Читать книгу Marianne-rouva: Romaani - Benedictsson Victoria - Страница 5

Marianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli nojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä päivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja päästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin katsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen mielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät takanaan. — olihan hänellä oikeus uneksia.

Hänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi jännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei hän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan osalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta hänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla tarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän houkutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin mahdollista. Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle suloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot, onnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän antanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija juuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen kuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan hän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.

Hän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon tanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin täyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi, viehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja hänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta tanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes huomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän vaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä tunnetta toiselta puolen.

Vaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin muihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän ollutkaan kaunis — jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen — niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on sanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli, joka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen vaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen ulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja hän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.

Eikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina huomiota herättävä.

Tanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse tanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä kahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin lepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät kiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone ympärillänsä. — Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin Marianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän. Ainoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista pitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan tapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun ja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä ympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin hengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys, kosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan koko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja hän oli väsynyt ja tyytyväinen.

Hieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala tullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli mielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän mieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että tuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan suuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti kuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan jotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla. Tämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, — siinä oli jotakin, joka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun ajatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli vähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään miten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi sellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön himo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena, vaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä vaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin julmuuden, — siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle. Siitä nautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa kauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä arvostella.

Jos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan olisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan yksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta lähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli tehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena vuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut vähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä mennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä näyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester pehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.

2.

Syyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi kaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka aamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä vuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli kymmenen piti Börjen tulla.

Jokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta huoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa, valmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne astuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana ja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät suurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi esteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella. Hänellä oli kapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut likistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka — niinkuin kädetkin — eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun ruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.

Tottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja lyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä vallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan hänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä luonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka liikkeessään.

Hänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu korkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa jäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen hänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja olivat hentoja kuin hieno untuva.

Hän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä. Viime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko suvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista pois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä rahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.

Kaikki viittasi siis kihlaukseen.

Kaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan jollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys vallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain tavatonta olevan tekeillä.

Hermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja yksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja ihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman. Hän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi, että todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.

Soitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!

Hän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat auki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut — se oli matala miesääni — eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät huoneen kautta.

Vieras teki kumarruksen ja lähestyi sitten Mariannea, tulevan appivaarinsa seuraamana, joka kävellessään koetti pitää kurissa tyytyväistä hymyänsä.

Odotus ja uteliaisuus oli niin teroittanut Mariannen silmät, että hän yhdessä sekunnissa oli päässyt koko persoonan perille kaikkine erityiskohtineen.

Puku oli moitteeton, vaan käynnissä ja ryhdissä oli jotakin maalaista, — jotain raskasta ja jäykkää.

Hän ojensi Mariannelle kätensä ja tervehti häntä kuin tavallista vanhaa tuttavaa. Hänessä oli vakavuutta, joka vaikutti toisiin.

Istuttiin ja ruvettiin puhumaan tuulesta ja ilmasta. Välistä näytti hymy tahtovan päästä leikkimään kosijan kasvoilla; hän näkyi selvästi pitävän asemaa ilveellisenä. vaan pysyi toki totisena. Appivaari oli nähtävästi enemmän hämillään kuin hän.

Kaikki asiaankuuluvat olivat olevinaan, kuin ei olisi mitään tavatonta tekeillä. Marianne istui ja teki havainnoita tulevaisesta sulhostaan. Vaikea oli saada selville, pitikö häntä rumana vai ei. Hänellä oli tuuhea musta täysiparta, jota ei luultavasti ollut koskaan leikattu: mustat kiillottomat hiukset, jotka kähertyivät ohauksien kohdalla; tasainen auringon paahtama iho ja lyhyt suora nenä. Ei mitään tavatonta löytynyt hänen muodossaan, ja se voi helposti haihtua mielestä. Sitten oli hänellä vaaleat, harmaat silmät, jotka tummasta ihosta ja lyhyiden mustien kulmakarvojen alta kummallisella tavalla pistivät näkyviin. Silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, niin että ne vaivatta ja helposti näyttivät voivan tunkeutua pohjaan asti kaikessa. Silmäkulmissa oli hänellä pieniä ryppyjä, jotka saattoivat silmät helposti näyttämään kujeellisilta.

Kun rouva Björk oli tullut sisään ja puhuttu kaikenlaista, sai isäntä äkisti tärkeän kirjoituksen valmistettavaksi, jonka tähden hän anteeksi pyydettyään lähti hetkeksi pois. Heti sen jälestä kutsui joku emäntää talouden toimiin, ja nuoret jäivät yksikseen.

Tukala äänettömyys tuli pariksi silmänräpäykseksi.

"Noh?" sanoi mies.

"Niin, mitä minun pitäisi sanoa?"

Marianne istui vähän matkan päässä ison akkunan vieressä salin nurkassa. Börje meni nyt hänen luokseen, niin että he joutuivat istumaan vallan vastapäätä toisiansa ja olivat molemmat täydessä päivän valossa.

"Niin kauvan kun asia on tällä kannalla ei meistä ikänä tule kuitenkaan tuttavia," sanoi Börje, "sillä, jos me yksinämme rupeamme seurustelemaan, saavat ihmiset vettä myllyynsä, ja jos toisia on aina meidän kerallamme, emme koskaan pääse toisiamme lähemmäksi. Silloin täytyy meidän, kuten nytkin, katsella toisiamme ja puhua kaikkea mahdollista tyhjää, jota emme edes omilla ajatuksillamme viitsi seurata."

Tämä nyt ei tuntunut ollenkaan siltä rajulta intohimolta, josta Marianne oli uneksinut, vaan tämä oli maltillista tyyneyttä, joka teki miellyttävän vaikutuksen.

"Kyllähän se on totta," lausui Marianne ja hypisteli kädet polvilla viheriätä lehteä, jonka hän oli nyäissyt jostakin ruukkukasvista.

"Niin, ja tärkeintähän on meille tulla sellaisiksi ystäviksi, että voimme näyttää toisillemme, minkälaisia olemme, ja että luottamus ja vilpittömyys voisi syntyä välillemme."

Oli omituista kuulla hänen puhuvan. Ääni ei ollut erittäin sointuva ja hän puhui harvaan ja johdonmukaisesti, omituista oli se, että Mariannen mielestä tämä ääni ei ollut vieras; hän luuli sen kuulleensa monta, monta kertaa ja oppineensa siitä pitämään. Kaikki oli siten vallan toisin kuin hän oli odottanut, — ei mitään kiihottavaa mielenliikutusta, ei mitään jännitystä eikä sydämen tykytystä.

