Читать книгу Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 2

Ensimäisenä maanantaina Huhtikuussa 1625 näytti Meung'in kauppala, jossa Roman de la Rose'n kirjoittaja syntyi, joutuneen niin perinpohjaisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tulleen tekemään siitä toista La Rochelle'a. Joukko porvareita, nähden naisia pakenevan Isollekadulle päin ja kuullen lasten parkumista porttien kynnyksillä, kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa ja, varustettuaan heikonpuolista asemaansa musketilla ja pertuskalla, suuntasi kulkunsa Franc-Meunier'in ravintolaa kohden, jonka edustalla tunkeili, hetki hetkeltä taajeten, paksu väkijoukko hälisten ja meluten uteliaisuudesta.

Niinä aikoina olivat säikähdykset tavallisia ja harva oli se päivä, ettei joku kaupunki saanut aikakirjoihinsa merkitä jotakin sen laatuista tapausta. Oli ylimyksiä, jotka taistelivat keskenään; oli kuningas, joka kävi sotaa kardinaalia vastaan; oli espanjalainen, joka kävi sotaa kuningasta vastaan. Siihen lisäksi, paitsi noita taisteluja, yksityisiä tai yleisiä, salaisia tai julkisia, oli vielä rosvoja, kerjäläisiä, hugenotteja, susia ja lakeijoita, jotka kävivät sotaa koko maailmaa vastaan. Porvarit kävivät aina aseissa rosvoja, susia ja lakeijoita vastaan – toisinaan kuningasta vastaan, – mutta eivät koskaan kardinaalia ja espanjalaista vastaan. Tästä totutusta tavasta oli siis seurauksena, että yllämainittuna Huhtikuun ensimäisenä maanantaina v. 1625 porvarit, kuullessaan melua ja nähdessään yhtä vähän kelta-punaista lippua kuin herttua Richelieu'n livreetäkään, syöksyivät Franc-Meunier'in ravintolaa kohden.

Sinne kerran tulleena saattoi jokainen nähdä ja havaita syyn meteliin.

Eräs nuori mies … – luokaamme hänen kuvansa muutamalla kynänpiirteellä: – kuvitelkaa eteenne kahdeksantoista vuotias Don Quichotte; Don Quichotte ilman rinta- ja reisihaarniskaa; Don Quichotte puettuna villanuttuun, jonka sininen väri oli muuttunut selittämättömäksi viininsakan ja taivaansinen välivivahdukseksi. Muoto pitkä ja ruskettunut; poskipäät ulkonevat, – kavaluuden merkki; leukalihakset tavattoman koholla, – pettämätön gaskonjalaisen tuntomerkki, vaikk'ei olisi barettiakaan päässä, vaan nuorella miehellämme oli barettikin, vieläpä koristettu jonkunmoisella höyhentöyhdöllä; silmä avonainen ja älykäs; nenä koukussa, vaan somasti taipunut; liian suuri nuorukaiseksi, liian pieni täysikasvuiseksi mieheksi, ja vähemmän tottunut silmä olisi voinut pitää häntä matkustavana vuokramiehen poikana, ellei hänellä olisi ollut pitkää miekkaa, joka, riippuen nahkakantimessa, löi omistajansa pohkeita, kun hän käveli, ja hänen ratsunsa pörröistä karvaa, kun hän ratsasti. Sillä meidän nuorella miehellä oli ratsu ja tämä ratsu olikin niin huomioon pistävä että se pisti huomioon: pieni béarnelainen hevoskäpykkä, kahden- tai neljäntoista vuotias, kellahtavan värinen, töpöhäntä, pattijalka, ja vaikka pitikin päätänsä alempana polvia, niin että kaulankouristushihnan käyttäminen jäi tarpeettomaksi, hölkötteli se kumminkin tasalleen kahdeksan lieu'tänsä päivässä. Pahaksi onneksi tämän hevosen muut ominaisuudet olivat niin hyvin peittyneet hänen oudon karvansa ja viallisen käyntinsä suojaan, että aikana, jolloin joka mies oli hevoistuntija, ylläkerrotun hevoskäpykän ilmestyminen Meung'iin, jonne se oli noin neljännestuntia ennen pujahtanut Beaugency'n portista, herätti huomion, joka lankesi ratsumiehellekin epäsuosiolliseksi.

Ja tämä huomio oli sitä tuskallisempi nuorelle d'Artagnan'ille (se oli tämän toisen Rosinanten Don Quichotte'n nimi) kuta vähemmin hän itseltänsä salasi sitä naurettavaa puolta, jonka hänelle, niin kelpo ratsumies kun olikin, tuollainen ratsu antoi: hänpä olikin aika lailla huokaillut ottaessaan vastaan tätä isä d'Artagnan'in antamaa lahjaa. Hän tiesi, että tuommoinen elukka oli ainakin kahdenkymmenen livre'n arvoinen; totta on, että ne sanat, jotka seurasivat tämän lahjan mukana, eivät olleet hinnoin määrättävät.

