Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 24

Toukokuun aurinko oli kulkenut noin neljänneksen rataansa, ja sen lämpimät, eloa antavat säteet paistoivat kaikkialle. Kalliotkin näyttivät iloitsevan niistä. Tuhannet heinäsirkat sirittivät ruohikossa. Myrtti- ja oliivipensaiden lehdet värisivät synnyttäen aivan kuin metallisen soinnun. Edmondin astellessa kuumaa kalliota livahteli kaikkialla smaragdinvärisiä sisiliskoja. Etäällä vuoren rinteellä hyppeli villejä vuohia, jotka toisinaan houkuttelivat tänne metsämiehiä. Sanalla sanoen, saaressa oli elämää ja liikettä, ja kuitenkin Edmond tunsi olevansa siellä yksinään Jumalan huomassa.

Hänen sielussaan vallitsi jonkinmoinen pelonkaltainen tunne. Se johtui siitä, että me pelkäämme päivänvaloa ja uskomme, että erämaassakin meitä vaanitaan.

Tämä tunne oli niin voimakas, että juuri silloin, kun hänen piti ryhtyä työhön, hän laski kuokan maahan, tarttui pyssyynsä, kiipesi saaren korkeimmalle kalliolle ja katseli sieltä tarkkaan joka suuntaan.

Mutta meidän on sanottava, että hänen huomiotaan ei kiinnittänyt runollinen Korsika, jonka talot hän melkein saattoi erottaa, ei sen lähellä oleva melkein tuntematon Sardinia, ei jättiläismuotoinen Elba eikä tuo tuskin huomattava viiva taivaanrannassa, josta tottunut silmä erotti komean Genovan ja kauppaakäyvän Livornon, ei, vaan aamulla lähtenyt priki ja äsken lähtenyt tartaani.

Edellinen oli katoamaisillaan Bonifacio-salmeen, ja jälkimmäinen kulki Korsikan sivua aikoen purjehtia sen niemen ympäri.

Tämä näky rauhoitti Edmondia.

Hän suuntasi silloin katseensa lähempänä oleviin esineisiin. Hän näki itsensä kartiomaisen saaren korkeimmalla kohdalla aivan kuin pienenä patsaana jättiläismäisellä jalustalla. Hänen alapuolellaan ei näkynyt ketään ihmisolentoa, ympärillä ei ainoatakaan alusta. Ei muuta kuin sininen ulappa, jonka laineet loiskuivat saarta vastaan ja ikuisesti liikkuen koristelivat sen rannat hopeahetaleillaan.

Silloin hän asteli alas nopeasti mutta samalla varovaisesti. Hän tahtoi välttää semmoista tapaturmaa, jota äsken niin taitavasti ja onnellisesti oli teeskennellyt.

Sanoimme Dantèsin seuranneen kallioon hakattuja merkkejä. Hän näki näiden merkkien johtavan pieneen lahdelmaan, joka oli aivan kuin muinaisajan merenneitojen kylpypaikka. Tämän lahden suu oli kyllin suuri ja sen keskusta kyllin syvä, jotta siellä voi olla piilossa pieni purjealus. Hän arveli nyt, että kardinaali Spada, jotta häntä ei kukaan näkisi, oli laskenut veneensä tähän lahdelmaan, kätkenyt sinne purtensa, seurannut näiden merkkien osoittamaa tietä ja kätkenyt aarteensa sinne, missä ne loppuivat.

Tämä otaksuma oli johdattanut Dantèsin pyöreän kallion luo.

Mutta eräs seikka teki hänet rauhattomaksi ja kumosi kaikki hänen ajatuksensa painolaista. Millä tavoin tämä kallio, joka painoi ainakin viisikymmentä sentneriä ja jonka kuljettamiseen olisi tarvittu tavattoman suuria voimia, oli saatu sille jalustalle, jossa se oli?

Äkkiä heräsi Dantèsin sielussa ajatus. Sen sijaan että kivi olisi vyörytetty ylöspäin, sen olikin annettu vyöryä alaspäin.

Ja hän kiipesi kallion yläpuolelle nähdäkseen paikan, jossa se oli tätä ennen ollut.

Pian hän huomasi, että kallio oli saanut liukua loivaa pintaa myöten, kunnes se oli pysähtynyt määrätylle paikalle. Se oli asettunut tavallista hakatun kiven suuruista lohkaretta vastaan. Pieniä kiviä ja soraa oli pantu rakojen täytteeksi. Tämä pieni muuraustyö oli peitetty mullalla, johon oli kasvanut ruohoja, sammalta ja myrttiä, ja vanha kalliolohkare näytti olevan yhtä muun kallion kanssa.

