Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 2

"Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen."

Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:

"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona, päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata."

Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin, jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan pitkitti:

"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan."

"Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.

"Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten."

Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.

"Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa."

Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen, oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa jatkamaan.

"Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras palvelija nimeltä… Amyntas."

"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de Saint-Aignan!"

"Madame…"

"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!

En antaisi sitä teille koskaan anteeksi."

"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla, ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen sankari…"

"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan."

"Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä."

De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen majesteettinsa kälylle.

"Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein tunnettaisiin."

Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen. Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi merkin suopealla nyökkäyksellä.

"No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin, mitä Tircis ja Amyntas – maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat paimenet – puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen, siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän korviaan hipaisi puheen sorina."

"Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää."

Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea, joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.

"Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan mielipiteitänsä paimentelusta."

Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan Tonnay-Charenteen.

"Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita."

"Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti.

"Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä varomattomuudesta.

"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten paimentytötkin."

"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä, joksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian sanelun mukaan."

"Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin kapinallinen muisti!"

"Madame, nuo paimentytöt… Pyydän saada huomauttaa, että naisten nimien paljastaminen on rikkomus!"

"Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain ilmoitatte meille senkin salaisuuden."

"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea."

"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?"

De Saint-Aignan teki taas liikkeen.

"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame. "Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava paimentyttöjen kuvat?"

Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.

"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja hän aloitti.

"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni, ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa häntä verkkoonsa."

Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin, joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta henkilöstä.

"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.

"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."

"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme tarkkaavaisia."

"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä saavuttanut."

Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen kasvoillaan.

"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä. Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen jousensa ja silmäinsä tielle."

"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"

"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.

"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.

"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään pohjukkaan."

Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen paimenesta.

"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan sen valmiiksi silmäimme edessä."

"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana tahdon tehdä parhaani."

"Me kuuntelemme", sanoi Madame.

De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.

"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille. Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä", lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä, onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä rakkaudellaan jumalaoittaa!"

Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.

Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas ja muu seurue.

Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.

"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä kolmesta muotokuvasta?"

Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin avuksi.

"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.

"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."

Ja jokainen alkoi nauraa.

Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.

"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?.."

Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.

"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen sydäntensä pikku taipumukset."

"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti kertojaa.

"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute tietää sydämen kuolemaa."

"Joten he päättivät…?" kysyi Madame.

"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."

"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"

"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä lisättävä – toistan sinipiian sanoja – , että yksi paimentytöistä, luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua sydämeensä saakka."

"Amyntaksen vai Tirciksen?"

"Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti.

"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen, Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."

"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.

"Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen huvittamaan."

"Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan, te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta, eikö niin?"

"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."

"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi, joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä kreivi."

"Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi jatkoa.

"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen Kuninkaan tammeksi… vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"

Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.

"Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.

"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja satakaunojen reunustamana."

"Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja kälynsä joka sanaa tarkaten.

"On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on, että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani, juuri minut."

"Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.

"Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."

"Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette viehättävästi."

Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.

"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."

"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä kertomuksessa.

"Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä. Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."

Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä salajuonta.

Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka juuri oli hänen vaarallisimpansa.

"Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."

Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.

"Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle: 'Ajatelkaahan, prinsessa…' Ymmärrätte, sire, että puhuja on vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:

"'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta, varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'… Pyydän anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."

Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti pyöritellä silmiään.

"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen, 'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'… Ei, tarkoitan kolmen sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."

Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi mielipiteensä vain liikahduksella.

"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien välitse'… Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa, malttakaa, emme vielä ole lopussa."

Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.

"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun, istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."

Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.

"Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"

"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame vilkkaasti.

"Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."

"Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä, ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti… niinhän niitä monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"

"Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.

"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin, kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä lausunut."

"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.

"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar… Niin, sire, hän toisti kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö, mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut? Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?.. Philis?.. Anteeksi, minä erehdyin… neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"

"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.

"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"

"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän kuuluvalla äänellä.

"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.

Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.

Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä tuskallisempi.

Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi hän:

"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!"

"Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä tekisi… Entä te, messieurs?"

"En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona.

Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna. Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:

"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?"

"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa, joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin… niin sanonpa, että Tircis ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen."

"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta."

"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyi Madame yksinkertaisesti.

"Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena – se on myönnettävä – on epäämättömiä todistuksia."

Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan Sokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.

Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.

Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.

Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.

De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli tullessaan ollut hyväntuulinen.

Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.