– Poikani, oli tuo vanha gaskonjalainen herra lausunut, – sillä puhtaalla béarnelaisella puheen murteella, josta Henrikki IV ei koskaan onnistunut pääsemään erilleen – poikani, tämä hepo on syntynyt isäsi kotona kohta kolmetoista vuotta sitte ja pysynyt täällä siitä ajasta asti, jonka vuoksi hän on oleva sinulle rakas. Elä koskaan sitä myy, anna sen kuolla rauhallisesti ja kunniallisesti vanhuuttaan; ja jos käyt sillä sotaan, kohtele sitä kuni vanhaa palvelijaa konsanaan. Hovissa, jatkoi d'Artagnan isä, jos sinulla kerta on kunnia sinne päästä, kunnia, johon muutoin vanha jalosukuisuutesi sinua oikeuttaa, kannata arvokkaasti aatelisnimeäsi, jota esi-isäsi ovat ansiokkaasti kantaneet yli viisisataa vuotta, ja tee se niin hyvin itsesi kuin omiesi tähden. Omillasi tarkoitan vanhempiasi ja ystäviäsi. Elä koskaan suvaitse mitään muilta kuin kardinaalilta ja kuninkaalta. Rohkeudellansa, huomaappas se tarkoin, ainoastaan rohkeudellansa aatelismies meidän aikoina tiensä raivaa. Ken vapisee hetkisenkään, päästää käsistänsä makupalan, jonka juuri siinä hetkessä onnetar hänelle tarjosi. Sinä olet nuori, sinun tulee olla urhoollinen kahdesta syystä: ensiksi olet gaskonjalainen, toiseksi olet minun poikani. Elä pelkää sattuvia kohtauksia, ja etsi seikkailuja. Minä olen opettanut sinun käyttämään miekkaa; sinulla on rautaiset polvet ja teräksinen nyrkki; taistele kaikista syistä; taistele, semminkin kun kaksintaistelut ovat kielletyt, jonka vuoksi siis tarvitaan kaksi vertaa enemmän rohkeutta taistella. Minulla ei, poikani, ole sinulle antaa enempää kuin viisitoista écu'tä, hevonen ja ne neuvot, mitkä nyt olet kuullut. Äitisi antaa siihen lisäksi reseptin erääsen mustalais-akalta saamaansa voiteesen, jolla on ihmeellinen voima parantaa kaikkia haavoja, mitkä vaan eivät satu sydämmeen. Käytä hyväksesi kaikkea ja elä onnellisena ja kauan. – Minulla on enää vaan yksi sana lisättävänä ja se on esikuva, minkä sinulle asetan, en itseäni, sillä minua ei ole koskaan hovissa nähty, enkä ole ollut muuta kuin vapaehtoisena uskonsodassa; vaan minä tarkoitan herra de Tréville'ä, joka ennen muinoin oli minun naapurini ja jolla on ollut kunnia lapsena leikitellä kuninkaamme Ludvig XIII: n kanssa, jota Jumala hyvästi suojelkoon. Toisinaan heidän leikkinsä hieroutui tappeluksi ja semmoisissa tapauksissa ei kuningas aina ollut väkevämpi puoli. Iskut joita hän silloin sai, herättivät hänessä paljon kunnioitusta ja ystävyyttä herra de Tréville'ä kohtaan. Myöhemmin taisteli herra de Tréville muidenkin kanssa; ensimäisellä Pariisi-matkallansa viisi kertaa; kuningas-vainajan kuolemasta nuoren seuraajan täys'-ikäisyyteen saakka seitsemän kertaa, sotia ja piirityksiä lukuun ottamatta; täys'-ikäisyydestä näihin päiviin saakka, ehkä satakin kertaa! – Ja sittenkin, säännöistä, asetuksista ja tuomioista huolimatta, on hän nyt muskettisoturien kapteeni, se on, Cesarien legionan päällikkö, jolle kuningas panee suuren arvon ja jota kardinaali pelkää, mies, joka ei vähiä säikähtele, niinkuin jokainen tietää. Herra de Tréville ansaitsee kymmenen tuhatta écu'tä vuodessa; hän on siis sangen suuri herra. – Hän on alkanut samoin kuin sinä; mene hänen luoksensa tämän kirjeen kanssa, pidä häntä esikuvanasi, menestyäksesi hänen tavallansa.

Sen sanottuaan d'Artagnan isä sitoi poikansa vyölle oman miekkansa, suuteli häntä hellästi molemmille poskille ja antoi hänelle siunauksensa.

Lähdettyään isänsä kammarista kohtasi nuorukainen äitinsä, joka oli odottamassa häntä tuon kuuluisan reseptinsä kanssa, jonka neuvot, niinkuin kohta käymme kertomaan, joutuivat hyvinkin useasti käytäntöön. Jäähyväiset olivat äidin puolelta paljon pitemmät ja hellemmät kuin äsköiset, ei sen vuoksi, ettei vanha herra d'Artagnan olisi rakastanut poikaansa, joka oli hänen ainoa perillisensä, vaan d'Artagnan herra oli mies ja hän ei pitänyt miehelle sopivana antautua liikutuksen valtaan, jota vastoin rouva d'Artagnan oli vaimo ja siihen lisäksi äiti. – Hän vuodatti runsaasti kyyneleitä, ja, mainitkaamme se poika d'Artagnan'in kiitokseksi, ne muutamat ponnistukset, joita hän teki pysyäkseen levollisena niinkuin vastaisen muskettisoturin tuli olla, raukesivat tyhjään, luonto voitti ja hän itki paljon kyyneleitä, joista töintuskin sai puoliakaan salatuksi.

