Читать книгу Monte-Criston kreivi - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 27

– Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, – täytyy teidän luvata minulle jotakin.

– Mitä? kysyi apotti.

– Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja, ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa päälläkin, menen rikki kuin lasi.

– Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, – olenhan pappi, ja tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen tahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus, puhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin henkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen enkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan luostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen tahdon.

Nämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.

– Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, – minä tahdon ja minun pitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka luuli ystävikseen.

– Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. – Edmond puhui paljon tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.

– Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. – Ette kai tunne sen alkuakaan.

– Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.

– Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen edessäni.

– Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?

– Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan astuivat sisään ja Dantès vangittiin.

– Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. – Ei Dantèskaan tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut heistä puhuttavan.

– No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi jalallaan astunut sydämelleni. – Seuraavana päivänä Mercedes tuli Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla, ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä häntä odottamassa?" – Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.

– Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.

– Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi Caderousse, – eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi niin paljon kärsiä.

– Isä parka! mutisi pappi.

– Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään. Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:

"Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." – Katsokaahan, olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan muita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he mukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi vähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan putipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin häätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän tämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen luotaan.

Ensimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan kävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan lääkäri kieltänyt.

Apotti huokasi syvään.

– Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.

– Kyllä, vastasi apotti. – Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.

– Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä, jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."

Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa kurkkuaan.

– Ja te luulette siis hänen kuolleen…

– Nälkään … nälkään, sanoi Caderousse. – Olen siitä yhtä varma, kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.

Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät punaisina ja posket kalpeina.

– Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.

– Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan kaikki on ihmisten aikaansaamaa.

– Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. – Mutta, sanoi hän melkein uhkaavalla äänellä, – muistakaa, että olette sitoutunut kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon ja isän nälkään?

– Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.

– Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?

– He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.

– Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan syyllinen?

– Molemmat. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen vei sen postiin.

– Ja missä tämä kirje kirjoitettiin?

– Réservessä, häiden edellisenä päivänä.

– Hyvä on, hyvä on, sanoi apotti. – Oi Faria, Faria, kuinka hyvin sinä tunsit ihmiset ja elämän!

– Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.

– En mitään, vastasi pappi. – Jatkakaa!

– Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei kukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.

– Mutta, huudahti apotti äkkiä, – tehän olitte läsnä.

– Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. – Kuka teille on ilmoittanut, että minä olin läsnä?

Apotti huomasi menneensä liian pitkälle.

– Ei kukaan, sanoi hän, – mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat noin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.

– Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, – minä olin läsnä.

– Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. – Olette siis heidän kanssarikollisensa.

– He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi Caderousse. – En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin kaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat laskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään seurauksia.

– Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette silloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet vangittiin.

– Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars pidätti minua. "Jos hän sattumalta on syyllinen", sanoi hän minulle, "jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin on kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä, jotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan". – Minä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli. Vaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.

– Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.

– Niin, vastasi Caderousse, – ja se on yöt päivät kalvanut omaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon ja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin vastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian itsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa: "Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto."

Ja Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.

– Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. – Kun sillä tavoin syyttää itseään, niin ansaitsee anteeksiannon.

– Surukseni, sanoi Caderousse, – on Edmond kuollut eikä ole antanut minulle anteeksi.

– Hän ei siitä tietänyt mitään…

– Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. – Sanotaanhan kuolleiden tietävän kaikki.

Hetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli miettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja istuutui.

– Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka hän oli?

– Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.

– Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.

– Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.

– Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.

– Elää, vastasi Caderousse.

– Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, – Jumala on häntä varmaankin siunannut, hän on rikas … onnellinen…?

Caderousse hymyili katkerasti.

– Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.

– Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.

– Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.

– Kuinka niin?

– Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. – Hän on kaksikymmentäviisi vuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen kauppamaailmassa, mutta nyt hän on joutunut aivan rappiolle. Hän on kahdessa vuodessa menettänyt viisi laivaa, joutunut kärsimään kolmen suuren vararikon takia, ja nyt on hänen ainoa toivonsa tuo Pharaon, jota Dantès-parka komensi ja jonka pitäisi palata Intiasta lastinaan kokenillia ja indigoa. Jos laiva joutuu haaksirikkoon samoin kuin edellisetkin, niin hän on hukassa.

– Ja onko tuolla onnettomalla vaimo ja lapsia? kysyi apotti.

– On. Hänen vaimonsa on tämän kaiken keskellä käyttäytynyt aivan kuin pyhimys. Hänen tyttärensä piti mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa, mutta tämän suku ei päästä poikaa naimisiin köyhtyneen miehen tyttären kanssa. Hänen poikansa on luutnanttina armeijassa. Mutta ymmärrättehän, että tämä kaikki vain lisää herra Morrelin tuskaa. Jos hän olisi yksin, niin hän ampuisi kuulan otsaansa ja kaikki olisi lopussa.

