Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 27

Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se oli käskevä viittaus ja ilmaisi:

– Olkaa ehdottomasti vaiti!

D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.

Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi toisen kumarrukseen.

"Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän.

"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoi Manicamp.

"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea kohdanneesta tihutapauksesta."

"Voi, sire, se oli onneton sattuma."

"Olitteko te saapuvilla?"

"En ihan, sire."

"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?"

"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin."

"Ja missä se sattui?"

"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire."

"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka."

"Sama juuri, sire."

"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de Manicamp. Kertokaa."

"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että toistelu väsyttäisi."

"Ei, älkää turhia."

Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.

"Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?"

"Metsästysretkillä?"

"Niin, sire, – tarkoitan villikarjun pyynnissä."

"Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun väijytyksessä?"

"Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän majesteettinne tiennyt sitä?"

"Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä valehteleminen oli Ludvig XIV: lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma sattui siis väijymistilaisuudessa?"

"Niin, surullista kyllä, sire."

Kuningas oli hetkisen vaiti.

"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten.

"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla."

Manicamp veti hartiansa kokoon.

"Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana.

"No, jatkakaa", pyysi kuningas.

"Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään villikarjua."

"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?"

"Niin juuri kävikin, sire."

"Hänellä siis oli tieto pedosta?"

"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne."

"Ja millainen se oli lajiaan?"

"Kaksivuotias karju."

"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!"

Manicamp hätkähti.

"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"

"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."

"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."

Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.

"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche odotteli karjua…"

"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.

"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."

"Kömpelys!"

"Peto syöksähti häntä vastaan…"

"Ja hevonen sai surmansa?"

"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"

"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."

"Niin kyllä olikin, sire."

"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"

"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin, rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."

"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis unohtanut Adoniksen sadun?"

Manicamp raapaisi korvallistaan.

"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.

"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"

"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."

"Ahaa, te olette sallimanuskoja!"

Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.

"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas.

"Minulle, sire!"

"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?"

Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.

"Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin de Guichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?"

"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin."

"Eikö se hämmästyttänyt teitä?"

"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime metsästysretkellä."

"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki."

"Aivan niin, sire…"

"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se ihmetyttäisi minua, pardieu!"

Manicampin silmät remahtivat suuriksi.

"Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta rusentuikin pää."

Manicamp näytti hämmentyneeltä.

"Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli eriskummainen isku."

"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on nähtävästi yrittänyt puolustautua."

"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan."

"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateli Manicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju…"

"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?"

"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa."

"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja."

"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen aivan pyörällä päästään.

"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä villikarjun pyynnin väijyksistä. Peste, yhtä hyvin voisi tehdä kaksintaistelun heille luvalliseksi!"

Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.

"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä.

"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig; "minulla on piakkoin lisää puhuttavaa."

– Hohoi, – ajatteli d'Artagnan, – eipä tuokaan kelpaa meikäläisen miehen rinnalle.

Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: – Hohoi, missä meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!