Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 13

D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.

Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä. Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu ankarat määräykset.

Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille, mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai liikkua vapaasti.

Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja, neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta palvelijaa kuin pylvästä ja ovea.

– Totisesti, – tuumi hän itsekseen, – tällä talolla ei ole muita rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?

Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä asennoissa, – Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa, valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa silmällä linnan ympäristöä, – veitikkamainen Hermes sormi suulla, siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar. Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen; järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön vaikutuksesta.

D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.

Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.

"Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä.

"Niin, monsieur", vastasi palvelija.

"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä."

D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.

"Sinä täällä?" huudahti hän.

"Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee piileskellä!"

"Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin, sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?"

"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin? Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten keskuudessa."

Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta itselleen.

"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain.

"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia ystäviä."

"On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen neuvottomana.

"Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua kohtaan kovin pahasti!"

"Kuinka niin?" huudahti Portos.

"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!"

Portos punastui.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää, että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä loistavimpia kuvauksia, – sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?"

"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan…?"

"Pardieu! Mutta jääköön se nyt jo silleen."

"Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä!

Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?"

"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?"

"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?"

"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että sen täytyi olla etevä soturi."

"Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!"

"Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?"

"En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä käsiisi?"

"Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen."

"Vai niin, vai mietiskelit… Ja mihin johduit tuumittelussasi?"

"Käsittämään asiain oikean tilan."

"Kas vain, sinä olet käsittänyt?"

"Olen kuin olenkin."

"Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!" sanoi Portos asettuen nojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi.

"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä."

"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa."

"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä herra Fouquetin toimesta."

"Se on totta."

"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy puolitiessä."

"Kunnon d'Artagnan!"

"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti salassa."

"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos.

"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?"

"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos.

"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen kohteliaisuuden suunnitelmaan…"

"Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet on peräti kohtelias mies."

"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle."

"Ohoh!"

"Se ihmetyttää sinua?"

"Niin."

"Sinä et tiennyt siitä?"

"En."

"No, minä tiedän sen, minä."

"Olet siis ihan velho?"

"En, kaukana siitä."

"Miten olet saanut sen tietää?"

"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan sen kuninkaalle."

"Sanovan mitä?"

"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen, luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen."

"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?"

"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas. 'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas, 'esitelkää hänet'."

"Sanoiko kuningas todellakin niin?"

"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!"

"Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?"

"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?"

"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut."

"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee."

"Hm, hm!" mutisi Portos.

D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.

"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?" virkkoi hän.

"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten.

"Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen huomannut."

"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos huolestuneesti.

"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut ruumiillista vointiasi?"

"Hoo, ei millään muotoa."

"Olet yhä hyvissä voimissa?"

"Liiankin, veikkonen, liiankin."

"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi jälkeen…"

"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?"

"Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin jäykistytti?"

Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa ajattelemattomuuttaan.

"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut."

"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa."

"Minä olen painava, katsos", huomautti Portos.

"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?"

"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."

"Portos-parka!.. Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"

"Hyvin kyllä… Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."

"Kuinka niin?"

"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."

"Onko se mahdollista?"

"Niin ainakin sanottiin… Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."

"Ja siellä pääsit hengittämään?"

"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."

"Tapaturma? Älähän!"

"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan, suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."

"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"

"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä, ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi; mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."

"Olipa sekin!"

"Ja saappaani liian ahtaat."

"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."

"Oikein arvasit."

"Parbleu! Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"

"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin kerta."

"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut järkevästi."

"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."

"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä Portos!"

"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki. Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita, seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"

"Lempo soikoon!"

"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli posliinilaudakko."

"Jonka sinä survaisit kumoon?"

"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."

Portos puhkesi nauramaan.

"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"

Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä raikuvammin.

"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia – ho, ho, ho!.."

"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.

"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet… ha, ha, ha!.."

"Istu ja pala!"

"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi, hi!"

"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.

