Читать книгу Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 5

D'Artagnan oli vimmassaan syössyt kolmella harppauksella esihuoneen lävitse ja ryntäsi nyt portaille, joita hän aikoi laskeutua neljä astinta kerrallaan, vaan vauhdissaan törmäsi hän päistikkaa erästä muskettisoturia vastaan, joka tuli herra de Tréville'n luota eräästä salaovesta, ja töyttäsi otsallaan häntä olkapäähän niin että hän huudahti, tai paremmin sanoen kiljahti.

– Suokaa anteeksi, virkkoi d'Artagnan, aikoen jatkaa matkaansa, suokaa anteeksi, minulla on kiire.

Tuskin oli hän astahtanut ensimäiselle portaalle, kun rautanen nyrkki iski kiini hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.

– Teillä on kiire, vai niin! huudahti muskettisoturi, kalpeana kuin kuolema; siitä syystä sysäätte te minua, ja sanotte: "suokaa anteeksi", ja sen te luulette olevan kylliksi? Ei laisinkaan, nuori herrani. Luuletteko te, sen vuoksi että olette kuulleet herra de Tréville'n puhuttelevan meitä tänään vähän kursailematta, voivanne kohdella meitä hänen puhuttelutavallansa? Havaitkaa erhetyksenne, toveri hyvä; te ette ole herra de Tréville, te.

Vakuutan teille, vastasi d'Artagnan, tuntien Athoksen, joka, sittenkuin lääkäri oli saanut hänen haavansa sidotuksi, oli lähtenyt kulkemaan kotiinsa, vakuutan teille, etten tehnyt sitä tahallani, ja kun en tehnyt sitä tahallani, niin sanoin: "suokaa anteeksi." Minun mielestäni se on kylläksi. Minä sen vielä uudistan, ja nyt se jo ehkä on liiaksikin; kunniani kautta, minulla on kiire, peräti kiire. Päästäkää siis irti, minä pyydän, ja laskekaa minut menemään mihin asiani vaatii.

– Herra, sanoi Athos heittäen irti, te ette ole kohtelias. Kyllä näkee, että te tulette kaukaa.

D'Artagnan oli jo harpannut kolme neljä porrasta, mutta Athoksen muistutus seisatti hänet äkisti.

– Hiisi vieköön, herra! sanoi hän, tulenpa minä kuinka kaukaa tahansa, te ette ole se mies, joka opettaa minulle hyviä käytöstapoja, tietkää se.

– Kukas tiesi, virkkoi Athos.

– Ah, ellei minulla olisi niin kiire, huudahti d'Artagnan, ja ellei minun olisi juokseminen erään jälkeen…

– Herra kiireellinen, minut tapaatte ilman juoksematta, minut, kuuletteko?

– Ja missä, jos suvaitsette?

– Karmeliittaluostarin tykönä.

– Mihin aikaan?

– Kello kaksitoista.

– Kello kaksitoista, hyvä, minä tulen.

– Koettakaa välttää antamasta minun odottaa, sillä neljänneksen kuluttua yli määräajan isken minä teiltä korvat poikki, saatuani teidät käsiini.

– Hyvä, vastasi d'Artagnan; kyll' ollaan kymmenen minuuttia ennen paikalla.

Ja nyt lähti hän juoksemaan kuin "saakeli olis perään soittanut", toivoen löytävänsä vielä tuon tuntemattoman, joka tyyneesti käyden ei vielä ollut kaiketi kauvaksi ehtinyt.

Mutta katuportilla puheli Porthos erään henkivartijan kanssa. Noiden kahden keskustelijan väliä oli parahiksi miehen leveys. D'Artagnan luuli sen itselleen riittävän ja syöksyi nuolen nopeudella heidän väliinsä. Mutta d'Artagnan ei ollut ottanut tuulta lukuun. Kun hän oli lävitse menemäisillään, häiläytti tuuli Porthoksen pitkää viittaa ja d'Artagnan joutui aivan sen sisään. Epäilemättä näkyi Porthos pitävän itsellään olevan täydet syyt olla luopumatta tästä jokseenkin täydentävästä pukunsa osasta, sillä sen sijaan, että hän olisi hellittänyt liepeen kulmaa, josta hän piteli kiini, veti hän sitä yhä enemmän puoleensa, joten d'Artagnan joutui pyörimään sametin sisään semmoisessa liikkeessä, että siitä selvästi huomasi Porthoksen tekevän tiukkaa vastarintaa.

