Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 25

Päivä koitti. Dantès odotteli jo kauan sitä silmät auki. Sen ensimmäisten säteiden loistaessa hän nousi saaren korkeimmalle kohdalle ja tähysteli. Kaikki oli autiota.

Hän laskeutui alas, nosti kiven paikoiltaan, täytti taskunsa jalokivillä, asetteli parhaimpansa mukaan kirstun laudat ja raudat paikoilleen, peitti sen maalla, polki sen kovaksi, heitti päälle hiekkaa, jotta äsken kaivettu kohta tulisi samanlaiseksi kuin muukin osa luolaa. Hän poistui luolasta, pani laatan paikoilleen luolan suulle, kokosi sen päälle erikokoisia kiviä, kantoi multaa niiden väliin, istutti siihen myrttejä ja sanajalkoja, kasteli niitä, jotta ne näyttäisivät tuoreilta, lakaisi kaikki jäljet umpeen ja odotti kärsimättömänä toveriensa tuloa. Nyt hän ei enää tahtonut kuluttaa aikaansa katselemalla rikkauksiansa ja jäämällä Monte-Criston saareen suojelemaan aarteitaan kuin lohikäärme. Nyt hänen täytyi palata elämään, ihmisten seuraan, ja ottaa itselleen se asema, vaikutus ja valta, joka rikkauden avulla on saavutettavissa, sillä rikkaus on suurin valtavoima, minkä ihmislapsi voi omistaa.

Kuudentena päivänä salakuljettajat palasivat. Jo etäältä Dantès tunsi Jeune-Amélien sen muodosta ja kulusta. Hän ryömi aivan kuin haavoittunut Philoktetes satamaan, ja kun hänen toverinsa laskivat maihin, niin hän sanoi yhä vaikeroiden voivansa paremmin. Sitten hän kuunteli heidän matkakertomustaan. He olivat kyllä onnistuneet, mutta olivat tuskin purkaneet lastin, kun saivat tietää tullilaivan lähteneen Toulonin satamasta ja purjehtivan heitä kohden. Silloin he läksivät täyttä kyytiä pakoon ja surivat sitä, että Dantès, joka osasi saada aluksen kiitämään niin tavatonta vauhtia, ei ollut matkassa. Pian he huomasivat takaa-ajavan laivan, mutta yön pimeydessä ja purjehtimalla Korsikan niemen ohitse he olivat päässeet pakoon.

Matka oli ollut hyvin edullinen. Kaikki, varsinkin Jacopo, surivat sitä, että Dantès ei ollut mukana osallisena voitonjaossa, joka nousi viiteenkymmeneen piasteriin miestä kohden. Edmond oli umpimielinen. Hän ei edes hymyillyt kuullessaan, mitä etuja hän olisi saanut nauttia, jos olisi voinut lähteä saaresta. Kun Jeune-Amélie oli tullut Monte-Cristoon yksinomaan häntä noutamaan, niin hän meni vielä samana päivänä alukseen ja seurasi laivuria Livornoon.

Livornossa hän meni erään juutalaisen luo ja myi hänelle neljä pienehköä timanttia viidestätuhannesta frangista kappale.

Seuraavana päivänä hän osti aivan uuden aluksen ja lahjoitti sen Jacopolle liittäen tähän lahjaan vielä sata piasteria, jotta Jacopo voisi palkata miehistön. Tämän hän teki sillä ehdolla, että Jacopo purjehtisi Marseilleen ja kyselisi tietoja vanhuksesta, jonka nimi oli Louis Dantès ja joka asui Meilhan-puistokadun varrella, ja eräästä nuoresta tytöstä, joka asui Catalansin kylässä ja jonka nimi oli Mercedes.

Jacopo luuli näkevänsä unta. Edmond kertoi silloin ruvenneensa merimieheksi oikusta, koska hänen sukunsa ei antanut hänelle kylliksi rahaa. Mutta Livornoon tullessaan hän oli perinyt setänsä, joka oli tehnyt hänet ainoaksi perillisekseen. Kun Dantès oli niin sivistynyt, ei Jacopo hetkeäkään epäillyt hänen puhettaan.

Kun Edmondin tekemä palvelussopimus oli loppunut Jeune-Améliessa, sanoi hän jäähyväiset laivurille, joka ensin koetti pidätellä häntä, mutta kuultuaan saman perintöjutun kuin Jacopokin huomasi toivonsa turhaksi.

Seuraavana päivänä Jacopo läksi purjehtimaan Marseillea kohden. Hänen piti tavata Dantès Monte-Criston saaressa.

Samana päivänä Dantès läksi, ilmoittamatta minne, sanoi hyvästi Jeune-Amélien miehistölle annettuaan heille runsaat lahjat ja lupasi antaa laivurille joskus tietoja itsestään.

Dantès läksi Genovaan.