Äänettömyyden kestäessä oli Börje istunut häntä katsellen, ja nyt loi hänkin silmänsä ylös, ja he katselivat toisiansa silmiin, vaan Marianne ei vastannut, loi vaan silmänsä punehtumatta taas alas.

"Eiköhän olisi sentähden parempi, että nyt jo menisimme kihloihin? Koska ei ole ollut mitään rakkaushistoriaa eikä muutakaan välillämme, on luullakseni parasta alkaa siitä syrjästä."

Marianne loi silmänsä ylös melkein pelästyneenä.

"Niin niin," sanoi Börje vakavan leikillisesti, "kyllä semmoinenkin tulee, vaan kaiken täytyy saada kasvaa ja itää itsestään, eipähän liene vallan tärkeätä, syntyykö se kihlauksen toisella tai toisella puolella."

Kummallinen ihminen! Nyt veti Marianne suunsa nauruun.

"Asia on niin, että minä haluan saada kaikki selväksi, jotta voisimme seurustella kuin ihmiset, sillä tämä on vaan paljasta ilveilyä."

Toista vähän suututti kuin toinen voi olla noin levollinen. Oliko tämmöinen kosimista! Marianne istui ja lykerteli viheriätä lehteä sormiensa välissä, jotta se tuli aivan pehmeäksi.

"Nyt olen minä puhunut," sanoi Börje suoralla, leikillisellä tavallansa.

"Minun mielestäni on narrimaista, että me näin vieraina toisillemme kuin nyt, menemme kihloihin," sanoi Marianne ja lensi tulipunaiseksi tietämättä minkä tähden.

"Oh, minä ymmärrän!" sanoi toinen äkkiä, ja näytti sitten silmänräpäyksen etsivän sanoja, "minä ymmärrän vallan hyvästi; vaan eikö ole parempi ilveillä toisille sen aikaa, kuin että ilveilisimme keskenämme ja olisimme olevinamme kuin ei olisi naimiskaupoista eikä muusta siihen suuntaan puhuttukaan?"

"Kyllä, mutta" — — —

"Niin sitähän minä tarkoitan, nyt tunnette olevanne arka minua vastapäätä ollessanne. Se on luonnollista, teidän täytyykin — sellaisen tytön kuin te. Te ette voi olla ajattelematta, että minun täytyy olla raaka, koska olen talonpojan poika, ja sentähden pelkäätte te, ennenkuin lämpimämpi ja täydellisesti yhteinen tunne on syntynyt välillemme, antaa minulle kihlatun miehen oikeuksia. Eikös ole niin?"

"En tiedä," vastasi Marianne niin hiljaa kuin olisi hän ainoastaan vetänyt syvään henkeänsä. Kuinka toisin oli hänen oma mielialansa, kuin hän oli mielessään kuvitellut! Hän tunsi olevansa ujo ja totinen ikäänkuin hän olisi ollut vallan toisenikäinen. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin nuoreksi kuin nyt.

"Vaan sitä sinä et saa ajatella, Marianne," sanoi mies nojautuen tuolillaan eteenpäin luomatta silmiänsä ylös, "meillä talonpojillakin voi olla hienotuntoisuutta, vaikka meistä sitä ei uskota."

"Ettehän te ole talonpoika!" Marianne melkein huusi nämät sanat pelästyksissään.

"En ulkonaisesti, en. Vaan minussa on sitä veressä, tuhannet juuret sitovat jokaisen entisyyteen. Ja vaikka tulisikin kiilloitetuiksi niin hienosti kuin joku esine voi tulla, on kuitenkin sydänpuu jälellä, ja jokaisen mielen pohjukassa löytyy aina jotain perittyä, ehkä jotain hyvää, vaan kuitenkin jotain erinlaista kuin te."

Hänen äänensä soi sangen tunteellisesti ja Marianne vilkaisi hänen alaspäin kääntyneisiin kasvoihinsa, hän näki nuot tuuheat, kiillottamat hiukset. Hän tunsi saavansa halun hyväellen silittää niitä kädellänsä näyttääkseen ettei pelännyt, tai sanoakseen hänelle ettei saanut olla vihainen.

"Ja ellei siitä mitään voi tulla," sanoi Börje kuivasti ja melkein väliä pitämättömästi, "niin on parasta, että saan sen nyt tietää."

Toinen säpsähti. — Ei mitään voi tulla! Ei, ei se ollut Mariannen tarkoitus. Se oli melkein samaa, kuin eroaminen jostakin omaisestaan.

"Minun mielestäni on tämä liian hätäistä," huomautti hän.

"Kuten tahdotte," sanoi toinen täydellisesti muuttuneella äänellä ja nousi. "Onpa neidin vanhemmilla oikein kaunis huoneisto, tähän mieltyy kohta kun sisään astuu."

Marianne tunsi nöyrtyneensä, perinpohjin tappiolle joutuneensa. Hän punehtui aina kyyneleisiin saakka, kääritellen tuota viheliäistä pallia sormiensa välissä.

"Te täällä kaiketi soitatte?" sanoi Börje luoden silmänsä pianoon.

"Niin." vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

"Te laulattekin näen mä," jatkoi toinen selaillen jotakin nuottivihkoa, "olipa vahinko, ettemme saaneet kertaakaan teitä kuulla siellä Hallstorpissa."

"Ette siinä mitään kadottanut," vastasi Marianne sainealla äänellä, jonka jälkeen tuli silmänräpäykseksi väliaika. Sateen solina kuului kadulta ja sen rummusta katon vesijohtimissa. Kirkonmenon loputtua piti poikien tulla kotiin. Päivällispöytään tulivat sekä he että perheeseen sijoitetut vuokralaiset. Hän itse näyttäisi huolestuneelta ja neuvottomalta, kaikki sen huomasivat, katselivat häntä, ihmettelivät ja lörpöttelivät, eikä hänellä olisi mitään apua tuosta tuossa, joka varmaankin istuisi levollisena ja vakavana puhuen ilmasta.

Hän heitti kädestään lehden hykertyneet jäännökset, asettui katselemaan akkunasta ulos, vaan ei nähnyt mitään.

"Viihdyttekö hyvin maalla?" alotti mies uudestaan.

"Ei. sitä ei voi kestää!" huudahti toinen epätoivossaan.

"Minä tarkoitan tätä!"

Marianne oli uhkamielin tehnyt käännöksen silmät täynnä kyyneleitä.

"Vai niin. Mitä sitten tahdotte?"

