Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 7

Samaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin kuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet lehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan uhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia asioita.

He eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la Vallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi kumea, kaukainen jyrinä.

"Kah", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, "me saamme ukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?"

Aramis silmäsi tutkivasti taivaalle.

"Oh", arveli hän, "ei ole vielä hätää." Ja hän pitkitti keskustelua siitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. "Sanotte siis, että eilen illalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?"

"On varmastikin."

"Kenen annoitte sen viedä?"

"Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin."

"Mutta hän ei tuonut vastausta?"

"En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan Madamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika lähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi."

"Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?"

"Niin."

"Millä mielellä hän oli?"

"Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö vain."

"Entä juhla?"

"Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua."

"Toimittiko hän itselleen kutsun?"

"Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan."

"Hyvä on."

"Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte voivanne antaa minulle tässä kohden?"

"Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset määräykset."

"Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita miljoonia."

"Minä toimitan kuusi… Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari kolme miljoonaa."

"Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay."

Aramis hymyili.

"Mutta", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, "kun te noin vierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut taskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?"

"Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job."

"Ja nyt?"

"Tänään olen kuningasta rikkaampi."

"Hyvä on", sanoi Fouquet. "Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te olette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää teiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää."

Samassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi jyrähdykseksi.

"Ohoh", virkkoi Fouquet, "sanoinhan sen!"

"Niin", myöntyi Aramis, "palatkaamme vaunujen luo."

"Meillä ei ole enää aikaa", vastasi Fouquet; "sade jo saavuttaa meidät."

Taivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä puiden latvoissa.

"Hoo", arveli Aramis, "kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät läpäisevät."

"Parempi vetäytyä johonkin luolaan", ehdotti Fouquet.

"Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?" kysyi Aramis.

"Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni", sanoi Fouquet hymyillen, ja katseltuaan ympärilleen hän lisäsi: "Niin, tuolla se on."

"Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!" huudahti Aramis, vuorostaan hymyillen. "Mutta ettekö pelkää, että ajajanne turhaan odotettuaan meitä otaksuu meidän palanneen toista tietä ja seuraa hovin vaunuja?"

"Oh", hymähti Fouquet, "siitä ei ole pelkoa. Kun asetan valjakkoni minne hyvänsä, niin ainoastaan kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada mieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme etääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa."

Näin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka oli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa kuin yli-intendentinkin.

"Nainen!" supatti Aramis.

"Mies!" säesti Fouquet.

"La Vallière!"

"Kuningas!"

"Kas vain", sanoi Aramis, "tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se ei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä Fontainebleaun sinipiikoihin."

"Eipä väliä", tuumi Fouquet, "menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on hänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää, niin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa kaksi aukkoa."

"Missä se siis nyt on?" kysyi Aramis; "sade alkaa jo valua lehvien välitse."

"Olemme paikalla."

Fouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä kallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja tuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä.

Fouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri luolaan astuessaan.

"Ohoo", sanoi hän, "nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin."

"No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan luolaani."

"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis.

Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan. Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka suojaan hän vei la Vallièren.

Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan, että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei sitä huomannut.

"Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä päähänsä.

"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.

He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:

"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"

"Ei, sire."

"Mutta te värisette?"

"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla poissaoloni tulkitaan pahoin."

"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja kuunnelkaa, – voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"

Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.

"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille. Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin seurassa?"

"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."

"Kenen puolesta sitten?"

"Teidän, sire."

"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."

"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui prinsessan luona?"

"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja…"

"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän majesteettinne on yhä avopäin."

"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."

"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän majesteettinne näkee."

"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."

"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan, että minä en kykene loistelemaan."

"Miten niin?"

"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.

"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.

"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki, mikä on minulle liian korkealla…"

"Onko teille yhdentekevääkö?"

"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."

"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne menestyksen edistämisen."

"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."

"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän osaltanne."

"Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki ennalleen."