Kun d'Artagnan kuuli muskettisoturin kiroovan, koki hän selvitä viitan alta, johon hän oli sotkeutunut, ja haparoi päästäksensä ulos sen poimuista. Erittäinkin pelkäsi hän turmelleensa sen kauniin olkavyön kiiltoa, jonka jo tunnemme; vaan kun hän peloissaan avasi silmiänsä, havaitsi hän nenänsä paiskautuneen Porthoksen olkapäiden keskiväliin, toisin sanoen, juuri olkavyöhön.

Mutta voipas sentään! niinkuin useimmat asiat tässä maailmassa ovat toista kuin miltä näyttävät, niin tuokin olkavyö oli kultaa edestäpäin, ja takaa tavallista puhvelinnahkaa. Kun Porthos, ollen aika pöyhkeilevä mies, ei voinut pitää koko olkavyötä kullasta, piti hän kuitenkin toki toisen puolen; se selittää, miksi hänen oli tarpellista teeskennellä vilustuneensa ja tarvitsevansa sen vuoksi viittaa hartioillansa.

– Piru vieköön, ärjyi Porthos, ponnistellen kaikin voimin itseänsä irti d'Artagnan'ista, joka myhkyröitsi hänen selkäpuolellaan, mikä hullu te olette, kun tuolla tavoin törmäätte ihmisiin!

– Suokaa anteeksi, sanoi d'Artagnan, sukeltaen esiin jättiläisen olan alta, mutta minulla on kovin kiire, minä juoksen erään jälkeen, ja…

– Unhotatteko ehkä silmänne juostessanne? kysyi Porthos.

– En, vastasi d'Artagnan närkästyen, en ensinkään, ja näenpä niillä semmoistakin, jota muut eivät näe.

Ymmärsikö Porthos yskän vai eikö, ainakin alkoi hän aikalailla purkaa vihaansa:

– Herra, sanoi hän, te saatte kelpo löylytyksen, tietäkää se, jos te tuolla tavoin ärsyttelette muskettisotureita.

– Löylytyksen, herra! sanoi d'Artagnan, kova sana tuo.

– Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut katselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.

– Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille selkäpuoltanne.

Ja nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti kulkkuansa.

Porthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.

– Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää ole viittaa yllänne.

– Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.

– Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.

Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään; kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.

Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin tomppelimaisena.

Siihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua kahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme d'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden sellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän ajatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten yläpuolelle.

Asiat näyttivät sangen surkeilta. Varmana siitä, että Athos hänet tappaisi, ei nuori mies, sen voi helposti käsittää, paljoa välittänyt Porthoksesta. Kumminkin, koskahan toivo on viimeinen mikä sammuu ihmissydämmessä, alkoi hän toivoa voivansa ehkä, kauheasti haavoittuneena tietysti, jäädä eloon kumpaisestakin kaksintaistelusta, ja siinä tapauksessa rupesi hän tulevaisuutta varten nuhtelemaan itsensä seuraavalla tavalla:

– Mikä vimmattu, mikä pöllö minä olenkaan! Tuo oivallinen, onneton Athos oli haavoittunut juuri siihen olkapäähän, johon minä menen paiskaamaan pääni kuin oinas. Ainoa asia mikä minua kummastuttaa, on ettei hän tappanut minua sill'-kertaa; – siihen olisi hänellä ollut täysi oikeus, sillä tuska, jonka minä saatoin hänelle, oli varmaan julma. Mitä Porthokseen tulee, – oh! mitä Porthokseen tulee, oli kohtaus hänen kanssansa, totta tosiaan, vielä hullumpi!

Ja vastoin tahtoansakin rupesi nuori mies nauramaan, tähystellen kuitenkin ympärillensä, josko tuo yksinäinen nauru, johon sen näkijät eivät voineet havaita mitään syytä, mahdollisesti loukkasi jotakin ohikulkevaa.