Marianne meni hänen luokseen vallattomasti käydä keijuillen, kuten aina, jolla aikaa Börje häntä katseli tarkastellen jokaista hänen liikuntoansa. Tämä käynti juuri voi panna Börjen pään pyörälle; ja nämä äänettömät, pehmeät askeleet kuin olisi hän käynyt höyhenien päällä! Börje seisoi hypistellen kellonsa periä, Marianne laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen. Nyt, näin lähellä seisoessaan, huomasi hän olevansa Börjeä tuskin päätänsä lyhempi.

"Älkää olko pahoillanne."

Marianne katsoi lapsellisen vilpittömästi hänen silmiinsä.

Kerrassaan haihtui jokainen epäilys, — Börje näytti kauniilta mieheltä. Oliko hän nyt talonpoika, tai ei, tahtoiko hän olla hienotunteinen, tai ei, kiersi hän kuitenkin kätensä Mariannen vyötäisille, ja pelkäsikö tämä antaa hänelle kihlatun miehen oikeuksia, tai ei, ja löytyikö heidän välillään mitään yhteistä tunnetta, tai ei, vaan Marianne ei vetänyt itseänsä pois. Eikä se ollut Börje, joka suuteli Mariannea, eikä päinvastoin, vaan he suutelivat toisiansa, ja ilman arvelematta. Sillä sovitetuiksi täytyi heidän tulla mistä hinnasta hyvänsä. Ja sen tehtyään katselivat he toisiansa silmiin jokseenkin valmiina nauramaan.

Ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet kihloissa: jo koko elinaikansa.

"Kuuletko, tuleeko joku?" sanoi mies.

"En tiedä — niin, jahka ne tulevat kirkosta."

"Onko tämä sinun huoneesi?" Börje katsahti toiseen huoneeseen siteen kannatteleman ovenvarjostimen alta.

"On."

"Onko sulla sisaruksia?"

"On kolme veljeä."

"Minulla olisi paljon sinulle puhuttavaa, ennenkuin ne toiset tulevat."

"Voimmehan hyvästi mennä minun huoneeseeni."

"Sepä hauskaa, minusta tuntuu kuin olisin jäniksen kaltainen, joka hakee pensasta," sanoi mies nauraen. "Tarvitaan tottumusta kihlattunakin olemaan."

Marianne laski kätensä hänen olkapäälleen, ja siten astuivat he hänen kamariinsa, hän nosti varjostinta ja taivutti päätänsä sivulle ovessa, että mahtuisivat rinnatusten. Börje seisahtui äkkiä.

"Kaunis huone sinulla onkin!" Hän katseli ympärillensä joka suunnalle. "näin somaa ei ole minun kotonani."

"Kyllä me siellä saamme hauskaa," sanoi Marianne lohduttaen.

Hän istahti lepotuoliinsa, Börje hajareisin tuolille häntä vastapäätä pannen käsivartensa sen selkälaudalle, saadakseen katsella häntä oikein sydämen halusta.

"Kuinkas olikaan, eihän meidän pitänyt pitää niin kiirettä kihlauksen kanssa?" sanoi Börje voimatta, iloinen kun oli, tukehuttaa pientä haluansa kiusan tekemiseen.

"Ei yhtään pahoja elkiä, sillä sinä olet vielä liiaksi äsken leivottu sulhasmies."'

"Kuuleppas, emmekö vaihda huomenna sormuksia? Minä otan kyllä kahleet hankkiakseni?"

"Niin, niin! Ajatteles, ettei kaupungilla ole vielä yhtään vihiä tästä, ei pienintäkään. Hei, tästä tulee jumalallista!"

Börje kävi totiseksi.

"Mutta kuitenkin, Marianne, katsele minua oikein ja mieti, luuletko todellakin voivasi ruveta minusta pitämään."

"Varmaankin rupean minä sinusta pitämään."

Marianne loi ikäänkuin aran katseen hänen kirkkaisiin, harmaisiin silmiinsä, joiden terät olivat pienet ja ripset mustat. Jotakin oli, joka häntä veti tämän miehen puoleen, ja samalla piteli häntä hänestä erillään. Hänen silmissään oli jotain, joka vaati rehellisyyttä.

"Minä kovin pelkään sinun tekevän erehdyksen, sanoi Börje istahtaen hänen viereensä lepotuolille ja tarttui hänen käsiinsä. Jos sinun kerran täytyy sanoa ei, niin on meille molemmille parasta, että teet sen nyt."

"Minä en voi kieltää," vastasi Marianne ikäänkuin olisi pelännyt omia sanojansa.

"Jos sinä nyt kieltäisit, niin minä luonnollisesti kuitenkin menisin naimisiin jonkun toisen kanssa; minä en usko onnetonta rakkautta löytyvän. Mutta minä en aina ole näin tyyni, ja sitten — — — vastaisuudessa — — — ei ole varmaa, että voit päästä minusta niin helposti erillesi kuin nyt. Ja mennä naimisiin, näetkös — — — olethan varmaankin tehnyt siitä oikein selvän itsellesi — — — ei, minä tahdoin sanoa, jos sinä tunnet pienintäkään vastenmielisyyttä minua kohtaan nyt, niin en luule siitä aikaa voittaenkaan pääseväsi, vaan se tulee aina pahemmaksi ja pahemmaksi. Minä olen sen nähnyt. Ja jollet sinä vapaasta tahdostasi ja mielestäsi suostu — — — ei, minä tarkoitan, ellet tunne itseäsi iloiseksi — niin, sinä ymmärrät, niin älä luule minkään maailmassa voivan palkita, mitä puuttuu. — Omasta tahdostasi, Marianne! Muutoin en minä tahdo."

Börje oli päästänyt hänen kätensä ja veti rohkealla, kuvaavalla liikkeellä käsivartensa pois itse siitä tietämättä. Hänen silmiinsä ilmaantui todellakin halua sulkea tuo tyttö syliinsä ja viedä mukanaan, vaan se ei ollut hehkuvaa intohimoa, josta Marianne oli uneksinut, vaan samalla kertaa sekä vilpasta että viettelevää. Ja Marianne teki juuri kuin toinen oli tahtonutkin, hän kiersi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, ja he suutelivat toisiansa.

"Ja nyt," sanoi Börje, "nyt on vaan meidän vilpitön tahtomme kysymyksessä. Tulkoon nyt, mitä tahansa. Asia on nyt päätetty."

