Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 18

Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan vuoroansa.

"Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään.

"En."

"No, katso tuonne!"

Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan johdattelevan Aramista kuninkaan luo.

"Aramis!" ihmetteli Portos.

"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle."

"Haa!" äännähti Portos.

"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi d'Artagnan.

"Entä minä?"

"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos, jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään kiltisti alallaan Saint-Mandéssa."

"Haa!" kertasi Portos.

"Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on minunkin vuoroni."

Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.

"Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, – vaikutusvaltaista asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle kardinaalin hattu."

Kuningas liikahti.

"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsi Fouquet.

"Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:

"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, – esimerkiksi arkkipiispana."

"Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista."

Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.

"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän.

Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.

"Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän.

Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.

"Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä."

Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.

"Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Hiljaa, – tässä on petos!" vastasi tämä.

"Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan."

Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan hänelle antaa.

"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas.

"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin."

Fouquet hätkähti taaksepäin.

"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.

Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.

"Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä ohjaili tässä työssä."

"Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen aprikoitsi:

– Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle koituneekaan?

"Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin… tarkoitin piispan… nimi on Aramis?"

"Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan.

"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis.

"Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja laajatietoisin jumaluusoppinut."

Ludvig kohotti päätänsä.

"Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin ihailtaviksi muuttuneita kasvoja.

"Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu.

"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet isänne ministerien suunnitelmia… sanalla sanoen, herra d'Herblay kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana."

"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.

"Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin."

D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan, ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.

– Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, – päätti hän itsekseen.

Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi.

Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä.

Kiittäkää herra Fouquetia."

Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän poistui nopeasti salista.

"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon…" sanoi kuningas. "Mielelläni palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."

"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.

"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän majesteettianne."

"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.

"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.

"Kyllä, veikkonen."

"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"

"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle kardinaalinhatun."

"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas, että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"

"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on kuninkaallinen ruokahalu."

"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.