– Porthoksen juttu on yhä hullumpi, vaan aika pöllö minä sittenkin olen. Lennäppäs tuolla tavoin ihmisten päälle, sanomatta edes: pois tieltä! Jopas jotakin! ja meneppäs tirkistelemään heidän viittansa alle, nähdäksesi mitä siellä ei ole! Hän olisi varmaan antanut minulle anteeksi; hän olisi aivan varmaan antanut anteeksi, ellei päähäni olisi pälkähtänyt puhua tuosta kirotusta olkavyöstä, salaviittauksella tosin; niinpä kylläkin, kaunis salaviittaus! Oh, mikä kirottu gaskonjalainen olenkin! Kuuleppas d'Artagnan veikkoseni, jatkoi hän, puhellen itselleen niin arkatuntoisesti kuin luuli itsensä ansaitsevan, jos sinä pääset näistä pälkähistä, mikä ei tosin ole uskottavaa, tulee sinun vastaisuudessa olla erinomaisen kohtelias. Vast'edes on sinua ihmeteltävä, sinun tulee olla esikuvana muille. Kohteliaisuus ja sävyisyys ei ole pelkurimaisuutta. Katsoppas vaan Aramista: Aramis, hän on lempeys ja hempeys täydessä olennossaan. No niin! onkos kukaan koskaan tohtinut sanoa, että Aramis olisi pelkuri? Ei, se on varma tosi, ja vast'edes tahdon minä kaikessa mukautua hänen kaltaiseksensa. Ah, tuossapa hän onkin.

D'Artagnan oli kävellessään ja itsekseen puhellessaan joutunut muutaman askeleen päähän d'Aiguillon'in hotellista, ja tämän edustalla huomasi hän nyt Aramiksen iloisesti juttelevan kolmen aatelismiehen kanssa, jotka näkyivät olevan kuninkaan henkivartijaväkeä. Aramis huomasi myös puolestaan d'Artagnan'in; mutta kun hän ei ollut unhottanut, että tuon saman nuoren miehen nähden herra de Tréville aamulla oli niin kovin tulistunut, ja kun niiden nuhteiden todistaja, joita muskettisoturit olivat silloin saaneet, ei ollut hänelle millään tavoin mieluisa henkilö, ei hän ollut d'Artagnan'ia huomaavinansa. D'Artagnan, aivan vastoin äskeisiä sovitus- ja kohteliaisuus-tuumiansa, lähestyi noita neljää herraa, tervehtien heitä komeasti ja hymyillen mitä herttaisimmasti. Aramis nyykäytti hiukan päätänsä, vaan ei hymyillyt. Kaikki neljä muutoin keskeyttivät heti kohta puheensa.

D'Artagnan ei ollut niin tyhmä, ett'ei olisi paikalla havainnut olevansa liikaa; mutta hän ei ollut kylliksi perehtynyt hienon maailman tapoihin, vetäytyäksensä mukavasti pois tuommoisesta väärästä asemasta, johon yleensä kuka hyvänsä joutuu, jos menee sekoittumaan semmoisten seuraan, joita tuskin tuntee, ja keskusteluun, joka ei häneen kuulu. Hän mietti siis mielessään keinoa, minkä avulla hän kaikista vähimmän kömpelösti pääsisi peräytymään, kun hän samassa näki Aramiksen pudottavan nenäliinansa ja, epäilemättä vahingossa, polkevan sen päälle; nyt arveli hän olevan oikean hetken korjata äskeistä sopimattomuutta: hän kumartui ja, niin kohteliaan näköisenä kuin hän suinkin saattoi, veti hän nenäliinan muskettisoturin jalan alta, huolimatta niistä yrityksistä, joilla tuo toinen koki sitä estää, ja lausui, antaessaan hänelle sitä:

– Luulen, herra, että tämä on liina, jota ette aivan mielellänne tahtoisi kadottaa.

Liina oli tosiaan runsaasti kirjailtu, ja sen yhdessä nurkassa näkyi ruunu ja vaakuna. Aramis punastui vahvasti ja paremmin tempasi kuin otti vastaan liinan gaskonjalaisen kädestä.

– Ahaa, huudahti henkivartija, väitätkö vieläkin, varovainen Aramis, että olet huonoissa kirjoissa rouva de Bois-Tracy'n tykönä, vaikka tuo viehättävä nainen suvaitsee lainata sinulle nenäliinojansa!