Varovasti Dantès kaivoi kaiken mullan pois ja huomasi, tai oli huomaavinaan, miten tämä lohkare oli paikoilleen asetettu.

Sitten hän alkoi kuokallaan iskeä tähän ajan lujittamaan muuriin.

Tehtyään kymmenen minuuttia työtä hän oli saanut aikaan käsivarren mentävän aukon.

Dantès katkaisi vahvimman oliivipuun, karsi siitä oksat, työnsi sen reikään ja käytti sitä vipuna.

Mutta lohkare oli liian suuri ja sitä tukeva kivi liian paksu, jotta ihmisvoima olisi voinut sitä liikuttaa.

Silloin Dantès arveli, että hänen tuli iskeä voimansa tuohon tukikiveen. Mutta millä keinoin?

Dantès katseli ympärilleen niin kuin pulassa olevat ihmiset tavallisesti katsovat. Hänen silmänsä osuivat Jacopon hänelle jättämään sarveen, joka oli täynnä ruutia.

Hän hymyili tyytyväisenä. Nyt oli turvauduttava tähän hornan keksintöön. Kuokkansa avulla Dantès laati lohkareen ja sitä tukevan kiven väliin räjähdysreiän, täytti sen ruudilla, repi nenäliinansa siekaleiksi, kastoi ne rikkiin ja teki niistä sytytyslangan.

Sytytettyään langan palamaan hän vetäytyi loitommalle. Kohta kuului räjähdys. Päällimmäinen lohkare kohosi aivan kuin näkymättömän voiman nostamana, alla oleva kivi mureni tuhansiksi sirpaleiksi, pienestä reiästä, jonka Dantès ensin oli laatinut, syöksyi esiin kihisevä hyönteisparvi, ja iso käärme, joka oli aivan kuin vartioinut tätä käytävää, luikerteli sinivihreinä kiemuroina kalliota pitkin ja katosi.

Dantès siirtyi lähemmäksi. Päällimmäinen lohkare, jota ei nyt enää mikään ollut tukemassa, kallistui kuilua kohden. Uskalias aarteenetsijä kiersi kiven, etsi sen paikan, jossa lohkareen asema oli epävarmin, työnsi tangon sen alle ja aivan kuin uusi Sisyfos ponnisti kaikki voimansa.

Ennestään jo häilyvä kivi liikahti. Dantès oli aivan kuin titaani, joka irroittaa kallioita käydäkseen sotaa jumalia vastaan. Lopulta lohkare pääsi irti, vyöryi, hyppeli ja syöksyi mereen kadoten sinne.

Sen alta tuli näkyviin pyöreä laatta, johon oli kiinnitetty rautarengas. Dantès huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Ensimmäisen yrityksen tulos oli suorastaan odottamaton.

Hän aikoi jatkaa, mutta hänen polvensa vapisivat kovasti, sydän tykytti kiivaasti, ja silmissä hämärsi. Hänen täytyi tauota työstään.

Mutta hän malttoi levähtää vain lyhyen hetken. Sitten hän asetti tangon renkaaseen, nosti kaikin voimin, kivi irtaantui, ja näkyviin tulivat jonkinmoiset portaat, jotka näyttivät katoavan synkkään luolaan.

Toinen olisi rientänyt portaita alas, olisi riemusta huudahtanut.

Dantès pysähtyi, kalpeni ja epäili.

– Nyt minun on oltava mies, ajatteli hän. – Kun olen tottunut vastoinkäymiseen, niin en saa antaa pettymyksen painaa minua maahan. Ellen sitä ole oppinut, niin olen aivan turhaan kärsinyt! Kun sydän toivon lämmössä on liian paljon laajentunut ja pettymyksen kylmä henkäys sen sitten jälleen supistaa, niin se voi haljeta. Faria on uneksinut, kardinaali Spada ei ole mitään tänne kätkenyt, ehkä ei ole täällä käynytkään, ja jos onkin käynyt, niin Cesare Borgia, tuo uhkarohkea seikkailija, väsymätön ja uljas rosvo, on tullut hänen jälkeensä, on löytänyt jäljet, on seurannut samoja teitä kuin minäkin, nostanut tämän kiven samoin kuin minäkin, on käynyt luolassa eikä ole jättänyt minulle mitään.

Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, katsellen miettivästi pimeään aukkoon.

– Nyt, kun en enää mitään odota, kun olen sanonut itselleni, että kaikki toivo on mieletöntä, niin tämän seikkailun jatkaminen tyydyttää ainoastaan uteliaisuuttani.

Hän seisoi vielä hetkisen liikkumattomana mietteisiinsä vaipuneena.