"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja halukas tekemään hyväksenne?"

"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen seurueeseen."

"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni vastaan edes omaistenne tähden."

"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua, sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia. Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä."

"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas.

"Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig liene tottunut kuulemaan."

"Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen minun kirjeeseeni?"

"No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan odottakaamme loppua."

"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin viisaasti harkittua."

"Sitä kyllä minäkin ajattelin", myönsi Aramis. "Kuunnelkaamme."

Kuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen lehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli. Tämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti päätänsä huoahtaen.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti kuningas, "mikä surullinen ajatus voikaan tunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?"

"En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän kysymykseen, – niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin siitä puhua – , mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin. Sire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, – teidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa teidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan minua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe."

Kuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein:

"Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä hellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne jokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut onni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada edelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne pienimmästäkin sykähdyksestä."

Kuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière rohkeni hänet pidättää.

"Eikö olisi kovin moitittavaa", virkkoi hän, "jos teidän majesteettinne niin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle perusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah, hyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla mahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta minunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden naisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin pahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis välittäkö minusta! En sitä ansaitse."

"Voi, mademoiselle", huudahti kuningas, "ettekö siis aavista, että tuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?"

"Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan; näette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi Jumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi, että kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen tekevän minusta pilaa."

"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!" huudahti Ludvig.

"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi minulle tuolla tavoin."

"Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä uskomasta rakkauteeni."

"Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade taukoavan!"

Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa, joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.

Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.

"Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi päänsä painua kuninkaan olalle.

"Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä menekään ohi."

"Sire, se on varoitus."

Kuningas hymyili.

"Sire, se on Jumalan uhkaava ääni."

"No", vastasi kuningas, "minä katson äskeisen jyrähdyksen todella varoitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa uudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa minun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna."

Samalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta se näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus seurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään uutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se huomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä kiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa.

"No, Louise", kysyi kuningas hiljaa, "vieläkö uhkaatte minua taivaan vihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö epäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?"

Nuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon ja valui kuninkaan kasvoille.

"Voi, sire, sire!" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman pelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. "Ja minunko tähteni", kuiskasi hän, "kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen valeltavana? Mutta mikä minä olenkaan?"

"Näettehän sen", vastasi kuningas: "te olette jumalatar, joka taltuttaa myrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen."

Tosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä vierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat kimaltelemaan timantteina.

"Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala, teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja Madame, voi, Madame!.." huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon vallassa.

Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.

"Madame, sanoitte?" virkkoi hän.

"Niin, Madame, – Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.

"Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, – hänellä ei ole mitään oikeutta…"

"Ah!" äännähti la Vallière.

"Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä mustasukkaisena langostaan?"

"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire."

"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas.

"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la Vallière lujasti.

"Hyvä Jumala", kysyi kuningas levottomasti, "oletteko tehnyt sen huomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame osoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää tästä mustasukkaisuudesta johtuvana?"

"Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!"

"Haa, minä vain, jos niin olisi asia…!" huudahti Ludvig erityisen tarmokkaaksi innostuen.

"Sire", keskeytti nuori tyttö, "sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä, – tulee ihmisiä, luulen."

Ja unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan käsivarteen.

"No niin, mademoiselle", vastasi kuningas, "tulkoot he vain. Kukapa uskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la Vallièrelle?"

"Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut, – että olette uhrautunut minun tähteni!"

"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina", sanoi Ludvig, "ja onneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa käytöstä!"

Samassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät hartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la Vallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle, – kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin tämän edessä, – tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin vaunuihin asti.

Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:

"Katsokaa, jo nyt jotakin!"

Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.

Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.

Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.

"Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje."

"Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä jättänyt sitä hänelle."

"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?"

"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?"

"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa intohimoisesti kuningasta."

"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?"

"Ei auta muu, – ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi palvelijakseen."

"Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu olevan hyvä sydän."

"Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä suurempi syy."

Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:

"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia linnaan."