Aramis heitti d'Artagnan'iin yhden noita silmäyksiä, jotka antavat tietää toiselle, että hän on hankkinut itselleen verivihollisen; sitte muutti hän muotonsa takaisin lempeännäköiseksi ja lausui:

– Te petytte, herrat hyvät, tämä liina ei ole minulta, enkä ymmärrä, mistä tälle herralle pisti päähän tarjota sitä juuri minulle ennemmin kuin jommallekummalle teistä, ja todistukseksi siihen mitä sanoin, on että oma liinani on täällä taskussani.

Näin sanoen veti hän taskustaan oman nenäliinansa, joka myöskin oli sangen sorea liina ja tehty hienosta batistista, vaikka batisti oli siihen aikaan kallista, mutta tässä liinassa ei ollut mitään koruompeluksia, eikä vaakunoita, se oli vaan merkitty omistajan nimikirjaimilla.

Tällä kertaa d'Artagnan ei hiiskahtanut sanaakaan, hän huomasi hairahduksensa; mutta Aramiksen ystävät eivät ottaneet uskoaksensa hänen kieltämisiänsä ja toinen heistä virkkoi teeskennellyllä totisuudella nuorelle muskettisoturille:

– Jos asia niin on kuin väität, Aramis veikkoseni, niin olen pakoitettu pyytämään tuon liinan sinulta takaisin; sillä niinkuin tiedät, on Bois-Tracy läheisimpiä ystäviäni, enkä minä tahdo, että hänen vaimonsa kapineista laitetaan itselleen voitonmerkkejä.

– Teet pyyntösi huonosti, vastasi Aramis; ja vaikka kohta tunnustan vaatimuksesi perijuureltaan oikeaksi, hylkään pyyntösi muotonsa vuoksi.

– Asianlaita on se, lausui d'Artagnan arasti, etten minä ole nähnyt liinan putoavan herra Aramiksen taskusta. Hän piti jalkansa sen päällä, siinä kaikki, ja minä ajattelin, että koska hänen jalkansa on sen päällä, mahtaa liina olla hänen.

– Ja te olette erehtyneet, hyvä herra, vastasi kylmästi Aramis, hyvin vähän kiitollisena parantelemisesta; sitten kääntyi hän sen henkivartijan puoleen, joka oli sanonut olevansa Bois-Tracy'n ystävä, ja lausui: – Muutoin arvelen, rakas Bois-Tracy'n ystävä, että minä olen hänelle yhtä hyvä ystävä kuin sinäkin; ja tarkoin tuumien tämä liina on yhtä hyvin saattanut pudota sinun kuin minunkin taskustani.

– Ei, kunniasi kautta! huudahti Hänen Majesteettinsa henkivartija.

– Sinä vannot kunniasi kautta, minä kunniasanani; siis on silminnähtävästi toinen meistä valhettelija. Maltas, teemme parhaiten, Montaran, jos otamme kumpikin puolen.

– Liinasta?

– Niin.

– Oivallista! huusivat molemmat henkivartijat, oikein Salomonin tuomio. Toden totta, sinä Aramis olet täynnä viisautta.

Nuoret miehet purskahtivat nauramaan, eikä, niinkuin hyvin voi arvata, asiasta tullut sen enempää. Hetkisen perästä keskustelu loppui ja nuo kolme henkivartijaa ja muskettisoturi puristivat sydämmellisesti toistensa kättä ja erkanivat, edelliset suunnallensa, Aramis toiselle.

– Tässä on minulla otollinen hetki rakentaa sovinto tuon hienokäytöksisen miehen kanssa, mietti d'Artagnan, joka oli pysyttäynyt vähän syrjässä loppupuolen keskustelua; ja tuossa hyvässä aikomuksessa lähestyi hän nyt Aramista, joka poistui, osoittamatta hänelle sen suurempaa huomiota.

– Herra, sanoi hän, toivon teidän suovan minulle anteeksi.

– Ah, herra, keskeytti Aramis, sallikaa minun huomauttaa teitä, ett'ette ole tässä asiassa menetelleet niinkuin hienokäytöksisen miehen tulisi menetellä.