– Niin, tämä on todellakin seikkailu, joka sopii tuon kuninkaallisen rosvon elämäntarinaan. Niin, Borgia oli tullut tänne jonakin yönä, toisessa kädessään soihtu, toisessa miekka, ja kahdenkymmenen askelen päässä hänestä seisoi kaksi synkkää sbirriä, jotka tarkastivat maata, vettä ja taivasta sillä aikaa kuin heidän valtiaansa astui luolaan, aivan samoin kuin minäkin nyt aion tehdä. Niin, mutta miten Cesare menetteli noiden sbirrien suhteen, jotka tiesivät hänen salaisuutensa? ajatteli Dantès. – Samoin kuin tehtiin Alarikin hautaajille, jotka kuopattiin yhdessä vainajan kanssa. Mutta, jatkoi Dantès, – jos hän kävi täällä, niin hän löysi aarteen. Borgia, joka vertasi Italiaa artisokkaan, jonka hän söi lehti lehdeltä, Borgia tiesi kyllä, kuinka kallis hänen aikansa oli, eikä olisi viitsinyt vyöryttää kiveä takaisin paikoilleen. Menkäämme siis etsimään.

Hän alkoi laskeutua portaita alas hymy huulillaan ja mutisten tuota ihmisviisauden viimeistä sanaa: Ehkä…!

Luola ei ollut pimeä, vaan hohti sinertävää valoa. Ilmaa ja valoa ei tullut ainoastaan siitä aukosta, jonka hän oli tehnyt, vaan kallionraoista, joita ei ulkopuolelta huomannut, mutta joiden läpi näki taivaan sinen sekä tammien vihreitä oksia ja puiden juuria.

Kun Dantès oli muutamia sekunteja ollut tässä luolassa, jonka viileähkö ja tuoksuva ilma oli samassa suhteessa saarella vallitsevaan ilmaan kuin sininen valo auringon valoon, alkoivat hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä, tarkastaa luolan perimmäisiä soppia. Luola oli graniittia, ja sen särmät välkkyivät aivan kuin timantit.

– Tässä onkin ehkä koko se aarre, jonka kardinaali on jättänyt, ajatteli Dantès hymyillen. – Ja apotti-parka, nähdessään unelmissaan tämän luolan loistavat seinät, oli kuvitellut niitä suuriksi rikkauksiksi.

Mutta Dantès muisti testamentin sanat: "Kaukaisimmassa nurkassa toisesta aukosta", lausuttiin siinä.

Dantès oli tullut vasta ensimmäiseen luolaan, hänen täytyi etsiä nyt toiseen vievä aukko.

Hän alkoi tutkia. Toisen luolan täytyi olla saaren keskustaan päin. Hän tutki kalliota, hän iski erääseen kohtaan, jossa arveli olevan hyvin huolellisesti peitetyn aukon.

Mutta siinä oli luja kiviseinä, ja hiki nousi hänen otsalleen. Hän siirtyi eteenpäin ja oli eräässä kohdassa kuulevinaan seinän vastaavan kumeammin kuin muualla. Hän alkoi tarkastaa kalliota ja huomasi sen, minkä ehkä vain vankilassa ollut saattoi huomata, että sillä kohtaa oli aukko.

Mutta jotta ei tekisi turhaa työtä, Dantès tutki kuokallaan luolan kaikki muutkin seinät, kaiveli maata niistä kohdin, jotka hänestä tuntuivat epäilyttäviltä, ja kun ei muualta mitään löytänyt, ei mitään huomannut, niin hän palasi tuohon kohtaan, jonka kaiku oli niin lohduttavan kumea. Hän iski toisen kerran ja suuremmalla voimalla.

Silloin hän huomasi kummallisen seikan. Kappale rappausta, samanlaista kuin freskomaalausten pohja, irtaantui ja putosi maahan. Sen alta tuli näkyviin vuolukiven kaltainen vaaleahko kivi. Kalliossa oleva aukko oli suljettu toisenlaatuisilla kivillä, näiden päälle oli tehty rappaus ja sen päälle oli matkittu graniitin kristallikiteitä.

Dantès iski kuokalla oikein olan takaa, ja kuokka painui tuuman verran kiveen.

Tältä kohtaa hänen siis piti kaivaa.

Niin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat, että Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken todeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi. Tämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin hänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen maahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että hän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän tarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.

Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita safiirinvärisellä ulapalla.

Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan rommia ja palasi rohkeampana luolaan.

Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän ryhtyi reippaasti työhön.

Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen jalkoihinsa.

Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri viereen.

Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään, mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen pääsemistään ja takertui toivoon.

Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se löyhkäsi ummehtuneelta.

Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui sisään.

Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.

Mutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.

Hän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.

Jos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.

Tuskan hetki oli tullut.

Hän lähestyi pimeätä koloa ja tehden äkillisen päätöksen alkoi reippaasti kaivaa maata.

