Читать книгу Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 3

Herra de Troisville, niinkuin hänen omaisensa Gaskonjassa vielä olivat nimeltään, tai herra de Tréville, joksi hänen itsensä nimi oli Pariisissa viimein muuttunut, oli alkanut juuri samoin kuin d'Artagnan, toisin sanoen, ilman pennin pyökärää, vaan sillä rohkeuden, neuvokkaisuuden ja älykkäisyyden pääomalla, joka tekee, että köyhinkin gaskonjalainen aatelispoika usein saa enemmän isän perintöä tulevaisuuden toiveina, kuin rikkain Périgourdin tai Berryn aatelismies puhtaassa rahassa. Hänen tavaton uljuutensa, hänen tavattomampi onnensa, aikoina jolloin miekaniskuja sateli kuin rakeita, olivat kohottaneet hänet sen tikapuun huippuun, jota sanotaan hovisuosioksi ja jota hän oli kiivennyt neljä astinta kerrallansa.

Hän oli hyvä ystävä kuninkaalle, joka, niinkuin tunnettu, suuresti kunnioitti isänsä Henrikki IV: n muistoa. Herra de Tréville'n isä oli niin uskollisesti palvellut kuningasta sodissa Liittokuntaa vastaan, että kuningas rahan puutteessa – jota béarnelaisella riittikin koko elämän ikänsä, minkä vuoksi hän aina maksoi semmoisella tavaralla, jota hänen ei tarvinnut koskaan lainata, nimittäin nerollansa – että, sanomme, kuningas rahan puutteessa antoi hänelle Pariisin antautumisen jälkeen vallan, ottaa vaakunaksensa kultaisen juoksevan leijonan punaisella pohjalla ja varustettuna mielilauseella: fidelis et fortis (uskollinen ja urhoollinen. Siinä oli paljo kunniaksi, vaan varsin vähä toimentuloksi). Niinpä jättikin tuo kuuluisa suuren Henrikin asetoveri kuollessaan ainoaksi perinnöksi pojalleen vaan miekkansa ja mielilauseensa. Mutta tämän kaksinkertaisen lahjan ja sen muassa seuraavan moitteettoman nimen ansio oli, että herra de Tréville otettiin nuoren prinssin hoviin, jossa hän käytti niin hyvin miekkaansa ja oli niin uskollinen mielilauseellansa, että Ludvig XIII, yksi kuningaskunnan parhaista miekankäyttäjistä, piti tapana sanoa, että jos hänellä olisi ystävä, jolla oli kaksintaistelu edessä, antaisi hän hänelle neuvon, ottaa sivusmieheksi ensi sijassa hänet itsensä ja sitte Tréville'n, tai ehkä Tréville'n etusijassa.

Ja Ludvig XIII osoittikin Tréville'ä kohtaan todellista ystävyyttä, tosin kuninkaallista, itsekästä ystävyyttä, mutta kuitenkin ystävyyttä. Niinä onnettomina aikoina näet koetettiin kaiken mokomin saada ympärillensä Tréville'n kuntoisia miehiä. Moni saattoi kyllä syystä ottaa mielilauseeksensa urhollisuuden, joka oli toinen osa mainittua lausetta, vaan harvat jalosukuiset voivat siihen liittää uskollisuutta, joka oli tuon mielilauseen ensimäisenä osana. Tréville oli yksi noita harvoja; hän oli harvinainen olemus, älykkäisyydessään tottelevainen kuin koira, rakkaudessa sokea, silmältään nopea, kädeltään pikainen, silmä suotu vaan näkemään oliko joku henkilö vastenmielinen kuninkaalle, ja käsi vaan iskemään tuota vastenmielistä jotakuta, oli se sitte Besme, Maurevers, Poltrot de Méré, Vitry tai kuka hyvänsä sitä laatua. Tosin ei Tréville'ltä ollut tähän asti puuttunut muuta kuin tilaisuutta; mutta hän väijyskeli semmoista, ja hänen vakaa aikomuksensa oli kouristaa kiini kohta kuin semmoinen vaan joutuisi hänen yltämällensä. Ludvig XIII tekikin Tréville'n muskettisoturien kapteeniksi, jotka palveluksen hartaudessa tai paremmin sanoen kiihkossa olivat Ludvig XIII: lle samaa mitä n. s. ordinaarit olivat Henrikki III: lle ja skottilainen kaarti Ludvig XI: lle.

