Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 6

Seuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että kuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä avattuaan suuntasi katseensa taivaalle.

Puunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun pilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin jaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut laisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja kukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista hillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen hievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota auringon armaus tuntuu synnyttävän, – se luonnon huokuminen, joka taukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, – oli nyt häipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa.

Tämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi ikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki määräykset, – kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun Ludvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja voimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä, että sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken kanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta. Muutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä, jolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta jumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa: Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane.2 Ludvig XIV: lle saattoi Boileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus uskoi saavansa osakseen Jupiterilta.

Ludvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että luodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän ei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta, kuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä onnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis lähtisi liikkeelle seuranaisineen.

On kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen tiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la Vallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun leviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli lukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella.

Ludvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin melkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan sietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota häijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet puhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin täynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään katkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa kälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja armollisemmin kuin tavallista, – se vain ehtona, että hän valmistuisi ajoissa lähtemään liikkeelle…

Sellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän toimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän kuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala on nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus – harhaantunutkin – saa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta lähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen raosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta.

Hän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta puoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa, ryhtyi hän uutterasti työskentelemään Colbertin ja Lyonnen kanssa. Tämä puuhailu ei estänyt Ludvigia samalla kävelemästä edes takaisin pöydän ja ikkunan väliä, – sen ikkunan nimittäin, joka oli Madamen huvimajalle päin, ja siten hän tuli huomanneeksi pihalla herra Fouquetin. Sitten kun kuningas oli toisiltana osoittanut rahaministerille ilmeistä suosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä huomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin tyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa tervehdyskäynnille kuninkaan luo.

Fouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin. Tämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus oli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut sisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli avaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin hymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig mieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi yli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja Colbertille.

"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni; minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä."

Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi rahaministerinsä porrassillakkeella.

"Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen ja rakkauden henkenä."

Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.

"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.

"En, sire… mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle."

"Kas, teillä on ennakkokäsitys?"

"Minä vain katselen ja näen."

"Mutta te erehdytte."

"Onko mahdollista, sire?"

"Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi."

"Minulle, sire?"

"Niin, ja hyvin vakavana nuhteena."

"Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua… ja kuitenkin odotan täynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne."

"Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, – että te valmistelette suuria juhlia Vauxissa?"

Fouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen uusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä.

"Ja te ette ole kutsunut minua?" jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Fouquet, "en ajatellut koko juhlaa, josta muuan ystäväni" – Fouquet korosti tätä sanaa – "vasta toisiltana tahtoi muistuttaa minua."

"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä mitään, herra Fouquet."

"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?"

"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa puhunut minulle juhlastanne."

"En puhunut siitä kuninkaalle – toistan vieläkin, ensiksikin siitä syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä."

"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?

Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette."

"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan vastaan kutsuni."

"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne, minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne."

"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi yli-intendentti.

"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut."

"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!" huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville lausui teidän esi-isällenne Henrik IV: lle Domine, non sum dignus."3

"Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin minä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana."

"Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!" sanoi Fouquet kohottaen ylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin sielussaan piti lopullisena häviönänsä. "Mutta miten on teidän majesteettinne saanut tiedon unelmastani?"

"Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja kotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy teitä kateeksi, herra Fouquet?"

"Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä päivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla on jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni."

"No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne ovet selälleen."

"Ja määrätkää te, sire, päivä", esitti Fouquet.

"Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien."

"Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?"

"En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin teidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy mahdolliseksi."

"Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun."

"Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja tuolla jo naiset tulevat koolle."

Ja niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen vilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti ikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi hänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa pihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen ilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan nuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä pahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui kaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän halusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren – vielä ihan kalpeana edellisen illan tapauksista – asettuvan vaunuihin kolmen seuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt siinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar antoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti. Nämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle.

Kuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan kuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla. Sää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä verhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset kimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava helle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei kukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui kuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä hälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta unohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut lausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän Henriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut oletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi puolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta toivoon, että hänen ruhtinaansa oli palautunut entiselleen.

Mutta neljänneslieuen verran saateltuaan ylhäistä paria kuningas kumarsi ystävällisesti hymyillen ja käänsi ratsunsa, antaen kuningattaren kaleesien ja sitten ensimmäisten hovineitojen vaunujen sekä muidenkin ajoneuvojen solua ohitseen; nähdessään hallitsijan seisahtuneen aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi heitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas lähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä ratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä seisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut tämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, – ja hänellehän kuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen.

Kuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun pysähdyttämisellä.

"Mieleni tekee jatkaa jalkaisin", oli vastauksena.

Hän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli hovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan tyttösien kumppaniksi.

Oltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis olletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä, johon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä, varjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina näistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan syleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes takaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla seisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli, yhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan tiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn, siveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko lähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku vääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli laskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria Teresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan syrjäsilmäyksen kuninkaaseen – joka ei ollut sitä huomaavinaan – hän tunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi esiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan kohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka olisivat voineet haitata kävelyä.

Heti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi de Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli eilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin lähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt linnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut vähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu kulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä kovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt pikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua.

Kuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin hajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren lähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan vaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja Tonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen viisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, – toinen etääntyi tehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä hänelle vastenmielisenä.

Puolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin lämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen pilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi lähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta kun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä huomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut kyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina käyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä suojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi kuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren kanssa.

Sen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet kapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa perässä.