Kuin molemmin puoleisesta suostumuksesta nousivat kumpikin tuolilta, ja rupesivat yhdessä kävelemään edestakaisin huoneessa. Börjen kasvot olivat kuin muuttuneet, tuo avonainen, miehekäs sielun lauhkeus, joka niistä loisti, teki ne melkein kauniiksi. Marianne tunsi syvimmän luottamuksen sitovan itsensä tuohon mieheen, jonka yksinkertaisessa teeskentelemättömässä olennossa oli jotakin, joka taikavoimalla ympäröi parasta, mikä oli hänen sydämessään. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut näin hyvältä, ja sentähden ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt.

Elämä kangasteli heidän edessään kuin avara, aamuruskon valaisema maisema, ja he olivat nyt juuri niitä, joidenka todellisuudessa piti alkaman matkaansa. Ei ollut mitään sivutarkoitusta, jota toinen olisi salannut toiselta, ja silmä katsoi silmään selkeästi ja lämpimästi, kuin olisi siellä auringon valaisema syvänne, jossa sielu voi sieluun sulautua. Heillä ei ollut vielä koko maailmassa muuta kuin toinen toisensa, vielä ei ollut mitään vierasta tunkeutunut saastuttaen heidän välillensä, vielä vallitsi tuo yksinkertainen luonnollisuus, että he olivat yksi ihmispari.

Heidän ei vielä tarvinnut hyväilyillä pitää onnea kiinni, sillä itse oleminen tuntui nautinnolta, — elämän suuri, raitis ilo, että oli olemassa, että sitä jatkui tulevaisuuteen, että sitä kesti. Ja tämä suuri ilo kumpusi kuin salainen puro heidän sanojensa ohessa, kuinka tyyneitä ja vähän sisältäviä ne olivatkin, katsoen siihen, mitä silmäys tiesi kertoa.

Sitten kuului askeleita viereisestä huoneesta. Kuin sattumalta kävi rouva Björk oven ohitse, hän loi hätäisen silmäyksen kamariin ja vetäytyi takaisin kuin ei olisi nähnyt mitään.

"Sinun vanhempasi," sanoi Börje seisahtuen ja varjo oli lankeamaisillaan hänen kasvoillensa.

Ajatella kaikkea, ja tämmöisenä hetkenä. Ja sitten kihlasormukset ja kihlausilmoitus ja kihlauslahjat!

Börje putosi päistikkaa tähän aineellisuuteen matkaltaan taivaaseen ja hän rupesi jo hikoilemaan. Hän seisoi neuvotonna. Eeva sai nyt jo ottaa Aatamiansa kädestä, ja noudattaen vanhoja sääntöjänsä ojensi hän hänelle iloisesti sivistyksen hedelmiä.

"Niin, tule," sanoi hän.

Ja Börje seurasi.

3.

Sinä päivänä ei voinut tapahtua mitään julkista kihlausta, sillä sormuksia ei voitu saada, ennenkuin seuraavana päivänä, vaikka Börje olikin mennyt appensa ja anoppinsa luota suoraan kultasepälle. Vaan kun sen niin pian piti tulla julkisuuteen, niin ei huolittu pitää niin vallan salassa asiata. Ilmoitus oli jo lähetetty painoon.

Kun kaksi vanhinta poikaa käytyään aamupäivä-tervehdyksillä toveriensa luona, tulivat kotiin, kohtasivat he sentähden etehisessä äidin, joka tahtoi sopivasti ilmoittaa heille tuon ihmeellisen tapauksen.

"Hys," sanoi hän, kun pojat hälisten ja nauraen astuivat sisään,

"Marianne on kihloissa, ja sulhanen on tuolla sisällä."

"No saakeli soikoon!" lausuttiin eri äänillä sillä aikaa kuin ylioppilaslakkeja ja nuttuja ripusteltiin naulaan.

"Kuinka tämä on tapahtunut?" Kysymyksen teki vanhin, joka oli kookas valkeaverinen nuori mies vähän semmoisia lyhyitä valkeita hiushaitukoita ylähuulessa, joista aikaa voittaen piti tulla viikset.

"Niin, Marianne sai kirjeen tässä muutama päivä sitten, ja nyt on mies säännöllisesti kosinut."

"Niin, me huomasimme jotakin olevan tekeillä," sanoi nuorempi, joka oli vaalea nuori mies ja jonka tumma tuuhea tukka oli leikattu lyhyeksi, "mutta senhän piti oleman niin hirmuisen salaista."

Samassa lensi ovi auki ulkoapäin ja kuusitoista vuotinen poika ryntäsi sisään, huopahattu päässä ja keppi kädessä.

"Mistä täällä valtiopäiviä pidetään?" huudahti hän ja hämmästyi nähtyään kaikkien kasvot totisina.

"Marianne on kihloissa," ilmoitti nuorempi ylioppilas.

"Puh — se oli kumminkin sitä!" huudahti viimeksi tullut päästäen vihellyksen ja heittäen päällysvaatteensa naulaan sekä lausui: "tekihän Marianne siinä viisaasti."

"Onko hänellä mitään?" vanhin puhui.

"Rikas," sanoi äiti kunnioittavaisella äänellä.

"Hih!" riemuitsi nuorin ja otti tanssiaskeleen. Hänellä oli vaalea, lyhyt pystytukka. Lihavine pyöreine kasvoineen, kapeine kauloineen näytti hän puoleksi höyhentyneeltä linnun poikaselta.

"Mitä miehiä hän on?" kysyi tummaverinen.

"Hän on maanviljelijä," vastasi äiti matalalla äänellä, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.

"Mitä Marianne semmoisen kanssa. Hän, joka on niin sievä," äyhkäisi koulupoika.

"Sinä olet tyhmä," nuhteli Kaarle; hän oli se valkeanverinen.

"Semmoista sinäkin puhut — puupää — navettapässi!" huusi nuorin.

"Vaiti!" sanoi äiti komentavalla äänellä, kuin jos häntä aina toteltaisiin, joka harvoin tapahtui.

"Hän jää tietysti päivälliselle meille?" kysyi Kaarle, joka ajatteli vaan lankoansa eikä ollut milläänkään kunnianimistä, joita veli oli anteliaasti jaellut.

"Se on luonnollista," sanoi äiti, "hän jää tänne tietysti koko päiväksi."

"Mitäs isä sanoo?" kysyi tummatukkainen poika.

"Isä on hyvin iloinen."

"Onko hän todellakin niin rikas?"

"Enemmän kuin satatuhatta kruunua."

"Eihän tämä vaan ole — poika seisahtui ennenkuin lopetti — petkutusta?"