Kardinaali taas, ei hänkään puolestaan siinä suhteessa antanut mukaa kuninkaalle. Nähtyänsä, minkä hirvittävän valiomiehistön Ludvig XIII oli kerännyt ympärilleen, tahtoi tuo toinen, tai paremmin, ensimmäinen Ranskan kuningas myöskin pitää henkivartiostoa. Hänellä oli siis omat muskettisoturinsa, samoinkuin kuninkaalla oli omansa, ja noiden molempain kilpailevien valtojen nähtiin valikoivan palvelukseensa kaikista Ranskanmaan ääristä ja jopa kaikista vieraistakin maista miehiä, jotka olivat kuuluisia miekanmittelyistä. Useinpa väittelivätkin Richelieu ja Ludvig XIII sakkipelinsä ääressä iltasin palvelijainsa kunnosta ja kelvollisuudesta. Kumpikin kehui omiensa ryhtiä ja rohkeutta; ja vaikka he kyllä julkisesti lausuivat hyljeksivänsä kaksintaisteluita ja riitoja, he salaisesti yllyttivät miehiänsä käsikähmään ja tunsivat todellista katkeruutta tai hillitsemätöntä riemua heidän tappioistaan tai voitoistaan. Ainakin puhuvat sitä erään miehen muistelmat, joka oli osallisena muutamissa noissa tappioissa ja monissa voitoissa.

Tréville oli osannut tuohon herransa arkaan kohtaan ja siitäpä johtui se pitkä ja kestävä suosio kuninkaan semmoisen puolelta, joka muutoin ei suinkaan ole jättänyt mainetta aivan suuresta uskollisuudesta ystäviänsä kohtaan. Hän antoi muskettisotureinsa tannerrella kardinaali Armand Duplessis'in silmäin edessä, ja katseli kaikkea tuota ivahymyllä, joka saattoi Hänen ylhäisyytensä harmaat viikset vihasta pörhistymään. Tréville käsitti mainiosti tuon aikakauden taistelun, jolloin, kun ei eletty vihollisten, elettiin kansalaisten kustannuksella; hänen soturinsa muodostivat kokonaisen paholaisjoukon, jota ei voinut kurissa pitää kukaan muu kuin hän itse.

Avorintaisina, viinimärkinä, naarmunaamaisina parveili noita kuninkaan tai oikeammin herra de Tréville'n muskettisotureita kapakoissa, julkisissa kävely- ja pelipaikoissa reuhaten ja viiksiään väännellen, miekkojaan helistellen, halukkaasti tyrkkien kardinaalin miehiä kylkeen kun missä heitä kohtasivat; useinpa paljastellen aseitaan keskellä katua ja tehden senkin seitsemiä temppujaan; toisinaan menettäen henkensäkin, vaan varmoina siitä, että heitä itkettiin ja kostettiin; usein vuorostaan surmaten ja varmoina siitä, ettei heiden tarvinnut homehtua vankihuoneessa: olihan herra de Tréville heitä takaisin vaatimassa. Herra de Tréville'ä ylistivätkin kaikissa sävellajeissa nuo miehet, jotka häntä jumaloivat ja jotka, semmoisia vekaroita kuin olivatkin, vapisivat hänen edessään kuin koulupojat opettajansa edessä, totellen hänen pienintäkin sanaansa ja valmiina antamaan itsensä tappaa, puhdistaaksensa vähäisintäkin moitetta.