Hänen sinne tullessaan koeteltiin parhaillaan erästä huvipurtta, jonka muudan englantilainen oli tilannut. Tämä oli kuullut, että genovalaisia pidettiin maailman parhaina laivanrakentajina ja oli tahtonut saada itselleen heidän valmistamansa purren. Englantilainen oli luvannut maksaa neljäkymmentätuhatta frangia, Dantès tarjosi kuusikymmentätuhatta sillä ehdolla, että pursi vielä samana päivänä luovutetaan hänelle. Englantilainen oli matkustanut Sveitsiin odottamaan purtensa valmistumista. Hänen piti palata kolmen viikon tai kuukauden päästä. Laivanrakentaja arveli, että hän saisi sinä aikana toisen purren valmiiksi. Dantès meni laivanrakentajan kanssa erään juutalaisen luo, pistäytyi juutalaisen kanssa kaupan perähuoneeseen, ja juutalainen maksoi kuusikymmentätuhatta frangia laivanrakentajalle.

Laivanrakentaja tarjoutui hankkimaan Dantèsille miehistön, mutta Dantès kiitti sanoen, että hänen tapansa oli purjehtia yksinään ja että ainoa, mitä hän pyysi, oli, että purren kajuuttaan tehdään vuoteen pääpuolen kohdalle salakaappi, jossa on kolme salalokeroa. Hän antoi näiden lokeroiden mitat, ja kaappi valmistettiin seuraavana päivänä.

Kaksi tuntia myöhemmin Dantès läksi Genovan satamasta, ja utelias joukko oli kerääntynyt katsomaan tuota kummallista espanjalaista ylimystä, joka purjehti yksinään.

Dantès suoriutui purjehduksesta mainiosti. Peräsimen avulla hän sai purtensa tottelemaan täydellisesti. Olisi luullut purtta järkiolennoksi, niin herkästi se totteli kaikkia määräyksiä, ja Dantès tunnusti, että genovalaiset olivat todellakin maailman parhaat laivanrakentajat.

Uteliaat katselijat näkivät purren häipyvän taivaanrannan taa ja väittelivät, minne se oli matkalla. Toiset arvelivat Korsikaan, toiset Elban saarelle. Muutamat olivat valmiita lyömään vetoa siitä, että se läksi Espanjaan, ja toiset taas väittivät sen menevän Afrikkaan. Ei ainoankaan mieleen juolahtanut mainita Monte-Criston saarta.

Juuri Monte-Cristoon Dantès purjehti.

Hän saapui sinne toisen päivän iltana. Pursi oli nopeakulkuinen ja oli suorittanut matkan kolmessakymmenessäviidessä tunnissa. Dantès tunsi tarkalleen rannikon. Sen sijaan että olisi laskenut tavalliseen satamaan, hän purjehtikin pieneen lahteen.

Saari oli autio. Kukaan ei näyttänyt siellä käyneen Dantèsin lähdön jälkeen. Hän meni katsomaan aarrettaan, kaikki oli siinä kunnossa, mihin hän oli sen jättänyt.

Seuraavana päivänä koko hänen suuri aarteensa oli kannettu purteen ja suljettu salakaapin lokeroihin.

Dantès odotti vielä viikon. Sillä aikaa hän purjehti saaren ympäri, koetellen purttaan aivan samoin kuin ratsastaja koettelee hevostaan. Hän pääsi selville sen eduista ja vioista ja suunnitteli eräitä parannuksia.

Kahdeksantena päivänä Dantès näki aluksen tulevan täysin purjein saarta kohden ja tunsi sen Jacopon purreksi. Hän antoi Jacopolle merkin, johon tämä vastasi, ja kahden tunnin päästä olivat purret vieretysten.

Jacopo toi surullisen vastauksen Edmondin molempiin kysymyksiin.

Vanha Dantès oli kuollut.

Mercedes oli kadonnut.

Edmond otti nämä molemmat uutiset vastaan tyynen näköisenä. Mutta heti sen jälkeen hän meni maihin ja kielsi ketään seuraamasta.

Kahden tunnin päästä hän palasi. Jacopon aluksesta tuli kaksi miestä Dantèsin purteen auttamaan, ja hän määräsi keulan käännettäväksi Marseillen satamaa kohden. Hän oli aavistanut isänsä kuolleen. Mutta miten oli käynyt Mercedeksen?

Ilmaisematta salaisuuttaan Dantès ei voinut turvautua minkään agentin apuun. Sitä paitsi hän tahtoi saada tietoja muistakin asioista, joissa luotti ainoastaan itseensä. Tarkastellessaan itseään peilistä hän oli aivan varma siitä, ettei kukaan häntä tuntenut. Olihan hänellä sitä paitsi nyt käytettävänään kaikki keinot salatakseen itsensä. Eräänä aamuna hänen purtensa saapui siis Marseillen satamaan ja pysähtyi juuri siihen paikkaan, jossa hän tuona kamalana iltana oli astunut veneeseen lähteäkseen Ifin linnaan.