Samana päivänä läksi nuori mies tielle, varustettuna noilla kolmella isän lahjalla, jotka, niinkuin jo mainitsimme, olivat viisitoista écu'tä, hevonen ja kirje herra de Tréville'lle; tarkoin punniten, neuvot olivat tulleet kaupanpäälliseksi.

Semmoisilla eväillä varustettuna d'Artagnan oli sekä henkisesti että ruumiillisesti tarkka jäljennös Cervantes'in sankarista, johon me niin sattuvasti häntä vertasimme silloinkuin kertoilijan velvollisuudet käskivät meitä luomaan hänen kuvapiirteensä. Don Quichotte piti tuulimyllyjä jättiläisinä ja lampaita armeijoina, d'Artagnan otti jokaisen hymyilyn loukkaukseksi ja jokaisen silmäyksen taisteluun-vaadinnaksi. Siitä oli seurauksena, että hänellä Tarbes'ista Meung'iin saakka oli myötäänsä käsi nyrkissä ja että hän ylipäänsä varsinkin kymmenen kertaa päivässä tarttui miekan kahvaan; kumminkaan ei tuo nyrkki tärähtänyt kenenkään leukoihin, eikä miekkakaan lähtenyt tupesta. Ei suinkaan, ettei tuon onnettoman keltaisen hevoskäpykän näkeminen olisi vetänyt ohikulkevien kasvoja nauruun; mutta kun hevosen yläpuolella heilui jokseenkin pitkänhuiskea miekka ja miekan yläpuolella säkenöi enemmän villimäinen kuin ylpeä silmä, hillitsivät ohikulkevat iloisuuttansa, tai jos iloisuus voitti varovaisuuden, kokivat vähintäänkin nauraa vaan toisella suupielellä, niinkuin vanhan ajan naamarit.

D'Artagnan pysyi sen vuoksi majesteetillisena ja suuttumattomana aina tuohon onnettomaan Meung'in kauppalaan saakka.

Vaan täällä, kun hän astui alas hevosen selästä Franc-Meunier'in portilla, ilman että kukaan, isäntä, palvelija tai talonrenki olisi tullut häntä vastaan ottamaan, havaitsi hän maakerroksen avonaisessa ikkunassa kaunisvartaloisen, ylhäisen-, vaan hieman tylynnäköisen herran puhuttelemassa kahta henkilöä, jotka näyttivät kunnioituksella häntä kuuntelevan. D'Artagnan tapansa mukaan piti aivan luonnollisena, että juuri hän itse oli tuon keskustelun esineenä, ja hän kuunteli. Tällä kertaa d'Artagnan erehtyi vaan puoliksi: hänestä itsestään ei ollut kysymys, vaan hänen hevosestansa. Herrasmies näytti luettelevan kuulijoillensa kaikkia sen ominaisuuksia ja kun, niinkuin jo mainitsimme, kuuntelijoilla näytti olevan suuri kunnioitus kertojaa kohtaan, rähähtivät he nauramaan vähä väliä. No, kun naurun vivahduskin oli kylliksi herättämään nuoren miehen suuttumusta, on helposti ymmärrettävä, minkä vaikutuksen tuollainen meluava iloisuus häneen teki.

Sillä välin tahtoi d'Artagnan ensin päästä selville tuon hävyttömän pilkantekijän ulkomuodosta. Hän suuntasi ylpeän silmäyksen vieraasen päin, ja näki hänen olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäisen miehen, jolla oli mustat, läpitunkevat silmät, kalpea hipiö, rohkeapiirteinen nenä, mustat, huolellisesti leikatut viikset. Hän oli puettu violettiväriseen takkiin ja housuihin samanvärisine punouskoristuksineen, eikä hänellä ollut muita somistuksia kuin nuo tavanmukaiset aukeamat, joista paitaa pilkoitti. Housut ja takki, vaikka uudet, näyttivät ruttautuneilta niinkuin vaatteet, jotka kauan ovat saaneet olla matkalaukussa. D'Artagnan teki nämä havainnot mitä tarkkasilmäisimmän tutkistelijan nopeudella ja epäilemättä vaistomaisella tunteella, joka sanoi hänelle, että tuolla tuntemattomalla oli vast'edes oleva suuri vaikutus hänen elämäänsä.