"Ei suinkaan. Isä on hankkinut aivan varmat tiedot."

"Hyvä! se oli edes jotakin."

"Jotainko? Olihan se hirmuinen talonpoika-saalis Mariannelle, luulen minä," sanoi vanhin, kun kaikin kolmisin poistuivat päivälliselle valmistautumaan. Äiti meni jälleen kyökkiin. Hän tahtoi itse kaikesta pitää huolta.

Vierashuoneessa istuivat Marianne, sulhanen ja kamreeri Björk itse. Aika oli juuri vähää ennen päivällistä, ja ettei aivan paljo annettaisi salaisuutta ilmi, oli äskenkihlattujen täytynyt jättää turvapaikkansa, Mariannen huone. He olivat jo saaneet asiaan kuuluvat syleilyt ja liikutetut silmäykset osakseen, vaan vielä tuntui kolkolta, niin että selkääkin saattoi karmia.

"Eikö sinusta ole tuntunut tyhjältä, asua näin kauvan vallan yksinäsi siellä Tomtössä?" sanoi kamreeri.

Marianne istui sohvan päässä ja Börje hänen vieressään tuolilla, he koettivat olla ketään loukkaamatta, pitämällä toisiansa huomaamattaan kädestä kiinni.

"Ei, enpä voi sanoa, ennenkuin näin Mariannen, ei siellä tuntunut tyhjältä. Minulla olikin ihan tarpeeksi tekemistä ja ajattelemista, — kun saa käsiinsä niin suuren ja huonosti hoidetun omaisuuden."

"Niin kai, mutta se oli varmaankin sangen edullinen kauppa?"

"Siksi se tulee aikaa voittain, vaan siihen tarvitaan suurta liikepääomaa ja paljo työtä. Mutta kyllä sentään toimeen tullaan."

"Millä sinä huvittelet itseäsi, kun olet joutilaana?" sanoi Marianne aivan hiljaa, ettei tämä sinä olisi ulottunut tarpeettomiin korviin. Pitihän käyttäytyä sopivasti. Tällä syrjäisellä, salaisella kysymyksellä oli vielä oma viehättävä tarkoituksensa.

"Noo, minä lueskelen."

"Mitä sinä lueskelet?"

"Enimmäkseen sanomalehtiä."

"Onko sulla niitä paljon?" kysyi appivaari.

"Eteläruotsalainen, Skoonen iltalehti, Tukholman Päivälehti ja Päivän

Uutiset."

"Oletko hupsu! Mitä niin monella sanomalla teet?" sanoi kamreeri.

"Minä pidän vaaria, puhuvatko ne kaikki samaa", sanoi Börje jonkinlaisella kuivalla leikkipuheella.

"Ehkä sinä pidät niitä jatkokertomuksien tähden?" sanoi Marianne.

"Niitä minä en koskaan lue."

Nyt aukeni ovi ja keski-ikäinen nainen astui sisään mustaan silkkiin puettuna. Hänellä oli iso, terävä nenä, jota hän työnsi edellänsä kuin kokkapuuta. Hän käveli niin kankeasti, kuin olisi hänellä ollut pyörät kenkien alla ja hän olisi työntänyt toista jalkaansa aina kerrassaan eteenpäin.

Kaikki nousivat seisomaan ja isäntä esitteli: "Patruuni Olsson — vapaaherratar Stjernklo."

Börje lensi tulipunaiseksi kuullessaan "patruuni"-nimen.

Tuo mustiin puettu nainen kävi istumaan saman sohvan toiseen päähän, jonka toisessa päässä Marianne istui, ja kamreeri käänsi heti tuolinsa aloittaakseen keskustelua. Vapaaherratar vastaili lyhyillä, katkonaisilla lauseilla, joiden loputtua hän aina nyrpisti suunsa, niin että nenä esiintyi täydessä luisevuudessaan.

"Luetteko, herra Olsson, koskaan romaaneja?" sanoi Marianne.

"Harvoin, minulla ei ole aikaa."

Mariannen veljet tulivat huoneeseen, heidät esiteltiin ja he katselivat uteliain silmin lankoansa.

Muuan nuori tyttö, pari poikaa ja joku nuori konttoristi tuli vielä lisäksi, ja sitten mentiin syömään, vapaaherratar kävi edellä, kokkapuullansa osoittain tietä toisille.

Rouva Björk oli pannut parastansa pöydän kattamisessa ja kaikessa. Häntä halutti suuresti kaikella tavalla huomauttaa vävypojalle, että Marianne oli hieno tyttö, että tämä oli oivallisesta perheestä ja että Marianne osoitti Börjelle suuren kunnian suostuessaan hänelle vaimoksi. Palvelustyttö seisoi ruokahuoneen ovella kuin henkivartija, ja tottuneesti kuin juhlamestari osoitti isäntä paikan vieraallensa emännän sivulle; vastapäätä isännän vieressä, istua törrötti vapaaherratar suorana ja jäykkänä kuin sotalippu. Kamreeri kaatoi viinaa laseihin ja nosti omaansa katsoen Börjeen.

"Anteeksi, minä en ryyppää."

Isäntä hämmästyi. Ei suinkaan hän ikinä ollut goodtemplari!

"No, ehdottomasti raitisko?" sanoi hän ilmaisematta vähääkään vastenmielisestä hämmästyksestään.

"En juuri, vaan ruotsalaisen jumala-juoman vihollinen."

"No, me sitten", sanoi isäntä nyykäyttäen konttoristille ja kahdelle vanhemmalle pojalleen, jotka seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Kamreeri oli tullut oikein huonolle tuulelle. Silka veden ihminen, raittiusapostoli; olipa sentään synti Marianneen nähden. Mutta mies oli kuitenkin liian hyvä hyljättäväksi. Kunpahan hän ei vaan olisi vielä kirjatoukkakin!

Näitä salaa ajateltaissa, vallitsi vilkas keskustelu. Rouva Björk oli eloisa ja vilkas, häneltä ei koskaan uupunut keskusteluaineita ja hänellä oli ajatukset ja silmät kaikessa mukana. Hänen emäntänä ollessa ei ollut vaaraa, että jonkun tarpeita olisi laimin lyöty tai että jotakuta olisi huonosti palveltu. Börje hänestä piti ja luulipa heistä pian tulevan tuttavat. Mihin hän vaan ryhtyi, pienimmässäkin asiassa, osoitti emäntä käytännöllistä kätevyyttä, joka Börjeä miellytti.