Herra de Tréville oli käyttänyt tätä voimakasta vipua, alussa kuningasta ja hänen ystäväänsä, – sittemmin itseänsä varten. Muutoin, ei missään muistelmassa niiltä ajoilta, joilta kumminkin niin paljo muistelmia on jälellä, havaita tätä arvokasta herraa syytetyn, ei edes vihamiestenkään puolelta, ja niitä hänellä kyllä oli sekä kynä- että miekkamiesten joukossa; ei missään tule näkyviin, sanomme, että tätä arvokasta herraa olisi syytetty ottaneen maksua seidiensä aputoimista. Vaikka varustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet etevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena miehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista miekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista, aikakautensa hienoimpia naisten-ihailijoita ja sukkelapuheisimpia keikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä vuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan vähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja rakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus.

Ludvig XIII himmensi laajalla säteilyllänsä kaikki pienet tähdet hovissansa; mutta hänen isänsä, aurinko pluribus impar (pulskempi muita) antoi jokaisen suosikkinsa hohtaa omassa valossaan, ja jokaiselle hovimiehellensä oman arvonsa. Paitsi kuninkaan aamutervehdystä ja samoin kardinaalin, laskettiin Pariisissa siihen aikaan runsaasen kahteen sataan jokseenkin vierastenkäypiä aamutervehdyksiä. Noiden kahden sadan joukossa oli Tréville'n luona käynti mitä vilkkaimpia.

Hänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä leiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella. Viisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan, pysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta täysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä portaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen kartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä suosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen, kaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle sanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa penkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului siellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen viereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia, antoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan asettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten joukkojensa.

Päivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko suuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta kyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä aikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät olleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan portin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla, oltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla, puhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata itselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko upseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.

Tämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies tykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä vasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo hymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun parven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että häntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi d'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään, olevansa naurettava.

Saavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla seisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla tavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä leikkiin osalliseksi.

Yksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen tai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.

Nuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli alussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi pian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin varsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä katsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.

Tuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa hyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että naarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen hyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme haavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja puollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön mukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.

Vaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä, hämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan, jossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin kaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan gaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli tähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli joutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver sittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä vielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.

Porstuassa ei enää taisteltu, siellä kerrottiin naisjuttuja ja esihuoneessa hovijuttuja. Porstuassa d'Artagnan punastui, esihuoneessa vapisi. Hänen vilkas ja harhaileva mielikuvituksensa, joka Gaskonjassa teki hänet vaaralliseksi nuorille kamarineitsyille ja toisinaan nuorille emännillekin, ei ollut edes noina hurmauksen hetkinäkään voinut uneksia puoltakaan noista rakkauden ihmeistä eikä neljättä osaakaan noista lemmenvehkeistä, joita porstuassa kertoiltiin ja joiden hupaisuus vielä yhä kasvoi sen kautta, että niissä esiintyi mitä tunnetuimpia nimiä ja tapaukset kerrottiin mitä peittelemättömimmässä muodossa. Mutta jos hänen siveellisyystunnettansa loukattiin porstuassa, hänen kunnioitustansa kardinaalia kohtaan vallan raastettiin esihuoneessa. Siellä kuuli d'Artagnan hämmästyksekseen aivan julkisesti soimattavan niitä valtiotuumia, jotka koko Eurooppaa vapisuttivat, ja kardinaalin yksityiselämää, jonka tutkistelemisesta moni ylhäinen ja mahtava herra oli saanut kärsiä; tuo suuri mies, jota d'Artagnan'in isä kunnioitti, oli täällä pilkkatauluna herra de Tréville'n muskettisotureilla, jotka irvistelivät hänen vääräsäärisyyttään ja kyyryselkäisyyttään; muutamat laulelivat häväistyslauluja rouva d'Aiguillon'ista, hänen jalkavaimostaan ja rouva Combalet'ista, hänen sisarentyttärestään, samalla kuin toiset neuvottelivat juonia kardinaali-herttuan palvelijoita ja sotureita vastaan: kaikki asioita, jotka olivat d'Artagnan'ista hirviömäisiä mahdottomuuksia.