No niin, samassa hetkessä kuin d'Artagnan tähtäsi silmänsä violettinuttuiseen herraan, heitti tämä béarnelaiseen hevoskäpykkään päin erään viisaimmista ja syvämietteisimmistä viittauksistansa, hänen molemmat kuulijansa rähähtivät nauramaan ja hän itse, nähtävästi vastoin tapaansa, salli riutuneen hymyn, jos niin voi sanoa, hairahtaa kasvoillensa. Tällä kertaa, siitä ei ollut enää epäilemistä, d'Artagnan'ia oli toden teolla loukattu. Senpä vuoksi hän, täydellisesti siitä vakuutettuna, painoi baretin silmillensä ja, koettaen jäljitellä muutamia hovitemppuja, joita hän oli saanut Gaskonjassa matkustavaisilta herroilta, astui hän esiin, toinen käsi miekan kahvassa toinen lantiolla. Pahaksi onneksi, sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, sokaisi viha hänet vähitellen niin, että sen arvokkaan ja ylpeän puhuttelun sijasta, jolla hän oli aikonut toimittaa taisteluvaatimuksen, ei hän löytänyt kieleltänsä muuta kuin karkeanlaisen pistopuheen, jolle hän liitti mukaan raivoisan käden sivalluksen.

– Hoi! herra, huusi hän, te herra, joka piiloudutte sinne ikkunaluukun suojaan! niin, te, sanokaapa minulle pikkuisen, mille te nauratte, niin nauretaan yhdessä.

Herra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin tarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat hänelle tarkoitetut; sitten kuin hänellä ei enää voinut olla siitä mitään epäilystä, rypistyivät hänen kulmansa hieman, ja melkoisen pitkän vaitiolon perästä vastasi hän d'Artagnanille selittämättömän ivallisella ja ynseällä äänenpainolla:

– En minä teille puhu, herra hyvä.

– Vaan minä puhun teille, minä, tiuskasi nuori mies harmistuneena tuosta ynseyden ja hyvän käytöstavan, säädyllisyyden ja halveksimisen sekoituksesta.

Tuntematon silmäili häntä vielä hetkisen, hymyili ja, vetäytyen pois ikkunasta, läksi verkalleen ulos ravintolahuoneesta, tuli kahden askeleen päähän d'Artagnanista ja asettui hevosen eteen. Hänen levollisuutensa ja pilkallinen katsantonsa olivat yhä lisänneet äsköisten naurajain iloisuutta, jotka olivat jääneet ikkunan edustalle.

D'Artagnan, nähden hänen lähestyvän, veti miekkaansa jalan verran tupesta ulos.

– Tämä hevonen on varmaankin, tai paremmin, on nuoruudessaan ollut voikukka, virkkoi tuntematon, jatkaen äsken alkamiansa havainnoita ja puhuen ikkunan luona oleville kuulijoillensa, näyttämättä rahtustakaan huomaavan d'Artagnan'in suuttumusta, d'Artagnan'in, joka sillä välin oli vetäytynyt hänen ja heidän välillensä. Tuo on hyvin tunnettu väri kasvitieteessä, vaan näihin asti varsin harvinainen hevoisissa.

– Semmoinen nauraa hevoselle, joka ei uskalla nauraa hevosen haltijalle, huudahti Tréville'n-alku vimmastuneena.

– En minä usein naura, herra hyvä, vastasi tuntematon, niinkuin itse voitte kasvoistani havaita, vaan minä pyydän saada säilyttää oikeuteni nauraa milloin minua haluttaa.

– Ja minä, ärjäsi d'Artagnan, minä en tahdo naurettavan silloin kuin minua ei haluta.

– Todellakin? jatkoi tuntematon levollisempana kuin koskaan, kas sitä! se on aivan paikallaan; ja, kääntyen kantapäällään, hän valmistautui menemään takaisin ravintolaan isosta portista, jonka vieressä d'Artagnan tullessaan oli havainnut satuloidun hevosen.

Mutta d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka päästävät käsistänsä semmoisen, jolla on ollut rohkeutta häntä loukata. Hän vetäisi miekkansa kokonaan tupesta ulos ja asettui taistelu-asentoon, huutaen:

– Kääntykäähän, kääntykäähän toki, herra pilkantekijä, etten minä iske teihin takaapäin.

– Iskekkö minuako, vai minua! sanoi toinen kiepahtaen kantapäällänsä ja silmäten nuorta miestä yhtä hämmästyneenä kuin ylenkatseellisena. Kappas vaan, kappas tosiaan, veikkonen, olettehan hullu! Sitte puoli-ääneen, ja ikäänkuin itselleen pakisten lisäsi hän: – harmillista, mikä löytäinen H. Majesteetillensa, joka hakee uljaita miehiä kaikista maan ääristä muskettisotureiksensa!

Tuskin oli hän päättänyt, kuin d'Artagnan ojensi häneen päin niin tuikean miekanpiston että ellei hän olisi tehnyt nopeata hyppäystä taaksepäin, on hyvin luultavaa, että hän olisi viimeistä kertaa pilkkapuheita laskenut. Tuntematon näki silloin, että leikki oli kaukana, hän vetäisi miekkansa, tervehti vastustajaansa ja asettui taistelujalalle. Mutta samassa tuokiossa nuo kaksi kuulijaa, ravintolanisäntä mukana, ryntäsivät d'Artagnan'in päälle ja alkoivat pieksää häntä seipäillä, lapioilla ja hiilihangoilla. Se teki niin nopean ja täydellisen käänteen taistelussa, että sillä aikaa kuin d'Artagnan kääntyi iskusateesen päin, hänen vastamiehensä pisti miekkansa tuppeen ja muuttui taistelijasta taistelun katselijaksi, jonka tehtävän hän suoritti tavallisella kylmäkiskoisuudellansa, kuitenkin mutisten aikavälistä:

– Hiisi vieköön nuo gaskonjalaiset! Nostakaa hänet keltaisen hevosensa selkään ja antakaa mennä matkoihinsa.