Vastapäätä itseään näki Börje vapaaherrattaren vieressä Mariannen, joka ei voinut syödä melkein mitään, vaan näytti ainoastaan sievältä ja iloiselta. Börje ei voinut olla vertaamatta häntä vanhempaan veljeen, heillä oli hämmästyttävän yhtäläiset kasvojen juonteet, vaan heidän esiytymisessään oli niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Börje ei voinut olla silloin tällöin katselematta tulevaa lankoansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen ponnistavan sillä tavalla ruumiinsa ja sielunsa voimia ruokaansa syödessään. Niistä pilkallisista, puoleksi halveksivista katseista, joita tuo tumma veli välistä loi häneen, ei hän nähtävästi osannut olla yhtään millänsäkään. Se ruoan paljous, jonka hän söi, ei Börjeä kummastuttanut, sillä tällä oli itselläkin hyvä ruokahalu, mutta hän ihmetteli niitä ahnaita silmäyksiä, joilla toinen tutkisteli ruokavatia, ennenkuin voi tehdä päätöksensä; siinä ilmautui ahneus semmoinen, kuin olisi hänen ajallinen ja ijankaikkinen onnensa riippunut herkullisimman palan onnellisesta löytämisestä; hänellä oli tapana kumartua tuolillaan koukistaen kokoon leveätä vartaloansa päästäkseen likemmäksi lautaistansa; hänen sielunsa näytti paenneen hänen silmistään, kun hän pureskeli; kastia hotki hän vallan tavattomasti, samoin hillokurkkuja sekä päärynöitä. Hän oli keikarimainen ja hieno, hänen kaulahuivinsa oli loistavan sininen ja siihen oli pistetty valetimantilla varustettu neula, hänellä oli suuret leveät kädet, hienot ja valkoiset, kuin eivät ne koskaan olisi nähneet aurinkoa, hänen vaatteensa olivat kuosinmukaisinta kangasta ja kaareilivat kuin sorvattuina hänen kauniin, jokseenkin lihavan vartalonsa ympäri. Mutta kuitenkaan ei koskaan ollut Börje tullut ajatelleeksi, että syönti — hopeahaarukasta ja hienoimmasta damastiliinasta huolimatta, — voi tuntua inhottavalta. Ja vallan itsestään johtui hänen mieleensä vertailu. Hän ajatteli karkeita ja kömpelöitä työmiehiä kotonaan. Kuinka vähän ne huolivatkin koreudesta ja vaikka tuskin tunsivat veistä ja haarukkaa, oli heillä kuitenkin tapana istua pöydässä niin tyynesti ja arvokkaasti, kuin isänsäkin, — hitaasti leikata palasensa saranaveitsellään ja viedä se siivosti suuhunsa. Ellei syönyt kohtuullisesti, huomaamattansa, luultiin häneltä vallan täydellisesti puuttuvan inhimillisyyttä. Hän oli usein sille nauranut. Nyt ymmärsi hän, mistä heidän tapansa oli saanut alkunsa. Päällysvoidetta käytetään hyvin monella eri tavalla.

Nuorin veljistä näytti olevan vehkeilijä ja koirankurinen. Useammin kuin kerran täytyi äidin ankarasti katsahtaa siihen päähän pöytää, jossa hän istui, jolla silmäyksellä ei äiti kuitenkaan muuta saanut aikaan, kuin että poika sangen toimessaan milloin nyökäytti äidille päätänsä, milloin lähetti pienen huomaamattoman lentomuiskun hänelle. Kaikki muut poikanuijat kallistelivat päätänsä hänen puoleensa, jolla näytti olevan loppumaton varasto kouluhistorioita tarjottavana heille ruoan höysteeksi. Sen ohessa kilisteli hän miesmäisesti lasiansa kuin vanha tottunut krouvikuningas ja pyysi lisää olutta. Hän näytti erinomaisen hauskalta pyöreine päineen, hoikkine kauloineen ja elävine silmineen. Siitä pojasta voi Börje ruveta pitämään joka tapauksessa. Linnun-naamoineen ja koulupojan lauseineen oli hän verrattoman ilveellinen.

Toinen veljeksistä järjestyksessä piti siivoa keskustelua yllä naapurinsa konttoristin kanssa. Koko hänen pieni persoonansa oli niin hyvin hoidettu, kuin suinkin voi ajatella, vaan hänellä ei ollut, kuten veljellä, kelluttimia, rintaneulaa eikä loistavaa kaulahuivia, ja hänen vaatteensa olivat tummaa kangasta.

Isäntä tunsi vähän levottomuutta nostaessaan viinilasiansa ja katsoessaan Börjeen, joka äärettömäksi helpotukseksi hänelle tarttui siihen ja joi. Kas noin, ehkä hän vielä oli viinintuntijakin! Eipä voinut koskaan niin tarkkaan tietää. Tuommoiset rikkaat talonpojat — — Vaan tervehtivä silmäys lasin yläpuolella ja käden hieno taivuttaminen — ne puuttuivat. Juotuaan asetti hän lasin luotaan yksinkertaisesti, kuin olisi hän juonut kulauksen vettä. Olipa sentään puutteita hänen kasvatuksessaan. Mutta ei hätää mitään, tuohon kyllä apu keksittäisiin, kun hän ei vaan ollut ehdoton raittiusmies. Se olisi ollut vallan häpeällistä.

Iloisuus pöydässä tuli vilkkaammaksi. Kaikki oli yhtenä nimien lausumisena ja lasien kilinänä.

"Isä, onko tämä samaa lajia, kuin meillä oli tässä muutama päivä sitten?" sanoi nuorin ylioppilaista viiniä maistellen.

"Ei, tämä on otettu kaupasta Samson ja Borg."

"Tämä on koko joukon parempata."

Isä nyökkäsi päätänsä vahvistukseksi mielihyvillään poikansa hienosta mausta. Siitähän voi jotakin tulla aikaa voittaen.

Huuhdinkupista piti vielä tuleman koetuskivi perheen uudelle jäsenelle.

Kamreerin ajatukset häälyivät kauhistuksen ja vahingonilon välillä, jos

Börje olisi juonut veden. Sitä hän ei tehnyt, vaan kamreeri huomasi,

kuinka hän viipyi hetkisen tarkastaakseen toisia.

Tyhmempihän sitä voi olla.

Puolisen jälkeen käytiin vierashuoneeseen istumaan ja vasta myöhään illallisen jälkeen jäi Börje yksinään perheen keralle. Jokainen veti helpottavan hengähdyksen, kun viimeinen liuska vapaaherrattaren länninkiä katosi oven ulkopuolelle. Ojennettiin sääriä, oikaistiin selkää, noustiin kävelemään laattialle, aivan uusi tyytyväisyys oli laskeutunut kaikkien kasvoille.

