Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 21

150
Montalais ja Malicorne

Оглавление

Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän – hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi vertaistenkin kesken vaatinut – syöksähti ulos huoneesta hehkuvin sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.

Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä päättää itsekseen:

– Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen voi haluta tietoonsa!

Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa. Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä: "hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.

Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja kysäisi:

"No, mitä uutta?"

"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.

"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."

"Ja mitä tiedät?"

"Että Madame rakastaa de Guichea."

"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."

"Eipä aina, herraseni."

"Minunko varalleni se huomautus?"

"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."

"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti edelleen.

"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la Vallièrea."

"No, miten kävi?"

"Hän ei tavannutkaan."

"Mitä! Eikö?"

"Ovi oli lukittu."

"Niin ettäkö…"

"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut kojeensa."

"Kas, kas!"

"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.

"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."

"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.

"Miksi niin hyvä?"

"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."

"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."

"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään kolme kirjelmää päivässä yhteensä."

"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä! Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta. Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen. Mutta meillä päin… kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden lajia, Aure-kulta!"

"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."

"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää esitettävinä."

"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui Montalais.

"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. – Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia, ja se vaatii aikaa."

"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään saamiansa kirjeitä."

"Sitä en minäkään usko."

"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."

"Se on kyllä luultavaa."

"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."

"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.

"Ja miksi muka?"

"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, – leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti espanjalaista."

"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.

"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche, Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä – kuningas! Hän ei ainoastaan ole kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"

"Entä sitten!"

"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"

"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."

"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."

"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden vehkeiden johtoon."

"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili Malicorne.

"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin salamanteri liekeissä."

"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei kärventymättä suoriudu tulesta."

"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin etevimmäksi diplomaatiksi!"

"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."

"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."

"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."

"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."

"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"

"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."

"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"

"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta lähellään."

"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"

"Mitä hyvänsä, – la Vallière on meidän vallassamme."

"Meidän vallassamme?"

"Kahdelta puolen."

"Kuinka niin?"

"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."

"Selitä."

"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon kirjeitä neiti de la Vallièrelle?"

"Minä en unohda mitään."

"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni."

"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?"

"Yhä."

"Missä? Täälläkö?"

"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka tunnet."

"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"

"Tietysti, – samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani kirjeitä."

"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.

"Mistä noin tyytyväisenä?"

"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä noutamaan. Minulla on ne täällä."

"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"

"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."

"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."

"Sen käsitän, parbleu, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta sydämestäni."

"Nyt vielä viimeinen sana."

"Miksi viimeinen?"

"Tarvitsemmeko apureita?"

"Emme ketään."

"Lakeijoita, palvelijattaria?"

"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän niitä johtelemaan."

"Lienet oikeassa."

"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."

"Livistäkäämme!"

Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.

Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen sieluaan kuten silmiänsäkin:

'Calais.

Rakas Guiche!

Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa. Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan, ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta, samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.

Näin on kuitenkin asia:

Hän on muka saanut sanomia hovista, – tietenkin vain Lotringin junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden mukaan huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta. Niissä muka puhuttiin myös hovineidosta, joka oli antanut paljon aihetta häijyihin huomautuksiin.

Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini. Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, – ja minusta tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan kykenin harkitsemaan selvemmin.

Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta. Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä. Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut, ota sinä toimiaksesi.

Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.

Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden. Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani, ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.

Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti ajatuksissani, kuten syleilen sinua.

Bragelonne.

J.K. – Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, – sillä kaikkeahan on ajateltava, rakas ystävä, – niin lähetä minulle pikaviestinä vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'

De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea sitä yhä uudestaan.

– Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! – ajatteli hän. – Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes? No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."

Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken ollut Montalaisin kanssa.

Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta, sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.

De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Подняться наверх