– Sehän on kamalaa! mutisi apotti.

– Sillä lailla Jumala kunnollisuuden palkitsee, sanoi Caderousse. – Katsokaahan, kuinka minäkin kärsin puutetta. Enkä kuitenkaan ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon äsken mainitsemani. Kun ensin olen saanut nähdä vaimoni kuolevan kuumetautiin voimatta auttaa häntä, kuolen nälkään samoin kuin vanha Dantèskin, jota vastoin Fernand ja Danglars oikein kieriskelevät kullassa.

– Kuinka niin?

– Siksi, että onni on heitä suosinut, jota vastoin kunnon ihmisten on käynyt huonosti.

– Miten on käynyt Danglars'in, joka on suurin syyllinen, nimittäin ilmiantaja, eikö niin?

– Mitenkä hänen on käynyt? Hän läksi Marseillesta. Herra Morrel, joka ei tuntenut hänen rikostaan, suositteli häntä erään espanjalaisen pankkiirin kirjanpitäjäksi. Espanjan sodan aikana hän hankki muonavaroja Ranskan armeijalle ja rikastui siitä. Sen jälkeen hän pelasi pörssissä näillä ensimmäisillä rahoillaan ja tuli kolme neljä kertaa rikkaammaksi. Hän oli mennyt naimisiin tuon saman pankkiirin tyttären kanssa, tämän kuoltua hän meni naimisiin leskirouva Narbonnen, nykyisen kuninkaan kamariherran ja vaikutusvaltaisen henkilön tyttären kanssa. Danglars teki itsensä miljoonamieheksi, ja muut tekivät hänestä paronin, joten hän nyt on paroni Danglars ja asuu talossaan Mont-Blanc-kadun varrella. Hänellä on kymmenen hevosta tallissaan, kymmenen lakeijaa eteisessään ja ties kuinka monta miljoonaa kassakaapissaan.

– Vai niin, lausui apotti hyvin omituisella äänellä. – Ja onko hän onnellinen?

– Kukapahan tässä onnesta tietää? Onnettomuus ja onni, ne jäävät seinien sisään salaisuudeksi. Seinät kuulevat, mutta eivät osaa puhua. Jos rikkaus tekee onnelliseksi, niin Danglars on onnellinen.

– Ja Fernand?

– Fernandin on käynyt vieläkin ihmeellisemmin.

– Mutta miten voi katalonialainen kalastaja, jolla ei ole mitään pääomaa eikä sivistystä, tulla rikkaaksi? Sitä minä en voi ymmärtää.

– Ei sitä voi kukaan muukaan. Hänen elämässään täytyy olla jokin kummallinen salaisuus, jota ei kukaan tiedä.

– Mutta mitä tietä hän sitten pääsi tähän korkeaan asemaan tai rikkauteen?

– Molempiin, molempiin. Hänellä on sekä korkea asema että rikkautta.

– Aivanhan te kerrotte minulle satua.

– Siltä kyllä kaikki ensimmältä näyttääkin. Mutta kuulkaahan, niin ymmärrätte. Vähän ennen keisarin paluuta oli Fernandille langennut arpa astua sotapalvelukseen. Bourbonit antoivat hänen olla rauhassa Catalansissa, mutta Napoleon palasi, ylimääräinen sotaväennosto pantiin toimeen, ja Fernandin oli pakko lähteä. Minäkin jouduin sotaväkeen, mutta kun olin Fernandia vanhempi ja olin mennyt vaimoraukkani kanssa naimisiin, niin minut lähetettiin ainoastaan rannikkoa vartioimaan. Fernand määrättiin toimivaan armeijaan. Hän joutui rykmenttinsä mukana rajalle ja otti osaa Lignyn taisteluun. Seuraavana yönä hän oli vartijana erään kenraalin teltan edustalla. Kenraali oli salaisissa väleissä vihollisen kanssa, ja hänen piti samana yönä mennä englantilaisten puolelle. Hän kehotti Fernandia seuraamaan häntä. Fernand suostui, jätti paikkansa ja seurasi kenraalia. Jos Napoleon olisi pysynyt vallassa, niin Fernand olisi siitä hyvästä joutunut sotaoikeuteen, mutta bourbonien palatessa valtaan oli tämä sama seikka hänelle suosituksena. Hän palasi Ranskaan aliupseerina. Kenraali pysyi huomattavassa asemassa ja suosi häntä edelleen. Hänestä tuli kapteeni vuonna 1823, juuri silloin kun Espanjan sota alkoi, samaan aikaan, jolloin Danglars teki ensimmäiset liikeyrityksensä. Fernand oli espanjalainen, hänet lähetettiin Madridiin tutkimaan maanmiestensä mielialaa. Siellä hän tapasi Danglars'in, liittyi häneen, lupasi kenraalilleen apua pääkaupungin ja maaseudun kuningasmielisiltä, sai lupauksia, teki omasta puolestaan sitoumuksia, johti joukot pitkin teitä, jotka hän yksin tunsi, läpi solien, joita kuningasmieliset vartioivat, ja teki tämän lyhyen sodan aikana niin suuria palveluksia, että Trocadéron taistelun jälkeen hänet nimitettiin everstiksi, hän sai kunnialegioonan upseerin ristin ja kreivin arvonimen.

