen minä nuodetyttönä erään serkkuni häissä. Silloinhan on selvää, että sinut kutsutaan minun parikseni. Muista se."

Börjen kasvot näyttivät hullunkurisesti närkästyneiltä.

"Mitä hittoa se noita ihmisiä koskee, jos minä olen kihloissa sun kanssasi!"

"Kyllä, se koskee koko sivistynyttä maailmaa, ethän sinä olisi muutoin ilmoittanut sanomalehdessä. Ja se merkitsee niin paljo, että sinä olet nyt hyvä ja esiinnyt loistavasti, kuuletkos!"

Leikkipuheessa oli enemmän totta, kuin äänestä olisi luullut. Marianne oli salaa peloissaan, kuinka vapaasti hän voisi käyttäytyä tällaisessa juhlatilaisuudessa. Jonkinlaisella tuskalla laski hän lukua mielessään, oliko Börje nuorin morsiuspojista, jolloin hänen olisi täytynyt pitää puhe nuodetytöille, vaan kaikeksi onneksi oli morsiamen veli nuorempi.

"Sinun täytyy varmaankin olla valkoisissa," sanoi Börje, "minä olen varma, että semmoinen puku sopii sinulle tavattoman hyvin. Sinun muotosi tuntuu, kuin sopisi sille ainoastaan harso ja pitsit."

"Oh, sinä vekkuli! Sinulla on tapana tarkastella naisten pukuja!" huudahti Marianne iloisesti hämmästyen, ja hänen silmissään leimahti niin, ettei Börje ollut semmoista ennen nähnyt.

"Niin," sanoi hän, "se on totta. Minä katselen mielelläni hienosti vaatetettuja naisia, minä en koskaan voi päättää, mitä heillä on yllä, mutta minä tiedän aina, onko se kaunista vai ei. Ja häissä ovat valkeat länningit minun mielestäni kauniita, se on niin puhdasta ja juhlallista mielestäni ja sopii oikein hyvin semmoiseen tilaisuuteen. Aivan valkea puku ja nuoret viattomat kasvot — ne ovat jotain nuorta, jotain hurskasta, eikä kuitenkaan tarvitse turmella iloaan sillä, että näin vaatetettu menisi luostariin."

Hän nauroi vähäsen, ikäänkuin ujostellen omia sanojansa.

Rouva Björk katsahti häneen vähän kummastuneena. Ehkei hän sentään ollut niin sivistymätön, kuin luultiin.

"He aikovat menetellä meidän aikaisella tavalla, että kaikki juhlallisuudet tapahtuvat ennen häitä, sillä nuori pari lähtee matkalle kohta vihinnän jälkeen," sanoi Marianne. "Minun valkeata hamettani sinä et siis saa nähdä, ennenkuin vasta lopussa. Ensimmäinen ja komein pääjuhlallisuus on tanssijaiset majuri Follmerin luona. Ne ovat, kuten olen kuullut, ensi keskiviikosta kahdeksan päivän kuluttua. Siihen saa oikein ponnistaa neroansa … sehän onkin jokaisen rouvaksi aikovan velvollisuus! Niin, niin, minä luulen kyllä saavani kokoon jotakin, jota voi näyttää. Huomenna valitsen kankaan. Sinistä, kuules! Eikö niin?"

"Kyllä, sininen on kaunista tuon vaalean tukan rinnalla," ja Börje katseillaan silitteli hänen hiuksiansa.

"Ja sinä et saa vilaustakaan nähdä minusta, ennenkuin perillä. Et — kuuletkos sinä!"

"Vai niin, sinä tahdot huikaista silmäni!… Vai sinistä? ja sitten pitäisi sulla oleman hopeata. Oletkos nähnyt eräänlaisia rannerenkaita muinaispohjolaiseen tapaan, hopeaisia kullattuine korkoteoksineen … tiedäthän? — ja niihin on sovitettu tahkotuita teräsnauloja."

Äiti ja tytär olivat ihastuksissaan. Tiesipähän jotakin! Voi toki, kuinka helpottavan huokauksen keralla heidän kaikki ennakkoluulonsa pakenivat! Hän ei ollut, kun kaikki pääsi ympäri, läheskään semmoinen moukka, kuin he olivat pelänneet.

"Ah, ne ovat kauniita!" huudahti Marianne mielissään.

Börje ei puhunut mitään, hän vaan nauroi.