Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 29

Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria muutoksia.

Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa, jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen oli kaksikymmentäkolme- tai – neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin muulla nimellä kutsuttu.

Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.

Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä, uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen. Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa harhaan.

Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään laatikkoon sanoen:

– Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.

Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin, tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.

Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan tulossa.

Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta, oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut mitään tietoja.

Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra Morrelin luo.

Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.

Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.

Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.

Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.

– Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi kassanhoitaja.

– Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. – Menkäähän Cocles ensin katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten vieras.

– Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. – Herra Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on kauppasuhteissa.

Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen noustessa ylös.

Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven, sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen huoneeseen.

Englantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana katsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli merkitty.

Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin.

Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.

Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä, joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.

Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi sääliä.

– Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni yhä enemmän hämilleen, – olette halunnut puhua kanssani.

– Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?

– Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani ilmoitti.

– Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.

Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.

– Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi Morrel.

– On, jokseenkin suuria.

– Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.

Englantilainen otti esiin paksun pinkan.

– Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?

– Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.

– Ja se lankeaa maksettavaksi…

– Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun viidentenätoista päivänä.

– Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.

– Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.

Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.

– Ja siinäkö on kaikki?

– Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia. Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.

On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana kärsi.

– Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, kertasi hän koneellisesti.

– Niin, jatkoi englantilainen. – En voi olla salaamatta teiltä, jatkoi hän hetken kuluttua, – että vaikkakin olette tähän asti moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette nyt enää voisikaan niistä suoriutua.

Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.

– Hyvä herra, sanoi hän, – niinä kahtenakymmenenäneljänä vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.

– Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. – Mutta puhukaa kunnon miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki yhtä täsmällisesti?

Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.

– Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, – on minun siihen suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen apuni ja turvani, saavukaan…

Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.

– No niin, kysyi hänen vieraansa, – ellei tuo viimeinen apu ja turva saavu…?

– Silloin, jatkoi Morrel, – sitä on vaikea sanoa … mutta kun olen jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin, silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.

– Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa tapauksessa auttaa?

Morrel hymyili alakuloisesti.

– Tiedättehän, sanoi hän, – kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain kauppatuttavia.

– Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. – Teillä on siis yksi ainoa toivo?

– Yksi ainoa.

– Viimeinen?

– Viimeinen.

– Joten, jos se pettää…

– Olen hukassa, aivan hukassa.

– Tullessani tänne saapui laiva satamaan.

– Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.

– Se ei siis ollut teidän laivanne?

– Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta, mutta ei ole minun.

– Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?

– Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.

Hän jatkoi hiljaa:

– Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt saapua tänne.

– Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. – Mitä tämä merkitsee?

– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, – mitä taas on tapahtunut?

Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin, kuului tuskanhuudahduskin.

Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui jälleen istumaan.

Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut, mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.

Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.

Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.

– Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, – Cocleksella ja Juliella.

Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

– Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, – antakaa tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.

Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.

– Isä, isä, sanoi hän. – Rohkeutta!

– Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.

Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli painanut isänsä rintaan.

– Entä miehistö? kysyi Morrel.

– Pelastunut, sanoi tyttö. – He ovat saapuneet bordeauxlaisessa laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.

Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla kiittäen Jumalaa.

– Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. – Sinä et ole iskenyt kehenkään muuhun kuin minuun.

Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.

– Tulkaa sisään, sanoi Morrel, – tulkaa sisään, otaksun, että kaikki olette oven takana.

Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.

Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen, Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten välillä.

– Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.

– Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, – ja kertokaa.

Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.

– Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.

– Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla hymyilemättä kesken kyyneliään. – Mutta missä on kapteeninne?

– Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii, niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän päästä.

– Hyvä on … kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.

Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen, siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:

– Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, – että me olimme noin Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen, viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä juuri samalla hetkellä. – "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." – "Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita… Hohoi! Laskekaa alas isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!" Viiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää vain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. "No", sanoi kapteeni minulle, "mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?" – "Jos minä olisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle." – "Luulenpa, että olet oikeassa", sanoi hän. "Taidamme saada aika puuskan." – "Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä näitä asioita ollenkaan!" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka Montredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen kanssa. "Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa reivitaljat!"

– Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. – Minä olisin ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.

Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.

– Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten kunnioittavasti, – me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.

– Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.

– Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen ainoastaan kuolee". – "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja. "Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.

– Hyvä, lausui englantilainen.

– Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, – ja sillä välin taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa. Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni, "eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset. Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" – Kuulkaahan, herra Morrel, sanoi Penelon, – me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani. Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se meni… Pharaon oli kadonnut! – Kolme päivää olimme syömättä ja juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät. Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta? Vastatkaa te toiset.

Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon yksityiskohdat tarkoin.

– Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, – olette kaikki kunnon miehiä, ja tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä. Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on nostamatta?

– Ei puhuta siitä, herra Morrel.

– Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti hymyillen.

– No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.

– Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä, eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.

Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa, vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.

– Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran sylkeä, – mitä siihen tulee…

– Mihin?

– Rahaan…

– No niin?

– Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.

– Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena. – Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.

Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa tarttui kurkkuunsa.

– Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, – ajatteko meidät pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?

– En, lapset, sanoi laivanisäntä. – En, en ole teihin tyytymätön, päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.

– Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. – Silloinhan rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet luovailemaan.

– Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi laivanisäntä, – en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis kuin se onkin.

– Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!

– Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. – Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel, jatkoi hän, – seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että määräykseni täytetään.

– Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.

– Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.

Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.

– Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, – jättäkää minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.

Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.

– Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.

– Olen nähnyt, sanoi englantilainen, – että teitä on kohdannut uusi onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon entistä mieluummin auttaa teitä.

– Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.

– Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. – Olen kai suurin velkojanne?

– Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan kuluessa maksettaviksi.

– Tahdotteko maksuajan lykkäystä?

– Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.

– Paljonko tahdotte?

Morrel epäröi.

– Kaksi kuukautta, sanoi hän.

– Hyvä, sanoi vieras, – annan teille kolme.

– Mutta luuletteko, että Thomson & French…

– Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.

– Niin on.

– Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.

– Minä odotan teitä, sanoi Morrel. – Ja silloin maksan tai olen kuollut.

Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut niitä kuulla.

Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.

Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi häntä ovelle asti siunaten häntä.

Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta oikeastaan hän odotti.

– Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.

– Neiti, sanoi vieras. – Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla on nimi… Merenkulkija Sindbad … toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.

– Hyvä on, vastasi Julie.

– Lupaatteko?

– Vannon.

– Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.

Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.

Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.

Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.

– Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, – tahdon puhua kanssanne.