Iskettyään kuokallaan viidennen tai kuudennen kerran hän tunsi sen kalskahtavan rautaan.

Ei koskaan kuolinkello ole tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuulijaan kuin tämä. Hän valahti kalmankalpeaksi.

Uusi isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista ääntä.

– Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.

Samassa varjo pimensi päivän.

Dantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.

Villivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen vieressä ruohoa.

Hän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi pyssyn pamauksen kuuluvan kauas.

Hän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.

Hän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.

Hän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut erehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.

Hän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.

Pian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan ja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä rautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut voinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä soikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja sen yläpuolella kardinaalinhattu.

Dantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa kuvaillut sen hänelle.

Nyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos kirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin varokeinoihin.

Nopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon, joka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat. Kaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki halvimmankin metallin kallisarvoiseksi.

Dantès tarttui kädensijoihin ja koetti nostaa. Se oli mahdotonta.

Hän koetti avata kirstun. Lukot oli suljettu. Nuo uskolliset vartijat eivät näyttäneet haluavan antaa aarrettaan.

Dantès pisti kuokkansa terävän puolen kirstun ja kannen väliseen rakoon, painoi vartta alaspäin ja kansi aukeni paukahtaen. Iso halkeama teki lukot tarpeettomiksi, mutta ne pysyivät yhä kiinni laudoissa, jotka putosivat alas. Kirstu oli auki.

Päätä huimaava kuume valtasi Dantèsin. Hän tarttui pyssyynsä, veti hanan vireeseen ja asetti sen viereensä. Ensin hän sulki silmänsä kuin lapsi ja näki mielikuvituksensa taivaalla enemmän tähtiä kuin todellisella; sitten hän ne aukaisi ja sokaistui.

Kirstussa oli kolme osastoa.

Ensimmäisessä kimalteli rahaksi lyötyä kultaa.

Toisessa oli järjestyksessä himmeitä kultaharkkoja, joilla oli vain kullan arvo ja paino.

Kolmannessa, joka oli puolillaan, oli timantteja, helmiä, rubiineja.

Tunnusteltuaan vapisevilla käsillään kultaa ja jalokiviä Edmond nousi ja juoksi luolien halki vapisten aivan kuin mies, joka on tulemaisillaan hulluksi. Hän hyppäsi kalliolle, josta saattoi nähdä koko meren, missä ei näkynyt ketään. Hän oli yksinään mittaamattoman, satumaisen, suunnattoman suuren aarteensa kanssa. Mutta näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?

Hän tahtoi katsella tuota kultaa, mutta samalla hän tunsi, että hänen voimansa eivät siihen riittäisi. Hetkisen hän piteli käsillään päätänsä aivan kuin estääkseen järkeään haihtumasta. Sitten hän läksi kulkemaan pitkin saarta, ei tietä pitkin, sillä niitä ei Monte-Criston saarella ollut, vaan vuorivuohien astelemia polkuja pitkin, ja pelästytti vuorivuohet ja merilinnut huudoillaan ja kiihkeillä liikkeillään. Sitten hän teki kierroksen, palasi ensimmäiseen luolaan ja siitä toiseen ja seisoi kulta- ja jalokiviaarteensa edessä.

Tällä kertaa hän vaipui polvilleen, painoi molemmin käsin kiivaasti sykkivää sydäntään ja lausui rukouksen, jonka Jumala yksin ymmärsi.

Kohta hän rauhoittui ja tunsi itsensä onnelliseksi, sillä vasta nyt hän käsitti, minkä aarteen omistaja hän oli.

Hän alkoi laskea omaisuuttaan. Kultatankoja oli tuhat, ja jokainen painoi kolme naulaa. Sitten hän kokosi kaksikymmentäviisituhatta kultarahaa, joista jokainen oli kahdeksankymmenen frangin arvoinen, kaikissa niissä oli paavi Alexander VI: n ja hänen edeltäjiensä kuva, ja hän huomasi, että kirstu oli vielä puolillaan. Sen jälkeen hän kymmenen kertaa otti kahmalollisen jalokiviä, helmiä ja timantteja, joista monet olivat entisajan kultaseppien tekemissä kehyksissä ja joilla siis sen johdosta oli vielä suurempi arvo kuin pelkän kiven.

Dantès huomasi päivän vähitellen painuvan mailleen. Hän luuli jonkun yllättävän hänet, jos hän jäisi luolaan, ja hän poistui sieltä pyssy olallaan. Illallisekseen hän nautti muutaman korpun ja muutaman siemauksen rommia. Sitten hän laski kiven paikoilleen, asettui sen päälle pitkälleen ja nukkui ainoastaan muutaman tunnin suojellen ruumiillaan luolan suuta.