Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 5

134.
Uusi jesuiittikenraali

Оглавление

Sillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa sulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja tulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa varattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri siitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään.

"Sanokaahan minulle", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan nojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, "sanokaahan minulle, herra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä. Oletteko kuullut mitään uutta?"

"Herra yli-intendentti", vastasi Aramis, "sillä taholla kehittyy kaikki toivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja suunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon."

"Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?"

"Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin."

"Ja sitä on erityisesti kohditeltu?"

"Mitä parhaalla tavalla."

"Entä vanha varusväki, – mihin se on joutunut?"

"Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin."

"Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?"

"He ovat jo meidän puoluettamme."

"Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?"

"Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on järjestelty."

"Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien katsantokannan mukaan."

"Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole yhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan surkeata nähdä – " lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa – "kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät huvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään henkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä."

"Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?"

"Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta, mutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa heille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin."

"Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän tultuaan…"

"Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he alkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet huvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän edeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja että jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä erityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani heidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra Fouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen jokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen harrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän hyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia."

"Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten soisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta."

"Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat kaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen avaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille, täydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka eivät pelkää tulevansa merikipeiksi."

"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän korkea-arvoisuutenne?"

"Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti.

"Ja miten on sotamiesten laita?"

"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa."

"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on…?"

"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla kannalla kuin entinen."

"Hyvä!"

"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto, että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla, tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta miestä puolellemme."

"Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä."

"Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja tammia kuten Krotonin Milon,1ja kun puistossa ei ole jalopeuroja, niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho."

"Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin."

"Ei, siitä saamme olla huoletta."

"Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?"

"Hän ei tapaa ketään."

"Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?"

"Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä toteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä."

"Mikä hänen toivomuksensa on?"

"Tulla esitellyksi kuninkaalle."

"Ohoh! Millä perusteella?"

"Belle-Islen insinöörinä, pardieu!"

"Onko se mahdollista?"

"Ihan totta."

"Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?"

"Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin suinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on mies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos ei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti arvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien aikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse tuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä kaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu joku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen kirjaimellisesti, – hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa suuntaansa."

"Lähettäkää hänet siis takaisin."

"Sitä olen jo aikonut, – mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen, sillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania. Hän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja d'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt saatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä d'Artagnanilla on hommanaan."

"Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa samaa omasta asemastani."

"Ettehän toki ole enää levoton?"

"Hm!"

"Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten."

"Kyllä niin."

"Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?"

"Jokseenkin."

"Niin ollen", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli hänen vahva puolensa, "niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani sen tyttösen suhteen."

"Kenestä puhuittekaan?"

"Oletteko jo unohtanut?"

"En todellakaan muista."

"Huomautin neiti de la Vallièresta."

"Kas, totta kyllä!"

"Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?"

"Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne minkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen."

"Hohoi!" vastasi Aramis; "sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?"

"Niin."

"Diable, sellaista pitää varoa!"

"Miksi niin?"

"Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä siinä määrin kuin te."

"Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki, kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?"

"Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin ainakin luullaan."

"Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?"

"Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle; seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita."

"Miten te tuon kaiken tiedätte?"

"Tiedänpä vain."

"No niin?"

"No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon. Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?"

"Hyvin."

"No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena. Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana."

"Mutta miten lähestyä häntä?"

"Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis.

"Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen."

"Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen aseman, – ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi avustajatar."

"Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen suhteen?"

"Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut valloittaa jonkun naisen?"

"Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni."

"Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?"

"Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten toisetkin."

"Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen rahaministerille kynää.

"Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten osaisi saada kokoon kahta riviä."

"Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!"

Hän saneli:

'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne, että olen huomannut teidät tenhoavaksi.

Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.

Kunniallisen miehen rakkaus voisi – jos teillä on ollenkaan kunnianhimoa – auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja viehkeyttänne.

Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.

Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja itsenäiseksi.' Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.

"Nimi vain alle", sanoi piispa.

"Onkohan se tarpeellista?"

"Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, – ette ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti."

Fouquet kirjoitti nimensä.

"Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis.

"Erään älykkään palvelijan."

"Oletteko ihan varma hänestä?"

"Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan tässä asiassa hullumpaa."

"Kuinka niin?"

"Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon rahaa kuin hän vain saattaa haluta."

"Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis.

"Dame, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!"

"Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität"

"Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan."

"Vielä hän siitä puhuukin!"

"Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra d'Herblay?"

"En häntä."

"Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen."

"Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."

"Näettehän pelkäävänne häntä?"

"Sitä en kiellä."

"Mutta silloin minä olen hukassa."

"Kuinka niin?"

"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella, ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."

"Ette suinkaan."

"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"

"Kenties."

"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"

"Silloin te järjestätte sen."

"Entä rahat?"

"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"

"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"

"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."

"Kuka minulle antaisi rahat?"

"Minä."

"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"

"Kyllä."

"Te, – kuusi miljoonaa!"

"Kymmenen, jos tarvitaan."

"Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."

"Joutavia!"

"Mikä siis oikein olettekaan?"

"Tokihan tunnette minut."

"Tarkoitin: mihin tähtäätte?"

"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle suosiollinen."

"Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te antaudutte harhaluuloihin."

"Missä kohden?"

"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."

"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."

"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"

"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei toki; siinä on suuri ero."

"En ymmärrä."

"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin Ludvig XIV."

"Toinen mies?"

"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta."

"Mahdotonta!"

"Vieläpä valtaistuimestaan."

"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua Ludvig XIV: n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään sellaista, en ainoatakaan."

"Minä tiedän yhden."

"Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen Aramista. "Mutta Monsieur…"

"Se ei ole Monsieur."

"Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei olisi mitään oikeutta…?"

"Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti."

"Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja päätäni huimaa."

Aramis hymyili.

"Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella pelästytätte minut."

Aramis hymyili yhä.

"Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet.

"Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä ainoana naurajana."

"Mutta selittäkää toki edes hiukan!"

"Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'"

"Voi, hyvä Jumala, minä epäilen… minä epäilen, koska en näe mitään."

"Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun silmäsi avautuvat!'"

"Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!"

"Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, – te, joka yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei, te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa."

Ja Aramis nousi poistuakseen.

"Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana."

"Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta."

"Teillä on se siis nyt?"

"Niin."

"Vasta saatuna?"

"Eilisestä asti."

"Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden uhkarohkeuteen."

"Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta."

"Te olette mahtava?"

"Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä varallanne."

Fouquet nousi ihan hämmennyksissään.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken haastoitte!"

"Niin todellakin."

"Ja miksi puhuitte sellaista?"

"Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän maailman kuninkaitten yläpuolella."

"Oletteko siis kaikkivaltias?" huudahti Fouquet.

"Pysyn sanoissani", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja huulensa värähtelivät.

Fouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien varaan.

Aramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli olisi silmäillyt tavallista kuolevaista.

"Hyvää yötä", toivotti hän; "nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la Vallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?"

"Niin, huomenna", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö, joka tointuu tajulleen. "Mutta missä parhaiten?"

"Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette."

"Se sopii hyvin."

Ja he erosivat.

1

Muinainen voimailija. Suom.

Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II

Подняться наверх