– Enpä lähdekkään, ennenkuin olen sinut tappanut, jänishousu! ärjyi d'Artagnan, vastustaen parhaimman mukaan ja peräytymättä askeltakaan noiden kolmen vihollisensa edestä, jotka häntä löylyttivät.

– Yhä vaan gaskonjalaista, murisi herra. Kunniani nimessä, nuo gaskonjalaiset ovat parantumattomia! Jatkakaa vaan tanssia, koska hän sitä niin välttämättömästi tahtoo. Kylläpähän sanoo, koska se riittää.

Mutta tuntematon ei vielä tiennyt, minkä itsepäisen jurrikan kanssa hänellä oli tekemistä; d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka koskaan armoille antautuisivat. Ottelu kesti siis vielä muutamia sekuntia; viimein d'Artagnan uupuneena pudotti miekkansa, jonka eräs seipäänisku katkaisi kahdeksi kappaleeksi. Toinen isku, joka sattui häntä otsaan, kaatoi hänet melkein samassa tuokiossa aivan verisenä ja puolipyörryksissä.

Juuri tässä hetkessä se oli, kuin kaikilta puolilta väkeä kiiruhti taistelupaikalle. Ravintolanisäntä, peljäten joutuvansa pahaan huutoon, kantoi kahden palvelijapoikansa avulla haavoitetun keittiöön, jossa hänelle annettiin vähän hoitoa.

Mitä herrasmieheen tulee, hän oli palannut entiselle paikalleen ikkunaan ja katseli jonkunmoisella levottomuudella tuota väkijoukkoa, jonka viipyminen näytti häntä suuresti haittaavan.

– No, kuinka voi tuo villitty? virkkoi hän kääntyen oveen päin, joka narahti auvetessaan, ja puhutellen isäntää, joka tuli tiedustelemaan hänen vointiansa.

– Hän voi paremmin, sanoi isäntä: hän on kokonaan pyörtynyt.

– Todella? kysyi herra.

– Niin, vaan ennen pyörtymistänsä kokosi hän kaikki voimansa huutaaksensa teitä kaksintaisteluun.

– Mutta sitäpä on koko paholainen tuota pojan vekaraa! virkkoi tuntematon.

– Oh, ei, Teidän ylhäisyytenne, ei hän mikään paholainen sentään ole, vastasi isäntä, irvistäen ylenkatseellisesti, sillä pyörryksissä ollessaan tarkastelimme me hänet, ja hänellä ei ole tavaralaukussansa muuta kuin yksi paita ja kukkarossa kaksitoista écu'tä, mikä ei estänyt häntä pyörtyessänsä sanomasta, että jos tuommoinen seikka olisi tapahtunut Pariisissa, te saisitte sitä kohta katua, sen sijaan kuin täällä saatte katua myöhempään.

– Siinä tapauksessa, sanoi tuntematon kylmästi, hän on joku jaloverinen prinssi valepuvussa.

– Minä sanoin tämän teille, korkeasti kunnioitettava herra, virkkoi isäntä, että tietäisitte pitää varanne.

– Eikö hän vihoissansa ole sanonut mitään nimeä?

– Kyllä, hän löi lakkariansa vasten ja virkkoi: – Katsotaanpas mitä herra de Tréville tuumailee tästä turvattinsa loukkaamisesta.

– Herra de Tréville? sanoi tuntematon, teroittaen huomiotansa; vai löi hän lakkariansa vasten ja mainitsi herra de Tréville'n nimen!.. Kuulkaas, isäntä hyvä, sillä aikaa kuin nuori mies oli pyörryksissä, ette te, siitä olen vakuutettu, olleet tirkistämättä myöskin hänen lakkariinsa. Mitä siellä oli?

– Kirje herra de Tréville'lle, muskettisoturein kapteenille.

– Todella!

– Asia on niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa, Teidän ylhäisyytenne.

Isäntä, jolle ei suotu terävänäköisyyden lahjaa, ei havainnut sitä vaikutusta, minkä tuo ilmoitus teki tuntemattoman kasvoihin. Hän väistyi ikkunanpielestä, johon hän oli nojannut kyynäspäätänsä vasten ja rypisti kulmiansa levottoman näköisenä.

– Saakeli! murisi hän hammasta purren, olikohan de Tréville lähettänyt minun niskaani tuon gaskonjalaisen? Hän on vallan nuori. Vaan miekan isku on miekan isku, antakoon sen minkä ikäinen hyvänsä, ja lasta voi vähemmin varata kuin muita; toisinaan pienikin haitta estää suurenkin hankkeen.

Ja tuntematon vaipui hetkeksi ajatuksiinsa.

– Kuulkaas isäntä, ettekös toimittaisi minua vapaaksi tuosta villipäästä? Omantuntoni kautta, en minä voi häntä tappaa, mutta, – tämän lisäsi hän tylysti uhkaavalla äänellä, mutta vaivaksi hän minulle on. Missä on hän?