"Qvod bonum, faustum felixqve sit!"[1] huusi nuorin ja ojensi siunaten käsiänsä mennen jälkeen.

"Vaiti, hän voisi kuulla", sanoi Kaarle.

"Vaikkei hän sitä ymmärräkkään! Nyt sinä olit taas tyhmä."

"Hiljaa pojat, saatte tupakkia", sanoi Waltteri, hän, jolla oli tumma tukka.

"Äiti, eikö sinulla ole lasia mietoa, hyvää viiniä?" sanoi kamreeri, "pitäähän meidän poikiemme juoda veljenmaljaa toistensa kanssa. Kuuluthan sinäkin nyt niiden joukkoon, oma rakas Börjeni."

Puhuteltu vastasi myöntävästi kumartaen päätänsä. Ja rouva Björk lähti tuomaan, mitä oli pyydetty.

"Äiti, kakku taikka appelsiini —." Marianne kallisti päätänsä ja ojensi kättään tehden rukoilevan liikkeen.

"Älä kerjää, Marianne, vaan jos sen teet, niin kerjää vähän mullekin!" huusi Hakvin.

"Tuo herra on valmis uhraamaan ruumiinsa ja sielunsa leivoksien ja sikaarien edestä", selitti Waltteri.

"Juuri kuin olisit itse mikään muonan halveksija!"

"En minä ainakaan polta kasakkaa."

"Oletko minun nähnyt kasakkaa polttavan?" riehui Hakvin vallan tulipunaisena tämmöisestä loukkauksesta.

"Eipä se ole paljoa parempaa ollut."

"Voi olla yhtä hyvää kuin se, että sinä poltat kahdenkymmenenviiden äyrin sikaaria, joita kiusaat tovereiltasi etkä ikänä maksa takaisin", ärisi Hakvin. Hän oli niin ilkeä, ettei huolinut siitäkään arasta seikasta, että uusi lanko oli saapuvilla.

"Hiljaa, poikaseni, muutoin et saa mitään makeisista", sanoi isä hyväntahtoisesti.

"Ah" — Hakvin vetäytyi nurkkaan kuin muriseva koira.

"Odotetaanpas vaan kunnes äiti tulee, kyllä hän sitten on iloinen, kun saa ryömiä taas esille", sanoi isä nauraen ja laski kätensä kummankin vanhemman veljen olkapäälle. "Katsoppas Börje, nämä kaksi piskuista tulivat yht'aikaa ylioppilaaksi viime kevännä. Eivätkö ne ole aikapoikia? Kaarle on kahdenkymmenen ja Waltteri yhdeksäntoista vuotias. Meidän lapsemme ovat syntyneet kaikki vallan yhdessä rypeessä. He ovat kaikki tyyni yhtä vanhoja melkein. Ei vaan, ei Hakvin, hän on vaan kuusioista vuotias, vaan ensi kesänäpä ehkä hänkin hankkii valkean lakin itselleen."

"Vai niin", sanoi Börje välinpitämättömästi.

"Nii-iin, kyllä hänessä on pontta, vaikka mieli kuohuukin sangen usein väliä reunojensa ylitse."

Kamreeri löi Kaarlea olkapäähän.

"Tässä on lääkärin alku, ja tuosta tummatukkaisesta tulee lakimies. Näinä päivinä lähtevät he täältä Lundiin. Kenenkäs kanssa tuo pieni sitten saa jankuttaa?"

Tuo pieneksi kutsuttu oli jo ennättänyt muuttua hyväksi. Hän halasi isää kaulasta ja he rupesivat kävelemään edestakaisin laattialla.

"Marianne, kuules, tuo vapaaherratar lienee oikea ylimys", sanoi Börje.

"Hänen isänsä oli nahkuri ja hänen nimensä oli Eskilsson. Hän oli hirmuisen rikas ja parooni oli hirmuisen köyhä, siinä on koko historia ennen häitä. Kun on nähnyt hänen kasvonsa, tietää myöskin häiden jälkeisen historian. Parooni raukka — hän sitten pääsi siitä vihdoin ja viimein ja se oli vallan hyvä hänelle, sillä hänellä ei ollut liian hauskaa. Hän sai ristineen ajella vaunujen jälessä."

"Minä olisin antanut hänen mennä maailman loppuun saakka vaunuineen, vaan en itse suinkaan olisi seurannut", sanoi Börje.

"Parooni voi kuitenkin vallan hyvin, hän söi itsensä kuoliaaksi", sanoi Waltteri katsahtaen ilkeästi Kaarleen.

"Hän söi suuren osan vaimonsakin rahoja", lisäsi isä.

"Mutta eikö häntä mahda olla ikävä pitää luonaan?"

"Ei suinkaan, hänellä on vielä kylläksi varoja maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin muut vuokralaiset", vastasi kamreeri, "hän on paras äidillämme."

"Näetkös, Marianne", sanoi Börje hiljaa ja kumartui eteenpäin, "minä olen vakuutettu siitä, että jollei hänen nimensä olisi ollut Eskilsson eikä hänen isänsä olisi ollut nahkuri, niin ei hän läheskään olisi niin kopea kuin nyt."

"Kuinka niin?"

"Onnen kohottamien kanssa käypi siten usein. Senpätähden minäkin olen niin peloissani."

"Minkätähden sitten?"

Börje ei vastannut, katseli vaan häntä kasvoihin ilkamoiden. Hän ei tahtonut lausua lempisanaansa: — talonpoika.

Ja samassa tuli rouva Björk tuoden viiniä ja appelsiinejä.

Vähän ajan perästä sanoi Börje jäähyväiset ja lähti ravintolaan, jossa hän asui.

Hänen mentyään katselivat perheen jäsenet kysyvin katsein toisiansa.

"Noh, oletko tyytyväinen Marianne?" kysyi Kaarle.

Marianne seisoi pöydän vieressä ja hypisteli ajatuksiinsa vaipuneena kirjailtua pöytäliinaa.

"Tietysti, eihän minun muutoin olisi tarvinnut suostua. — Etkö pidä hänestä?" lausui hän kääntyen Waltteriin, joka oli perheen ennustava tietomies.