Dantès vapisi hiukan nähdessään santarmin tulevan tarkastusveneessä häntä kohden. Mutta hän oli saavuttanut jo suuren varmuuden käytöksessään ja näytti passia, jonka oli Livornossa ostanut. Tämän muukalaisen passin suojassa, jota Ranskassa kunnioitettiin enemmän kuin ranskalaista, hän saattoi aivan turvassa astua maihin.

Laskiessaan jalkansa Cannebièrelle hän näki ensimmäiseksi erään Pharaonin miehen. Mies oli ollut hänen komennuksensa alaisena, ja nyt Dantès saattoi tutkia, kuinka suuressa määrin hänen ulkomuotonsa oli muuttunut. Hän meni suoraan miehen luo ja teki hänelle muutamia kysymyksiä, joihin mies vastasi osoittamatta sanoillaan tai ilmeillään mitään tuntemisen merkkiä.

Dantès ojensi miehelle rahan kiittäen häntä tiedonannoista. Vähän ajan kuluttua hän kuuli tuon kunnon miehen juoksevan jäljestään.

Dantès kääntyi.

– Anteeksi, sanoi merimies, – mutta olette varmaankin erehtynyt. Luulitte antaneenne minulle kahden frangin rahan ja annoittekin kahdenkymmenen frangin kultarahan.

– Erehdyin todellakin, ystäväni, sanoi Dantès. – Mutta kun rehellisyytenne ansaitsee palkinnon, niin tässä on toinen, jonka pyydän teitä vastaanottamaan. Juokaa tovereittenne kanssa minun terveydekseni.

Merimies katsoi niin ällistyneenä Dantèsiin, että ei muistanut kiittääkään.

– Hän on varmaan joku Intiasta saapunut pohatta, tuumi merimies.

Dantès jatkoi matkaansa. Joka askelella uusi muisto ahdisti hänen sydäntään. Kaikki lapsuuden muistot, joita ei milloinkaan voi hävittää, heräsivät eloon. Tullessaan Noailles-kadulle ja nähdessään Meilhan-puistokadun hän tunsi jalkansa hervottomiksi ja oli vähällä joutua hevosten jalkoihin. Viimein hän saapui sen talon kohdalle, jossa hänen isänsä oli asunut. Köynnökset olivat kadonneet ikkunasta, jossa vanhus oli niitä uskollisesti hoidellut.

Hän nojasi puuta vastaan ja katseli mietteissään kauan tämän pienen talon ylimmäisiä kerroksia. Vihdoin hän lähestyi ovea, kysyi, oliko talossa asuntoja vapaana, ja vaikka viidennen kerroksen huoneistossa olikin asukkaita, niin hän vaatimalla vaati saada nähdä sen, ja portinvartija meni kysymään saisiko eräs ulkomaalainen tulla katsomaan niitä kahta huonetta, jotka kuuluivat tähän asuntoon. Huoneistossa asui nuori mies ja nainen, jotka vasta viikko sitten olivat menneet naimisiin.

Nähdessään nämä nuoret ihmiset Dantès huokasi syvään. Ei mikään enää muistuttanut entistä asuntoa. Seinäpaperit olivat toiset, vanhat huonekalut, Edmondin lapsuuden ystävät, jotka hän muisti pienimpiä yksityiskohtiaan myöten, olivat kadonneet. Vain seinät olivat entiset.

Dantès kääntyi vuoteeseen päin, se oli samalla paikalla kuin ennenkin. Kyynelet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Siinä vanhus varmaankin oli kuollut poikansa nimi huulillaan.

Nuori pari katseli ihmeissään outoa miestä, jonka poskia pitkin valuivat suuret kyynelet, vaikka hänen kasvonsa eivät hiukkaakaan värähtäneet. Mutta kun suru on pyhä, niin nuori pari ei kysellyt mitään. He väistyivät syrjään, jotta hän saisi rauhassa itkeä. Ja kun hän lähti, niin he sanoivat hänelle, että hän voisi palata niin usein kuin tahtoi ja että heidän pieni majansa olisi aina hänelle avoinna. Kulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli Caderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli köyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrella.

Dantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen luokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan) ja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista. Hän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut sen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.

Samana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti viidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat vapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa tarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois entisistä kahdesta huoneestaan.

Tämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun asukkaiden keskustelun aiheena.

Mutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman miehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa, kuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä majassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista vuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.

Seuraavana päivänä saivat kaikki ne, joilta hän oli kysellyt, aivan uuden katalonialaisen veneen ja siinä kaksi uutta verkkoa ja uuden nuotan.

Nämä kunnon ihmiset olisivat mielellään kiittäneet jalomielistä antajaa, mutta hänen oli nähty nousevan hevosen selkään, antavan eräälle merimiehelle määräyksiä ja ratsastavan Marseillesta Aixin portin kautta.