– Vaimoni kammarissa, jossa häntä hoidellaan, ensimäisessä kerroksessa.

– Ovatko hänen vaatteensa ja laukkunsa hänen luonansa? Eihän hän liene riisunut takkia päältänsä?

– Päinvastoin, kaikki nuo ovat alhaalla keittiössä. Vaan koska hän on teille vaivaksi, tuo nuori hurjapää…

– Epäilemättä. Hän saattaa ravintolanne niin pahaan huutoon, etteivät kunnialliset ihmiset voi siinä viipyä. Menkää huoneesenne, toimittakaa rätinkini ja ilmoittakaa lakeijalleni.

– Mitä! Jokos herra lähtee?

– Sen te hyvin tiedätte, koska olen teille antanut käskyn satuloida hevoseni. Eikö minua ole toteltu?

– Onhan toki, ja niinkuin Teidän ylhäisyytenne on voinut nähdä, on hevonen isolla portilla aivan valmiina matkalle.

– Hyv' on, tehkää mitä taannoin teille sanoin.

– Jopas jotakin! mutisi isäntä, peljästyikö hän tuota pientä poikaa?

Mutta tuntemattoman käskevä silmäys keskeytti hänet kohta. Hän kumarsi nöyrästi ja meni.

– Ei tarvitse tuon hullun saada nähdä milady'a:1 hän ei saata enää myöhästyttää kulkuansa, jo nytkin on hän myöhästynyt. On aivan parasta, että nousen hevosen selkään ja ajan hänelle vastaan – Jospa vaan voisin tietää, mitä tuo Tréville'lle menevä kirje sisältää.

Ja noin itseksensä tuumaillen, läksi tuntematon keittiötä kohden.

Sillä aikaa isäntä, joka ei ollenkaan epäillyt, että nuoren pojan saapuminen se juuri karkoitti tuntemattoman pois hänen ravintolastansa, oli noussut vaimonsa luokse ja nähnyt d'Artagnan'in vihdoin tointuneen. Ja nyt antoi hän d'Artagnan'in ymmärtää, että poliisi voisi laittaa hänelle pahat asiat siitä että hän oli hieronut tappelua suuren herran kanssa, sillä isännän arvelun mukaan tuo tuntematon ei voinut olla mikään muu, ja hän käski d'Artagnan'in nousta jatkamaan matkaansa, niin heikkona kuin olikin. D'Artagnan, puoliksi töperryksissä, takittomana ja pää aivan kapaloituna liinakääreillä, nousi siis pystyyn ja isännän työntämänä läksi laskeutumaan alakertaan; mutta tultuansa keittiöön huomasi hän aivan ensiksi riitamiehensä, joka levollisesti puheli jykevien, kahden kookkaan normantilaisen hevosen vetämien vaunujen astimen ääressä.

Hänen puhetoverinsa, jonka pää näkyi vaunun ovesta, oli kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta ikäinen nainen. Olemme jo maininneet, kuinka nopeasti d'Artagnan'in huomio käsitti jokaisen muodon; hän näki siis nytkin ensi silmäyksellä, että nainen oli nuori ja kaunis. Ja tuopa kauneus oli häneen sitä pystyvämpi, kun se oli harvinaista laatua niissä eteläisissä seuduissa missä d'Artagnan näihin asti oli oleksinut. Nainen oli näet kalpea, vaaleaverinen ihminen, jolla oli pitkät hartioille valuvat kiharat, suuret, siniset, uneksivat silmät, punaiset huulet ja alabasterivalkeat kädet. Hän puhui sangen vilkkaasti tuntemattoman kanssa.

– Siis, Teidän ylhäisyytenne määrää minut … sanoi nainen.

– Kääntymään silmänräpäyksessä takaisin Englantiin ja sieltä heti kohta ilmoittamaan, jos herttua lähtee Lontoosta.

– Entäs muut määräykseni? kysyi kaunis matkustajatar.

– Ne ovat suljetut tähän rasiaan, jota ette saa avata ennenkuin toisella puolella kanavan.

– Hyvä; entäs te, mitäs te teette?

– Minäkö, minä palaan Pariisiin.

– Kurittamatta tuota pojan heittiötä? kysyi nainen.

Tuntematon oli vastaamaisillaan: mutta juuri kuin hän avasi suutansa, ryntäsi yli kynnyksen d'Artagnan, joka oli kaikki kuullut.

– Tuo pojan heittiö se juuri kurittaa muita, ärjäsi hän, ja toivonpa ettei tällä kertaa tuo kuritettava pääsekkään häneltä pakoon niinkuin ensimäisellä.

– Häneltä pakoonko? lausui tuntematon rypistäen kulmiansa.

– Niin, ette kai kehtaa naisen nähden pakoon juosta, luullakseni.

– Muistakaa, huusi milady, nähdessään herran tarttuvan miekkaansa, muistakaa, että vähinkin viivytys voi kaikki pilata.

– Te olette oikeassa, huudahti herra; lähtekää suunnallenne, minä lähden omalleni.