"Kyllä maar, näyttääpä hän siivolta." Äänessä oli jotain myöntyväistä. Marianne tiesi veljensä pitävän parempana jotakuta tieteellisesti sivistynyttä miestä tai ainakin jotakuta, jolla olisi ollut toisenlainen käytöstapa. Marianne tunsi hieman nöyryytystä, eikä Börje ollut hänestä enää sama kuin aamupäivällä. Hän ei voinut olla asiata ajattelematta toisten kannalta.

"Minä pidän hänestä oikein paljon, se on varmaa," sanoi rouva Björk, "eihän se mitään tee, vaikkei hän olekkaan keikailija, kyllä hän sen vuoksi voi olla hyvä."

"Ja kyllä hän sievistää itseänsä, siihen hänellä on varoja," sanoi

Kaarle.

"Minä taas olen vakuutettu, että hän on oleva hyvä meidän pikku

Marianneamme kohtaan," sanoi isä.

"Ja ajatelkaamme kuinka sinun luonasi saamme syödä maamansikoita sokurikerman kanssa!" sanoi Hakvin ja nyhkäisi Mariannea kylkeen.

4.

Oli seuraavana päivänä. Aamulehdessä oli ilmoitus; niin pian kuin Börje tuli, vaihdettiin sormuksia, ja aamiaisen jälestä juotiin lasit. Sitten meni kukin suunnalleen, ja kihlatut jäivät yksikseen. Ja puolipäivä-junassa piti Börjen lähtemän. Hän ei voinut olla kauvemmin poissa kotoansa.

Marianne oli nojallaan lepotuolissaan; hänen edessään istui Börje ratsastaen tuolillansa. Viimeksi mainittu näytti iloiselta ja voimakkaalta ja nuortealta; nuo kaksi olivat oikeita vastakohtia. Toisella oli kaikessa jälkiä alituisesta ulkona olemisesta; toinen oli samalla turpeavartaloinen ja voimaton.

Mariannea voi ajatella mietona ja pehmeänä, kuin olisi tuossa ollut vaan joutsenen höyheniä, mutta ei koskaan enempääkään, ei koskaan pirteätä elämää suonissa, ei koskaan voiman lämmintä punaa poskilla. Hänen silmissään kimalteli nyt kuitenkin himmeä loiste, kun hän tuossa oli nojallaan ja katseli noita auringon paahtamia kasvoja.

Hän ei olisi koskaan tahtonut kenellekään tunnustaa, että sulho hänen mielestään nyt näytti kauniilta, hän ei olisi koskaan tahtonut myöntää rakastuneensa tähän yksinkertaiseen tyynimieliseen ihmiseen, jolla hän tiesi ei olevan hienoja kasvonpiirteitä ja jonka käytöksessä hän tiesi voivan ilmestyä hienoa kömpelyyttä. Mitä hän toisille voi myöntää, oli siinä, että hän "piti hänestä," "piti arvossa" häntä. Sillä jos Marianne olisi nimittänyt tunnettaan sulhoansa kohtaan, niin olisi siihen pitänyt tulla myös vähä armoittelua, hänen hyvä aistinsa ei saanut kärsiä siitä, että hän olisi sanonut sulhoansa moitteettomaksi mieheksi Tämmöistä hän tunsi heti kun oli sulhonsa kanssa toisten läsnä ollessa, vaan kun he olivat kahden kesken, oli tuo kaikki kadonnutta. Silloin katseli hän häntä omilla silmillään, muutoin toisten. Ja jokainen puutteellisuus hänessä synnytti Mariannessa kärsimyksen tunteen.

Sentähden oli hän nyt kaksinkertaisesti onnellinen tuossa loikoessaan paksu kihlasormus kädessä ja katsellessaan noita rehellisiä, luotettavia kasvoja. Tosin oli hänellä vaaleat silmät, vaan kuinka ystävälliset ja kirkkaat! Ja kuinka pehmeä oli hänen nuorekas, taajakiharainen partansa! Hän oli saanut luvan polttaa sikaria täällä itse kaikkein pyhimmässä. Hän veteli silloin tällöin hiljaisia haikuja, muutoin piteli hän sikaria sormiensa välissä. Kuinka vahva oli tuo käsi! Ruskea, vallan nahkaruskea täysinäisine suonineen. Marianne ojensi ujosti kättänsä ja silitti sitä. Tuossa pienessä liikkeessä oli niin paljo arkaa ujoutta, ettei Börje voinut olla sitä hymyilemättä.

"Niin, ei se ulkopuolelta ole karkea," sanoi hän, ikäänkuin tyydyttääkseen Mariannen uteliaisuutta, "vaan sisäpuolelta se on kova." Börje käänsi kätensä.

Marianne veti sen luoksensa aina vaan nojollaan kuten ennenkin. Hän olisi toivonut aina vaan olevan kuten nytkin, ja ettei tarvitsisi muita ihmisiä maailmassa löytyäkään, kuin he kahden. Silloin! — — — Hänen silmänsä välkähtivät ja Börje huomasi sen.

"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän. Mutta toinen ei tahtonut sitä sanoa ja vastasi siis:

"Sinä sanoit kirjeessäsi, ettei sinulla ole yhtään ystäviä."

"Oh, eihän sitä saa ymmärtää niin vallan sananmukaisesti. Minä tarkoitin, ettei minulla ole oikein luotettavaa ystävää nyt, josta pitäisin, kuten välistä tapahtuu."

"Onko sulla ollut sellainen ystävä?"

"On."

Börjen kasvoille ilmautui lempeä ja salaperäinen hymy, silmät näyttävät katselevan sisäänpäin, kuin olisi hän ajatellut mennyttä onnea ja päiväpaistetta.

"Kerro minulle hänestä," sanoi Marianne kuten lapsi, joka pyytää kuulla jotain matkaseikkailua tai satua. Hän tunsi heränneen rakkauden määrätöntä halua saada, — kysellä, ilman että mitään jätettiin pois.

Börje veti savupilven sikaaristaan.

"Se oli melkein enemmän kuin tavallinen ystävyys," sanoi hän, "se oli luullakseni samaa minulle, mitä ensimmäinen rakkauden ailahdus on toisille pojille. Ihmeelliseltä tuntuu sitä nyt muistella. Tiedätkös, olen kuin olenkin täyttänyt kuusikolmatta, mutta siitä huolimatta tunnen melkein veden silmissäni, kun sitä aikaa ajattelen. Me olimme tovereita pikkukoulussa, hän ja minä, me olimme myöskin vierus-tovereita isommassa koulussa, heti kun tulin sinne. Hän oli minua vuotta nuorempi. Ja sitten oli hänellä semmoinen lukuhalu, että hän pantiin kouluun Lundiin, kun oli kahdentoista vanha."