Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 30

Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

"Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

"Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään todellisena ritarina."

"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme Madamen luo."

"Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

– Tällä kertaa, – ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, – en usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja tarpeen tullen… ma foi, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

– Onpa väsyttävää, – tuumi Manicamp, – kun täytyy samalla kertaa käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

Viimein he päätyivät perille.

Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.

"Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"

"Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.

Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin poistua. Nuori tyttö totteli.

Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:

"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku haavoittuneena linnassa?"

"Valitettavasti, Madame… Herra de Guiche."

"Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"

"Juuri hänelle, Madame."

"Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"

"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"

"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."

"Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"

"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"

"Olen, Madame."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä, miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä itseäänkin."

"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"

"Täydellisesti."

"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua suuresti."

Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta prinsessa pysähtyi.

"Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että tuolla haavoittumisella on toinen syy."

"Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän korkeudellenne tämän kysymyksen?"

"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja uskottu?"

"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame."

"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin, hän ehkä ei siihen tyytyisi."

"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen vannon teille."

"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä."

"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne. Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain päteviä perusteita."

"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?"

"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle puhua?"

"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän menettää helposti malttinsa."

"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä."

"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa.

"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle."

"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä tosiasiaa kiellä?"

"Perin hyvä ystävä."

"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de Guiche hänen puolestaan."

Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään. Nämä liikkeet merkitsivät: – Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte!..

"Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi.

"Minäkö?"

"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että teillä on jotakin sanottavaa."

"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut."

"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.

Manicamp oli vaiti.

"Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?"

"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp.

"Alatte kai jo käsittää?"

"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla…"

"Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten minä aion uskaltaa."

"Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa, mitä puhutte."

"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche taisteli herra de Wardesin kanssa, – ja kaikki tuo neiti de la Vallièren kunniasta."

"Neiti de la Vallièren!" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei olisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista.

"Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla hypähdätte?" virkkoi Madame ivallisesti. "Olisitteko te kylliksi nenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?"

"Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä kysymys neiti de la Vallièren kunniasta."

"Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden, sanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja että hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi hoviherraksi, herra de Manicamp."

"Anteeksi, anteeksi, Madame", sanoi nuori mies, "mutta täten emme pääse mihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä näyn puhuvan teille toista."

"Kuinka niin?"

"Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle sanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la Vallièren tähden."

"Niinpä niin."

"Neiti de la Vallièrenkö tähden?" toisti Manicamp.

"Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi kiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan valtuutettuna."

"Valtuutettuna!"

"No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä, että herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja että hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra de Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä."

"Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan selvillä."

"Tiedän kaikki, sen saatte uskoa."

Manicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa prinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi.

"Madame", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle, "haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä."

"Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat täydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä tuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä suurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä ystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on virkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa kätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka olette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että kuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän saattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta. Tiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä? Puhukaa, kysykää."

"Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää."

"Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de Manicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on peloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee rakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi."

"Jonka te asetatte, Madame."

"Minä!" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. "Mistä syystä minä sen tekisin?"

"Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame."

"Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta lempiseikkailuista?"

"Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi."

"Oh, johan te tulette hulluksi", virkahti prinsessa ylväästi.

"Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan, että te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä."

"Minäkö?"

"Niin."

"Ja minkätähden?"

"Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame", kuiskasi Manicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua.

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut verukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea, jonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan Bragelonnen varakreivin sijasta."

"Verukkeeksi?"

"Niin."

"Mutta minkä verukkeeksi?" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli Manicampin katseesta lukenut jotakin.

"Nyt, Madame", lausui nuori mies, "olen luullakseni sanonut kylliksi, jotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa. Häneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin vastakkainen puolue hautoo."

"Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta neiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä pitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?"

"Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa korvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän pahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä henkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?"

"Henkilö!" toisti Madame punehtuen.

"Täytyykö minun", jatkoi Manicamp, "näyttää teille de Guiche-poloinen ärtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen johdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä kieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä mainitsemasta – täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi Buckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön aiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin hartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä, jonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä, minä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä ymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti malttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan sanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan."

Madame kätki kasvot käsiinsä.

"Monsieur, monsieur!" huudahti hän. "Tiedättekö todella, mitä puhutte ja kelle puhutte?"

"Silloin, Madame", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan huudahduksia kuullutkaan, "teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä halu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän eduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja kylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden kreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on jossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei suinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin, vaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka kunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa."

"Oo!" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. "Oo, olisiko se todellakin tapahtunut minun tähteni?"

Manicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen voittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään.

Madame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen liikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien raukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta hänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta, joka etsi ja löysi virikettä.

"Silloin", sanoi hän, "on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen kahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de Guichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun aina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on taistellut la Vallièren puolesta."

Manicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen epäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta.

"Kauniin palveluksen todellakin", virkkoi hän, "on jalomielinen esitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän on tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä puoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin rikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin pistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta: hän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla kertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah, Madame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei koskaan anna synninpäästöä."

Manicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä viipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää ollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen koko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan vihlovaa tuskaa.

"Kuolettavasti haavoittanut!" läähätti hän. "Oi, herra de Manicamp, ettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?"

Manicamp vastasi vain syvällä huokauksella.

"Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?" jatkoi prinsessa.

"Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti kiihtyneenä. "Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu, niinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo kurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole oikeudenmukainen."

Manicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin käyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen ei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden intohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt.

Madame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe olisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja vastaan.

"Monsieur", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, "puhukaa avoimesti."

Manicamp kohotti päätänsä.

"Onko herra de Guiche hengenvaarassa?" tiedusti Madame yhä.

"Kaksin kerroin", selitti toinen. "Ensiksikin käden valtimon vioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan haavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä elintä."

"Hän saattaa siis kuolla?"

"Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi teidän tunteneen hänen uhrautumisensa."

"Te saatte sen hänelle kertoa."

"Minäkö?"

"Niin; olettehan hänen ystävänsä?"

"Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle, jos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen nähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan."

"Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!"

"Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä luonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita, ja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa häntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on parantunut."

Nämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta näkyi tahtovan lausua hyvästi.

"Sanokaa minulle ainakin, monsieur", pyysi Madame, pidättäen häntä melkein rukoilevalla sävyllä, "missä tilassa loukkaantunut on? Kuka lääkäri häntä hoitaa?"

"Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen majesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka luo herra de Guiche on viety."

"Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?" huudahti Madame.

"Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu tuoda tänne asti."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur", pyysi prinsessa innokkaasti. "Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan."

"Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin nimikyltti on oven päällä."

"Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?"

"Kyllä, Madame."

"Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus."

"Olen teidän korkeutenne käytettävänä."

"Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa kaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin."

"Madame…"

"Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, – älkää nähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille sanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin myöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en soisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän ymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki."

"Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen teidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti tien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia sattuisivat varjelusta tarvitsemaan."

"Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta pääsevät sisälle?"

"Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos sellaisia sattuisi."

"Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten alipäässä."

"Minä lähden, Madame."

"Malttakaas."

Manicamp pysähtyi.

"Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa taaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä."

"Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista voisin erehtyä?"

"Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen."

"Hyvä on, Madame."

"Menkää, menkää."

Manicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta pamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras voide potilaan haavoihin.

Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti avattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia, jotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme kämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä kääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin asuntoa kohti.