Ja tervehtien naista päännyykäyksellä, viskautui hän hevosensa selkään samalla kuin vaunujen kuski antoi nopean sivalluksen hevosillensa. Molemmat keskustelijat ajoivat nyt täyttä laukkaa, kumpikin vastapäiseen tien suuntaan.

– Hoi! velkanne, ärjyi isäntä, jonka äsköinen kunnioitus matkustajaa kohtaan vaihtui syväksi ylenkatseeksi, kun hän näki hänen poistuvan rätinkiänsä maksamatta.

– Maksa lurjus, huusi matkustaja lakeijallensa, ajaen täyttä laukkaa; lakeija viskasi isännän jalkoihin pari kolme hopearahaa ja läksi ajamaan täyttä laukkaa herransa jälestä.

– Aa, sinä kurjamainen pelkuri, aa sinä vale-herra! huusi d'Artagnan rientäen lakeijan perästä.

Mutta haavoittuneena oli hän liian heikko vielä kestämään semmoista reutoutumista. Tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta kun hänen korvissaan alkoi humista, maailma musteni silmissä ja hän kaatui keskelle katua huutaen:

– Pelkuri! pelkuri! pelkuri!

– Aika pelkuri todella, murisi isäntä lähestyen d'Artagnan'ia ja kokien tällä mielistelyllä päästä sovintoon poikarukan kanssa, niinkuin sadussa haikara etanan kanssa.

– Niin, aika pelkuri, kertoi d'Artagnan; mutta tuo nainen, sangen kaunis!

– Kuka nainen? kysyi isäntä.

– Milady, sopersi d'Artagnan ja pyörtyi toisen kerran.

– Yhdentekevä, sanoi isäntä, kadotin kaksi, mutta jääpihän minulle tämä, jota saan varmaankin muutamia päiviä pitää. On siitä ainakin yhdentoista écu'n hyöty.

Tiedämme että d'Artagnan'in kukkarossa oli juuri yksitoista écu'tä.

Isäntä oli laskenut yksitoista päivää sairastamisen aikaa, écu'n päivältä; mutta hän oli tehnyt laskunsa, kuulustamatta matkamiestänsä. Huomispäivänä, kello viisi aamua, nousi d'Artagnan liikkeille, meni omin voimin alas keittiöön ja pyysi, paitsi muutamia muita aineksia, joiden luettelo ei ole meidän käsiimme päässyt, viiniä, öljyä ja rosmariinia, ja noista laittoi hän äitinsä reseptin mukaan voiteen, jota hän siveli monilukuisiin haavoihinsa, uudisteli itse kääreitänsä, eikä huolinut kääntyä kenenkään lääkärin puoleen. Epäilemättä oli ansio mustalaisvoiteen, mutta ehkä myöskin lääkärin poissa-olemisen, että d'Artagnan jo samana iltana oli pystyssä ja huomisaamuna melkein terve.

Mutta kun hän rupesi maksamaan rosmariinia, öljyä ja viiniä, ainoa kulunki mitä hänellä, peräti syömättömällä miehellä olikaan, jota vastoin hänen keltainen hevosensa, ainakin ravintolan isännän sanan mukaan, oli syönyt kolme vertaa enemmän kuin mitenkään voisi uskoa niin pienen elukan syövän, ei d'Artagnan löytänyt lakkaristansa muuta kuin kuluneen samettikukkaronsa sekä sen sisällä olevat viisitoista écu'tä; mutta herra de Tréville'lle menevä kirje – se oli hävinnyt.

Nuori mies alkoi hakea kirjettä suurella kärsiväisyydellä kääntäen kyllä kaksikymmentä kertaa kaikki taskut ja lakkarit nurin ja taas oikein, penkaen ja kopeloiden matkalaukkunsa senkin seitsemän kertaa, sekä avaten ja sulkien tuon tuostakin kukkaroansa; mutta kun hän oli päässyt siihen täyteen uskoon, että kirje oli löytymättömissä, joutui hän kolmannen kerran raivoon, joka oli vähällä saattaa hänet tarvitsemaan uuden viini- ja hajuöljy-sekoituksen; sillä nähdessänsä tuon nuoren rajupään kiivastelevan ja uhkailevan särkeä murskaksi kaikki mitä talossa oli, ellei kirje löytyisi, oli isäntä temmannut keihään, ja hänen vaimonsa luudanvarren sekä palveluspojat samat kangit joita he olivat käyttäneet toissa päivänä.

– Minun suosituskirjeeni! ärjyi d'Artagnan, minun suosituskirjeeni tänne, tai, saakeli soikoon, varrastan teidät kuin silakat!

Pahaksi onneksi eräs seikka esti hänet panemasta uhkaustansa toimeen: hänen miekkansa oli näet, niinkuin mainitsimme, ensimäisessä taistelussa taittunut kahtia, – seikka, jonka hän oli peräti unhottanut. Tästä oli seurauksena, että kun d'Artagnan tahtoi toden teolla vetää miekan tupestaan, havaitsi hän olevansa varustettuna kaiken kaikkiaan noin kahdeksan tai kymmenen tuuman pituisella miekan tyngellä, jonka isäntä huolellisesti oli pistänyt tuppeen.