Mutta kun milloin kuninkaan nimi yht'äkkiä kajahti keskellä noita kardinaalisia ivapuheita, olipa niinkuin tulppa olisi tuossa tuokiossa tukkinut kaikki pilkkasuut; vilkaistiin epäillen ympärillensä ja näyttiin pelkäävän sen väliseinän luotettavuutta, joka heitä eroitti de la Tréville'n huoneesta; mutta kohta ohjasi joku salaviittaus puheen hänen ylhäisyytensä, ja silloin ivanlasku kiihtyi yhä vilkkaampaan vauhtiin, eikä säälitty vetää valkeuteen hänen vähäisimpiäkään tekojansa.

– Kas siinäpä joukkokuntaa, joka pian on joutuva Bastiljiin ja hirsipuuhun, arveli d'Artagnan kauhistuneena, ja minä epäilemättä heidän kanssansa, sillä samassa kuin kerta olen heitä kuunnellut, luetaan minutkin rikokselliseksi. Mitähän sanoisi isäni, joka niin kovasti käski minun osoittamaan kunnioitusta kardinaalia kohtaan, jos hän tietäisi minun olevan tuollaisten pakanain seassa.

Eikä d'Artagnan, niinkuin sanomattakin sopii arvata, uskaltanut laisinkaan antautua keskusteluun; hän pirhisti silmänsä, pörhisti korvansa ja jännitti kaikki aistinsa, ettei vaan mitään menisi hukkaan, ja vaikka hän luottikin isällisiin neuvoihin, hän tunsi salaista halua enemmän ylistämään kuin soimaamaan noita kuulumattomia seikkoja, joita täällä tapahtui.

Mutta kun hän oli vallan muukalainen herra de Tréville'n ympäristössä ja kun hänet ensi kertaa nähtiin tässä paikassa, tultiin häneltä kysymään mitä hän asioitsi. Tämmöisen kysymyksen johdosta d'Artagnan sangen nöyrästi sanoi nimensä, huomautti erityisesti kotipaikastansa ja pyysi kamaripalvelijaa, joka hänelle tuon mainitun kysymyksen oli tehnyt, anomaan herra Tréville'ltä hänelle puheille-pääsyä muutamiksi silmänräpäyksiksi, jonka pyynnön tämä suojelijan näköiseksi hereten lupasi sopivalla ajalla ja paikalla täyttää.

Toinnuttuansa ensi kummastuksestaan rupesi d'Artagnan joutotöikseen tarkastelemaan vähän kasvonmuotoja ja pukuja.

Kaikista vilkkaimman seurueen keskuksena oli eräs pitkäkasvuinen, ylpeänäköinen muskettisoturi, jonka eriskummainen vaatetus veti puoleensa yleisen huomion. Hänellä ei tällä kertaa ollut yllä mitään univormutakkia, joka muutoin tänä vähemmin vapauden kuin vallattomuuden aikana ei ollutkaan ehdottomasti välttämätöntä, vaan taivaansininen, hieman vaalennut ja kulunut ihonuttu, ja tämän päällä komea kultakirjainen olkavyö, joka välkkyi kuin vedenkalvo auringon paisteessa. Karmosiinivärinen samettikauhtana riippui evelästi hänen olkapäiltänsä, jättäen näkyviin vaan etupuolen tuota pulskaa olkavyötä, josta riippui suunnattoman pitkä miekka.