– Oi kohtaloa, kohtaloa! huudahti apotti.

– Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut, näytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen hidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan Turkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet kääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla muotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti tukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen. Fernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä pysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että kreivi Morcerf – se on hänen aatelisnimensä – oli astunut Ali-pashan palvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin tiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi suurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen kenraalinarvonsa vahvistettiin.

– Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.

– Niin on, jatkoi Caderousse. – Hänellä on komea palatsi Pariisissa, Helder-katu 27.

Apotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän päätöksen.

– Entä Mercedes? sanoi hän. – Minulle kerrottiin hänen kadonneen.

– Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, – niin kuin aurinko katoaa, noustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.

– Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti hymyillen.

– Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi Caderousse.

– Jatkakaa, lausui apotti, – olen kuulevinani aivan kuin jännittävää satua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että kertomuksenne ei minua hämmästytä.

– Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta. Olenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän hoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi suru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt mitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. – Kun Fernand oli lähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut mitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin vanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana istuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden risteyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi kotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut kumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä hän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana, ovi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. – Puolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia, mutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana takaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä piti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei hänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas ystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut vihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen oli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa … oli kadonnut … oli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet tyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se tuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi taukoamatta sanonut hänelle: "Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän olisi kuollut, hän palaisi."

Vanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt, niin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen vaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä uskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän palasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei ollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella matkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi kuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.

– Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti katkerasti hymyillen. – Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi sen enempää pyytää.

Sitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat: Frailty, thy name is woman!9 – Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi Caderousse, – heidät vihittiin Accoules-kirkossa.

– Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa, lausui pappi hiljaa. – Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.

– Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. – Mutta vaikka hän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki pyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota hän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä syvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin hänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen vuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa uhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. – Kahdeksan kuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.

– Oletteko nähnyt Mercedeksen sittemmin? kysyi pappi.

– Näin kyllä Espanjan sodan aikana Perpignanissa, jonne Fernand oli hänet jättänyt. Hän kasvatti silloin poikaansa.

Apotti vavahti.

– Poikaansako? kysyi hän.

– Niin, vastasi Caderousse, – pikku Albertia.

– Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, – oli hän siis itse saanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli tavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.

– Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti Caderousse. – Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi, unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on hyvin, sanoi Caderousse, – rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja kuitenkin…

Caderousse vaikeni.

– Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.

– Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi Caderousse.

– Mistä sen päätätte?

– Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa välityksellä minulle sata frangia.

– Ette siis nähnyt kumpaakaan?

– En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.

– Miten?

– Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen sulkevan ikkunan.

– Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.

– Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en voinut turvautua.

– Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän vaikutti Edmondin kohtaloon?

– En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.

– Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. – Jumala näyttää toisinaan unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.

Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen Caderousselle.

– Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.

– Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. – Ettehän laske leikkiä?

– Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.

– Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja kuivaten toisella hikeä otsaltaan. – Voi, hyvä herra, älkää laskeko leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!

– Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta vastalahjaksi…

Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.

Apotti hymyili.

– Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, – se punainen silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle. Sanoittehan, että se on vielä teillä.

Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron, jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.

Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.

– Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, – sillä kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte voinut pitää sen.

– Hyvä, sanoi apotti itsekseen, – sinä olisit kaikesta päättäen sen tehnyt.

Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.

– Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä voin joka suhteessa siihen luottaa?

– Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, – tuolla nurkassa on siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta, kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne kuiskaa Jumalan korvaan!

– Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, – hyvä on. Tuottakoot rahat teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin paljon pahaa toisilleen aikaan.

Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja vapisevampana.

– Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.

– Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse melkein hulluna ilosta.

– Niin.

– Se on toden totta. Tässä se on.

Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:

– Entä jos se onkin väärä?

Caderousse kalpeni ja horjui.

– Väärä, mutisi hän, – väärä … ja miksi tuo mies olisi antanut minulle väärän jalokiven?

– Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin tyhmeliini!

Caderousse seisoi tyrmistyneenä.

– Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin päälle päähänsä.

– Millä tavoin?

– Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.

Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin tuntematon oli mennyt.

– Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.

– Se on kyllä suuri summa … mutta mikään rikkaus se ei ole.