"Keskelle nup… nuppia!"

"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"

"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi, jota se olikin!"

"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"

"Venetsialaista lasia, – harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa vailla, kahdensadan naulan möhkäle."

"Ja se putosi suoraan päähäsi?"

"Kes-kel-le… kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."

"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"

"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."

"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"

"Eihän toki."

"Eikö?"

"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin tavattoman vankka holvikatos."

"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"

"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin Notre-Damen kirkkoa."

"Ohoh!"

"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."

"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten muodostunut, mutta ei muiden."

"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa, että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus, kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika lammikkoon…"

"Verissäsi, Portos-parka?"

"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma. Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"

"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"

"Mutta kummallisinta kaikesta, – ja lääkäri on kunniasanallaan vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista…"

"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.

"Sain viisi kuhmua."

"Mitenkä viisi?"

"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua koristetta."

"Ai, ai!"

"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten näet."

"Onneksi."

"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa – sellaista sattuu ainoastaan minulle… sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi selittää sitä minulle."

"Mutta minä selitän, minä."

"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.

"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian täyteen tietoja."

"Niinkö luulet?"

"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen pinnalle."

"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin lääkärin lausuma.

"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."

"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan kamalan läjäyksen."

"Sen arvaan."

"No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin siirtyneeksi tänne."

"Tämähän lienee yksityinen puisto?"

"Niin on."

"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa yli-intendentin lempijutuista?"

"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja, mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän tempoakseni puita juuriltaan."

"Mitä varten?"

"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös."

"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos."

"Niin, minä pidän pienistä munista, – paljon enemmän kuin isojen lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja rastaan munasta."

"Mutta viisisataa munaa – voi tavatonta!"

"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos.

Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla mietti uutta käännettä keskustelulle.

"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein, kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.

"Eipä aina."

"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?"

"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei kuulu sietävän sarvia."

"Aramis on siis yhä Pariisissa?"

"Ei."

"Missä hän sitten on?"

"Fontainebleaussa."

"Yksinään?"

"Herra Fouquetin kanssa."

"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?"

"En; sano minulle, niin saan tietää."

"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut."

"Mitä hittoa!"

"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta tanssikuvaelmia?"

"Penteleen pentele!"

"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi pitää sinua mielessään."

"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin."

"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!"

"Älä nyt sentään!"

"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu."

"Kyllä niin, mutta pettämään minua…"

"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna…"

"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?"

"Olet, lempo soikoon!"

"Senpä saisit todistaa minulle!"

"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?"

"En kylläkään."

"Ratsasteletko?"

"En ollenkaan."

"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?"

"Ei nähtävästi."

"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna."

"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos.

"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos", virkkoi d'Artagnan.

"En minä mutkittele."

"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?"

Portos punastui.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt."

"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus."

"Niin minäkin ajattelen."

"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä."

"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos.

"Kas sitä!"

"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä."

"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet."

"Rakennusmestariksi, – siis muurariksi?"

"Muurariksi, juuri niin."

"Savensotkijaksi?"

"Ihan."

"Päiväläiseksi?"

"Se on aivan oikea sana."

"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi viidenkolmatta vanha!"

"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden painostama."

"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä."

"Sanoppas muuta."

"Luuvaloisine säärineen!"

"Niin juuri."

"Rakkokivineen!"

"Aivan."

"Kolme hammasta hemmetissä!"

"Neljäkin."

"Kun minulla sitävastoin… katsoppas!"

Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet kuin norsunluu.

"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle."

"Sinä?"

"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin Aramis?"

"En suinkaan."

"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen linnoittajaksi?"

"Hoo, enhän toki!"

"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi."

"Sitä en epäile."

"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se jätetään aina minun toimekseni."

"Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut…"

"No, entä sitten?"

"Niin Aramis pahastuu."

"Minulle?"

"Ei, vaan minulle."

"Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen meistä kahdesta osuu välittäjäksi."

"Minulle pitäisi teettää pukuja."

"Sinullahan on uhkea asu ylläsi."

"Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, – niistä tulee paljon komeampia vaatekertoja."

"Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta."

"No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo nähdessään minun poistuneen?"

"Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?"

"En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä ilmoittamatta hänelle."

"Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa täällä?"

"Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan."

"Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?"

"Ma foi, en."

"Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen. Olisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja kirjeitä Aramiille."

"Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä."

"Minne?"

"Fontainebleaun linnaan."

"Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?"

"Mutta…"

"Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?"

"Juuri sain yhden."

"Tärkeän?"

"Arvatenkin."

"Sinä et siis lue niitä?"

"En ole utelias."

Ja Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut lukenut, mutta kyllä d'Artagnan.

"Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?" sanoi d'Artagnan.

"Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen."

"Eipäs."

"Pitäisinkö sen muka hallussani?"

"Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä kirje?"

"Kyllä, hyvin tärkeä."

"No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan."

"Aramikselle?"

"Niin."

"Sinä olet oikeassa."

"Ja kun kuningas on nyt siellä…"

"Niin tahdot käyttää tilaisuutta…?"

"Esitelläkseni sinut kuninkaalle."

"Ah, corne de boeuf, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään keinoja!"

"Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän luotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen."

"Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava tapa."

"Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti."

"Todellakin", huomasi Portos, "mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän viivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma."

"Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus auttelee sinulla nopeata ajatuskykyä."

"Siltäkö sinusta tuntuu?" sanoi Portos.

"Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi", vastasi d'Artagnan. "Kas niin, tulehan nyt."

"Mutta", esteli Portos, "lupaukseni herra Fouquetille?"

"Mikä niin?"

"Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta."

"Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!" oudoksui d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?"

"Niin."

"Siellähän tapaat herra Fouquetin?"

"Kyllä."

"Luultavasti kuninkaan luona."

"Kuninkaan luona", toisti Portos majesteettisesti.

"Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'."

"Ja", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, "nähdessään minut Fontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun valehtelevan."

"Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä ehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla onkaan, – ei paina sinua ikä!"

"Eipä erityisesti."

"Asia on siis puhuttu."

"Niin kai sitten."

"Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?"

"Ei pitäisi olla."

"Niinpä siis vien sinut matkassani."

"Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi."

"Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?"

"On viisi."

"Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?"

"Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle."

"Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta; sitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan liikaa."

"Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta valitettavasti on heidät pitänyt jättää!"

"Sinä kaipaat palvelijoitasi?"

"Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati."

"Sinulla on verraton sydän!" sanoi d'Artagnan; "mutta kuule neuvoani: jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin."

"Minkätähden?"

"Syystä että tuonnempana, näes…"

"No?"

"Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut mitään herra Fouquetilta."

"Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos.

"Ei tarvitsekaan."

"Kuitenkin…"

"Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos."

"Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa."

"Ja vielä korkeinta laatua."

Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten lisäsi:

"Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään politikko."

"Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!"

"Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa miekaniskuja kuin muulloin."

"Niin kyllä minustakin."

"En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin."

"Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!"

"Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut."

"Se on todellakin pätevä huomautus."

"Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin."

"Et siis pelkää mitään?.. Ahaa, kenties vettä?"

"Ei, minähän uin kuin saukko."

"Horkkaako ehkä?"

"Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan…"

Portos alensi ääntänsä.

"Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.

"Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan kamalasti."

"Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan.

"Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa. En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta, Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni."

"Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan.

"Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi."

"Sinä olet kunnon mies, Portos!"

"No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin."

"Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa; kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle; mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille, ja kuningas palkitsee sinua, – siinä kaikki minun politiikkani."

"Ja minun myös, morbleu!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille kätensä.

Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.

Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän varoi tulkitsemasta niitä Portokselle.

– Ystävämme, – ajatteli hän, – oli koreasti Aramiksen vankina. Saa nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!