Tämä muskettisoturi oli vast'ikään tullut vahdista, valitti vilustuneensa ja oli silloin tällöin yskivinänsä. Sentähden oli hän muka ottanut päällensä tuon kauhtanan, niinkuin hän ympäri seisoville sanoi, ja hänen noin puhellessaan pää pystyssä ja viiksiänsä ylenkatseellisesti väännellessä ihmeteltiin innokkaasti hänen kirjailtua olkavyötänsä, ja d'Artagnan enemmän kuin kaikki muut.

– Minkäs sille voi, lausui soturi, muoti on semmoinen; se on turhamaista, tiedän kyllä, vaan semmoinen on muoti. Muutoin, täytyyhän johonkin käyttää laillista perintöänsä.

– Eläpäs vaan, Porthos! huudahti eräs ympäriseisovista, oleppas uskottelematta meille tuon olkavyön olevan isän perintöä: sen on sinulle antanut tuo huntupää nainen, jonka kanssa sinut tapasin toissa sunnuntaina Saint-Honoré'n portilla.

– Ei kunniani kautta, minä olen sen itse ostanut ja omilla rahoillani, vastasi Porthos-nimellä puhuteltu.

– Niin, samalla tapaa kuin minä, virkkoi toinen muskettisoturi, tämän uuden kukkaron niillä rahoilla, jotka hempukkani pani vanhaan.

– Totta tosiaan, sanoi Porthos, ja sitä todistaa se, että olen maksanut tästä kaksitoista pistole'a.

Ihmettely yhä kasvoi, vaikka epäluulo pysyi.

– Eikös niin, Aramis? kysyi Porthos, kääntyen toiseen muskettisoturiin.

Tuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi, puhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta ikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket punaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona viivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet paisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä niiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan, tervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat kauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä suurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä kysymykseen.

Tuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä kumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden tuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen suuntaan.

– Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi toinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen koko seurueesen.

– Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.

– Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin kätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli valepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin pöllöpään.

– Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?

– Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.

– Todella?

– Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle itsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.

– Mitäkö enää, sekö sinun mielesi on! virkkoi Porthos. Vai ei puhuttaisi! saakeli! pianpa sinä asian heittäisit. Mitenkäs se olikaan! kardinaali toimittaa vakoojan väijymään erästä aatelismiestä, varastuttaa eräällä roistolla, heittiöllä, lurjuksella hänen kirjeensä, ja sitte tuon vakoojan avulla ja noiden kirjeiden turvin iskee kaulan poikki Chalais'ilta sillä varjolla, että hän muka on tahtonut surmata kuninkaan ja naittaa monsieur'in kuningattaren kanssa! Ei kukaan tiennyt sanaakaan koko arvoituksesta, kunnes sinä sen eilen kerroit kaikkien suureksi tyydytykseksi, ja kun me vielä olemme uutisesta aivan ällistyksissämme, tulet sinä meille sanomaan tänäpäivänä: mitäs tuosta enää puhutaan!

– No puhutaan sitte, koska niin haluatte, vastasi Aramis tyyneesti.

– Tuo Rochefort mokoma, huudahti Porthos, jos minä olisin Chalais-raukan tallimestari, kylläpä hänellä olisi kovat käsissä minun kanssani.

– Ja sinulla taitaisi olla kovemmat käsissä Punaisen herttuan kanssa, virkkoi Aramis.

– Ah! Punainen herttua! bravo, bravo, Punainen herttua! vastasi Porthos, lyöden kämmeniänsä yhteen ja nyykyttäen päätänsä. Punainen herttua on mainio. Kyllä minä sanan levitän, veikkoseni, ole siitä huoletta. Se on sukkela tuo Aramis! mikä vahinko, ettet ole saanut seurata kutsumustasi, veikkoseni! mikä oivallinen apotti sinusta olisi tullut!

– Oh! se on vaan myöstetty tuonnemmaksi, vastasi Aramis, vielä sekin aika tulee; tiedäthän hyvin, Porthos, että minä jatkan jumaluustieteellisiä opinnoitani sitä varten.