Tämä petos ei kuitenkaan uskottavasti olisi hillinnyt meidän tulistunutta nuorta miestä, ellei isäntä olisi ottanut miettiäksensä, että matkustajan vaatimus oli perin oikea.

– Mutta tosiaan, virkkoi hän laskien keihäänsä alas, missähän kirje mahtaa olla?

– Niin, missä? huudahti d'Artagnan. Tietkää se, että kirje on herra de Tréville'lle ja sen pitää löytyä, tai ellei se löydy, kyllä hänessä on miestä saada se löytymään!

Tämä uhkaus lopetti isännän rohkeuden. Kuninkaan ja kardinaalin jälkeen oli herra de Tréville mies, jonka nimeä ehkä kaikista enimmin mainittiin sekä sotilaiden että porvarein kesken. Oli kyllä vielä Jooseppi-isä, se on totta, mutta hänen nimeänsä, mitä siihen tulee, ei kukaan lausunut muutoin kuin kuiskaamalla, niin suurta pelkoa herätti tuo "Hänen harmaahapsinen ylhäisyytensä", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.

Samassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa tekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi itse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.

– Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan etsittyänsä.

– Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun toimeentuloni.

– Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.

– Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita, vastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä kuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin vähän rohkeanlaisesti.

– Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.

– Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään, vähät siitä ja viis rahoista: – tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin olisin hukannut tuhannen pistole'a2 kuin sen.

Hän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan jonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.

Siinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli luvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.

– Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.

– No! sanoi d'Artagnan.

– Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.

– Otettu! ja kuka on sen ottanut?

– Se eilinen herra. Hän kävi keittiössä, jossa teidän takkinne oli. Hän jäi sinne hetkiseksi yksin. Löisinpä vetoa, että hän on sen varastanut.

– Luuletteko niin? virkkoi d'Artagnan ottaen varsin vähän uskoaksensa isännän arveluja; sillä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu tuon kirjeen yksityisen tärkeyden, eikä nähnyt siinä mitään voitonhimon houkutusta. Varma tosi on, ettei kukaan palvelijoista tai läsnäolevista matkustajista olisi mitään hyötynyt tuosta paperista.

– Te sanotte siis, jatkoi d'Artagnan, epäilevänne tuota hävytöntä herrasmiestä.

– Minä sanon, että olen siitä vallan varma, pitkitti isäntä, sillä kun minä kerroin hänelle, että te, arvoisa herra, olitte herra de Tréville'n suosikki ja että teillä oli kirjekin tuolle kuuluisalle herralle, kävi hän sangen levottomaksi, tiedusteli minulta missä kirje oli ja meni sitä tietänsä keittiöön, jossa hän tiesi teidän takkinne olevan.

– Kas niin, siinäpä varkaani onkin, virkkoi d'Artagnan; minä valitan herra de Tréville'lle ja herra de Tréville valittaa kuninkaalle. Sitte veti hän majesteetillisesti taskustaan kaksi écu'tä, antoi ne isännälle, joka saattoi häntä lakki kourassa portille, nousi keltaisen hevosensa selkään, joka vei hänet ilman muita kohtauksia Saint-Antoine'n portille Pariisiin, missä omistaja möi sen kolmeen écu'sen, – varsin hyvä hinta siihen katsoen, että d'Artagnan oli sen peräti uuvuttanut viimeisellä ratsastuksellaan. Selittipä vielä hevoishuijari, että hän muka antoi tuon liikanaisen hinnan pelkästä siitä vaan, että hevosella oli niin harvinaisen outo väri.

D'Artagnan astui nyt siis jalkasin Pariisin kaupungin sisään, kantaen pientä matkalaukkuansa kainalossaan, ja käveli ympäri, kunnes sai hyyrätyksi huoneen, joka oli hänen vähäisten varojensa mukainen. Huone oli jonkunmoinen vinnikammari Fossoyeurs-kadun varrella, lähellä Luxemburg'ia.

Ennakkomaksun suoritettuansa, otti d'Artagnan asunnon huostaansa, kulutti lopun päivää ompelemalla takkiinsa punouskoristeita, jotka hänen äitinsä oli ratkonut irti isä d'Artagnan'in melkein uudesta takista ja salavihkaa hänelle antanut; sitte meni hän quai de la Ferraille'lle, saamaan terää miekkaansa; sieltä palasi hän Louvre'en tiedustelemaan ensimmäiseltä muskettisoturilta minkä kohtasi, herra de Tréville'n asuntoa, joka oli Vieux-Colombier-kadun varrella, toisin sanoen, juuri hänen asuntonsa läheisyydessä: seikka, joka hänestä näytti ennustavan hyvää menestystä alottamalle matkallensa.

Sitten hän, tyytyväisenä Meungissä osoittamaansa käytöstapaan, ilman tunnon soimauksia menneistä asioista, nykyisyyteen luottavana ja täynnä tulevaisuuden toiveita, pani maata ja nukkui hurskaan unta.

Tuo uni, vielä kaikessa maalaisuudessaan, kesti huomiseen kello yhdeksään saakka, jolloin hän nousi vuoteeltaan, lähteäksensä tuon kuuluisan herra de Tréville'n luokse, joka isä d'Artagnan'in arvostelun mukaan oli kolmas mies valtakunnassa.