– Mitä, herra! huudahti d'Artagnan, te siis luulette…

– Minä luulen, herra, ett'ette ole tyhmä ja että te, vaikka tulettekin Gaskonjasta, vallan hyvin tiedätte, ett'ei ilman syyttä poljeta nenäliinan päälle. Eihän hiidessä Pariisin kadut ole lasketut batistilla.

– Herra teettepä väärin koettaissanne noin minua loukata, sanoi d'Artagnan, jonka toraisa luonto alkoi voittaa hänen äskeisiä rauhantuumiansa. Minä olen Gaskonjasta, se on totta se, ja koska te sen tiedätte, ei minun ole tarvis sanoa teille, että Gaskonjassa ollaan vähän kärsimättömiä; niin että kun gaskonjalainen kerran on pyytänyt anteeksi, olkoon se sitte vaikka jotakin tyhmyyttä, he ovat vakuutetut tehneensä jo puolta enemmän kuin mitä olisi tarvinnut.

– Herra, mitä olen teille sanonut, vastasi Aramis, ei suinkaan ole sanottu riidan halusta. Jumalankiitos en ole mikään tappelija, ja kun olen muskettisoturina vaan väliaikaisesti, en ryhdy taisteluun muuten kuin pakosta ja aina sittenkin vastenmielisesti; mutta tällä kertaa asia on raskauttavaa laatua, sillä teidän kauttanne on eräs nainen joutunut huutoon.

– Meidän molempain kautta, tarkoitatte, huudahti d'Artagnan.

– Minkä vuoksi olitte te niin taitamaton, että annoitte minulle nenäliinan?

– Minkäs vuoksi te itse olitte niin taitamaton, että annoitte sen pudota?

– Olen sanonut ja sanon vielä, herra, ettei tuo liina pudonnut minun taskustani.

– No hyvä! te olette siis kahdesti valhetelleet, sillä minä näin sen putoavan!

– Ahaa, vai on semmoinen ääni kellossa, herra gaskonjalainen! olkoon menneeksi sitte, kyllä minä opetan teille käytöstapoja.

– Ja kyllä minä toimitan teidät takaisin messuamaan, herra apotti! Paljastakaa miekkanne, jos suvaitsette, heti paikalla.

– Ei sentään, jos suvaitsette, hyvä ystäväni, ei ainakaan täällä. Ettekö näe, että me olemme aivan vastapäätä d'Aiguillon'in hotellia, joka on täynnä kardinaalin alustalaisia? Kukas sen tietää, eikö juuri Hänen ylhäisyytensä liene antanut teille toimeksi hankkia hänelle minun pääni? Mutta asia nyt on semmoinen, että minä, naurettavasti kyllä, pidän päästäni varsin paljon, sillä se soveltuu jokseenkin hyvin olkapäilleni. Minä kyllä aivan mielelläni otan teidät tappaakseni, olkaa huoleti, mutta syrjäisessä, yksinäisessä paikassa, jossa ainakaan ette voi kellenkään kehua kuolemastanne.

– Siihen suostun mielelläni, mutta elkää vielä ylvästelkö, ja ottakaa vaan liinanen mukananne, olkoon se teidän tai ei, ehkä se vielä on hyväänkin tarpeesen.

– Herra, olettehan gaskonjalainen? kysyi Aramis.

– Olen kyllä; tähän lykkäykseen ei kaiketi ole syynä mikään varovaisuus.

– Varovaisuus, herrani, on jokseenkin hyödytön avu muskettisotureille, sen tiedän, mutta välttämätön kirkon miehille; ja koska olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, pysyn minä varovaisena. Kello kahden aikaan on minun kunnia odottaa teitä herra de Tréville'n hotellissa. Siellä osoitan teille soveliaan taistelupaikan.

Nuoret miehet heittivät toisilleen jäähyväiset, ja Aramis suuntasi askeleensa Luxemburgiin päin, mutta d'Artagnan, nähden ajan rientävän, lähti astumaan karmeliittaluostaria kohden, lausuen itsekseen: – Totta tosiaan, ei tässä enää ole peräytymisen tilaa, vaan jos minut tapetaan, saanpahan surmani toki muskettisoturin kädestä.