– Kyllä hän sen tekee, minkä sanoo, jatkoi Porthos, se hänestä tulee kuin tuleekin, kohta tai vast'edes.

– Kohta, virkkoi Aramis.

– Hän odottaa vaan yhtä seikkaa, tehdäksensä jyrkän päätöksen ja ottaaksensa päällensä papinkauhtanan, joka riippuu hänen univormunsa takana, lisäsi eräs muskettisoturi.

– Ja mitähän seikkaa hän odottaa? kysyi toinen.

– Hän odottaa sitä, että kuningatar lahjoittaisi perillisen Ranskan kruunulle.

– Elkäämme laskeko siitä leikkiä, hyvät herrat, sanoi Porthos; Jumalan kiitos on kuningatar vielä siinä ijässä, että voi sen lahjoittaa.

– Sanotaan Buckingham'in olevan Ranskassa, lausui Aramis veitikkamaisesti hymyillen, joten tuo näennäisesti yksinkertainen lause sai jokseenkin hävyttömän merkityksen.

– Aramis ystäväni, tällä kertaa olet väärässä, keskeytti Porthos; ja sinun halusi sukkeluuksien laskemiseen viepi sinut aina yli rajojen; jos herra de Tréville sinua kuulisi, joutuisit ahtaalle tuommoisesta puheesta.

– Tahdotko antaa minulle opetusta, Porthos! huudahti Aramis, jonka lempeässä silmässä nähtiin kuni salaman välkähdys.

– Veikkoseni, ole muskettisoturi tai apotti. Ole jompikumpi, vaan elä molempia, lausui Porthos. Kuuleppas, Athos sanoi sinulle äskettäinkin: sinä pistät lusikkasi joka puurovatiin. Oh, olkaamme suuttumatta, siitä ei olisi mitään hyötyä, tiedäthän hyvin, mistä olemme keskenämme suostuneet, sinä, Athos ja minä. Sinä käyt kyllä rouva d'Aiguillon'in luona ja miellyttelet häntä; käyt rouva de Bois-Tracy'n, rouva de Chevreuse'n orpanan luona, ja sinun arvellaan olevan sangen syvällä hänen suosiossansa. Oh, luoja nähköön, ole vaan tunnustamatta onneasi, ei sinun salaisuuksiasi pyydetä tietääkkään, kyllä sinun arkatuntoisuutesi tunnetaan. Vaan koska sinulla on semmoinen avu, niin, hiisi vieköön, käytä sitä Hänen Majesteettinsa suhteen. Puhuttakoon mitä ja miten mieli tekee kuninkaasta ja kardinaalista; vaan kuningatar on pyhä, ja jos hänestä mitä puhutaan, tulee sen olla hyvää.

– Porthos, sinä olet itserakas kuin Narkissos, sen huomaan, vastasi Aramis; sinä tiedät vihaavani siveellisiä nuhdesaarnoja, paitsi jos niitä pitää Athos. Mitä sinuun tulee, veikkoseni, sinulla on liian pulska olkavyö, ollaksesi aivan pätevä siveellisyyden saarnoja pitämään. Minusta tulee apotti, jos se minua miellyttää; toistaiseksi olen kumminkin muskettisoturi: semmoisena sanon minä mitä mieleni tekee, ja tällä hetkellä tekee mieleni sanoa, että sinä käyt minulle kiusaksi.

– Aramis!

– Porthos!

– Oh, herrat, hyvät herrat! huudettiin heidän ympärillänsä.

– Herra de Tréville odottaa herra d'Artagnan'ia, keskeytti lakeija, avaten vastaanottohuoneen ovea.

Tämä ilmoitus saattoi jokaisen vaikenemaan, ja keskellä tätä yleistä hiljaisuutta astui nuori gaskonjalainen halki esihuoneen muskettikapteenin luokse, kaikesta sydämmestään hyvillään siitä, että niin mukavasti pääsi olemasta tuon omituisen riidan päättäjäisissä.