Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 26

Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle. Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta. D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.

Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.

Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla, mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.

Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan runoa.

Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.

"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"

"Kyllä, sire."

"Mitä olette nähnyt?"

"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.

"Minä halusin taattuja tietoja."

"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja tiet olivat lionneet…"

"Asiaan, herra d'Artagnan."

"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen hevosenmittaa toisista edellä."

"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.

"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."

"Sitten, monsieur?"

"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi. Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan. Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."

"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"

"Kiistämättömästi."

"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."

"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää pitkin."

"Ette kai tiedä heidän nimiään?"

"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti mustalla hevosella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin vatukkapensaisiin."

"Jatkakaa."

"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena taistelutantereelle."

"Ja mikä sen oli surmannut?"

"Ohimon lävistänyt luoti."

"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"

"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."

"Sen mustan hevosenko?"

"Niin, sire."

"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."

"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."

"Olkaa hyvä."

"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."

"Mistä sen tiedätte?"

"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle maahan."

"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"

"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."

"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"

"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi viholliseensa, mutta ampui ohi."

"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"

"Löysin luodin lävistämän hatun."

"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.

"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."

"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"

"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."

"Miten olette sen saanut selville?"

"Minä löysin pistoolin etupanokset."

"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"

"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten koivunvesan aukeaman toisella puolella."

"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."

"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."

"Mistä senkin tiedätte?"

"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa."

"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!"

"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi samanlaisia."

"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä."

"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani; pikku poikkeuksia tietysti sattuu."

"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti pistooliaan?"

"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin."

"Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?"

"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen, edettyään kolme horjuvaa askelta."

"Mihin häntä sattui?"

"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti haavoitti häntä rintaan."

"Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja ihaillen.

"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen."

"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?"

"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan. Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta."

"De Guiche-parka!" huudahti kuningas.

"Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti. "Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän majesteetillenne."

"Ja miten sitä aavistitte?"

"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan."

"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?"

"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden ystävän tukemana."

"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?"

"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti. Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja."

"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari sanaa de Guichen vastustajasta."

"Kah, sire, minä en tunne häntä."

"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin."

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä anna ilmi."

"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko."

"Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi.

"Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?"

"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias."

"Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt…"

D'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä.

"Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne teille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan, niin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä en tottelisi."

"Hyvä siis, vangitkaa hänet."

"Nimetkää hänet minulle, sire."

Ludvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: "Te olette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa."

"Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on teidän majesteettinnekin käsitys."

"Vielä sananen… Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta puhuittehan kahdesta miehestä… Siellä oli siis todistajia?"

"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän… kun herra de Guiche oli kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta."

"Kurja mies!"

"Dame, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin, vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de Bouttevillen kohtalo on muistissa… Peste!"

"Ja silloin tullaan pelkuriksi."

"Ei, vaan varovaiseksi."

"Hän on siis paennut?"

"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää."

"Ja mihin suuntaan?"

"Linnaan päin."

"Sitten?"

"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois."

"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?"

"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään. Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle."

Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin mies."

"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin, sire."

"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön."

"Oh, sire, ihminen voi erehtyä, errare humanum est", virkkoi muskettisotilas järkeilevästi.

"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen, että te ette koskaan erehdy."

"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä."

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?"

"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin."

"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?"

"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät pois…"

"Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan."

"Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi.

Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.