Читать книгу Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä - Эдвард Джордж Бульвер-Литтон, Эдвард Бульвер-Литтон - Страница 26
TOINEN KIRJA
KAHDESTOISTA LUKU
ОглавлениеKenelm ei enää puhunut uuden ystävänsä kanssa niityllä; mutta kun päivän työ oli lopetettu, haki hän arentimiestä pyytääksensä häneltä anteeksi siitä, että hän ei kohta voinut tulla perheen kanssa illalliselle. Mutta hän ei nähnyt Mr Saundersonia eikä hänen poikaansa. Molemmat tekivät pielestä talon kohdalla. Iloissaan siitä että pääsi anteeksi pyytämisestä ja niistä kysymyksistä, joita se olisi voinut herättää, Kenelm otti takin päällensä ja meni Jessien luo, joka portin luona häntä odotti. He kulkivat rinnakkain tietä myöten, seuraten heinämiehiä, jotka hitaasti palasivat kotiansa. Se oli yksinkertainen englantilainen kylä, sitä ei koristanut haaveelliset tahi malli-asumukset, mutta toiselta puolen se ei kurjalta ja siivottomaltakaan näyttänyt. Kirkko, joka oli götiläistä rakennustapaa, kohosi harmaana heidän edessänsä, sen takana näkyivät ne punaiset pilvet, joihin aurinko oli laskenut, ja sitä ympäröi ainoastaan puoleksi näkyvän pappilan niittymaat. Etäämpänä oli kylän viheriä laidun, jonka keskellä oli kaunis koulurakennus; ja sitten seurasi pitkä katu, jonka varrella oli valkoisia huoneita, joita ympäröi pienet puutarhat.
Heidän kulkiessansa eteenpäin, nousi kuu kaikessa komeudessansa ja hopioitti tien heidän edessänsä.
"Kuka on tämän maan omistaja?" kysyi Kenelm. "Hän mahtaa olla hyvä ja varakas mies."
"Niin, Squire Travers; hän on korkea aatelismies ja sanotaan olevan hyvin rikas. Mutta hänen tilansa on ison matkaa kylästä. Te voitte saada sitä nähdä, jos viivytte täällä, sillä hän pitää lauantaina elonjuhlan, ja Mr Saunderson kaikkein torppariensa kanssa menee sinne. Siellä on kaunis puisto, ja Miss Travers'ia kyllä kannattaa nähdä. Oi, kuinka kaunis hän on!" jatkoi Jessie teeskentelemättömällä ihastuksella; sillä naiset ihailevat paljon enemmän toinen toistensa kauneutta, kuin miehet yleiseen luulevat.
"Onko hän yhtä kaunis kuin te itse?"
"Oh, kaunis ei ole oikea sana. Hän on tuhat vertaa ihanampi!"
"Hum!" sanoi Kenelm epäilevästi.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti; vihdoin Jessie keskeytti vaitiolon syvästi huokaamalla.
"Miksi te huokaatte? – Sanokaa se minulle."
"Minä ajattelin kuinka vähän tarvitaan tekemään ihmisiä onnellisiksi, mutta se vähä on yhtä vaikea saada, kuin koko hengenvoimansa uhraaminen johonkin suureen toimeen."
"Se on hyvin viisaasti sanottu. Jokainen tavoittaa jotakin vähäpätöistä, josta ei kukaan muu kentiesi antaisi penniäkään. Mutta mikä se vähäpätöinen asia on, jota te huokaillen toivotte?"
"Mrs Bawtrey myisi mielellään tämän puodin. Hän alkaa jo käydä vanhaksi ja kivulloiseksi, mutta ei kukaan osta sitä; jos Will saisi tämän puodin, niin minä voisin sitä hoitaa – mutta ei sitä kannata ajatellakaan."
"Mitä puotia te tarkoitatte?"
"Tuota!"
"Missä? Minä en mitään puotia näe."
"Mutta se on kylän puoti – ainoa mikä löytyy, jossa postikonttoori on."
"Ah! Minä näen ikkunassa jotain, joka on punaisen nutun näköinen. Mitä siellä myydään?"
"Kaikellaista – teetä ja sokuria, ja kynttilöitä, ja huivia, ja nuttuja, ja hameita, ja hiirenloukkuja, ja postipaperia; ja Mrs Bawtry ostaa Will raukan koria, ja myy ne paljon korkeampaan hintaan kuin hän itse niistä maksaa."
"Se näyttää olevan sievä tupa ja sen takana on maakappale ja puutarha."
"Niin. Mrs Bawtrey maksaa kahdeksan puntaa vuodessa siitä; mutta puoti kyllä sen verran tuottaa."
Kenelm ei vastannut mitään. He kulkivat edelleen ääneti ja olivat saapuneet kadun keskikohdalle, kun Jessie katseli ympärilleen ja samassa päästi äkillisen huudon, säpsähti ja yhtäkkiä seisahtui.
Kenelm katseli siihen suuntaan kuin tyttökin ja näki muutaman kyynärän päässä, tien toisella puolella, pienen punaisista tiilikivistä tehdyn huoneen ynnä muutamia olkikatoilla varustettuja suojuksia avaralla pihalla, johon vei portti, jota vasten nojasi mies, pieni piippu suussa. "Se on Tom Bowles," kuiskasi Jessie ja pisti kätensä Kenelmin käteen – sitten hän veti sen äkkiä takaisin, ikäänkuin hän olisi tullut toiselle mielelle, ja sanoi yhä kuiskaten: "Menkää nyt takaisin, sir!"
"En suinkaan sitä tee. Minä tahdon juuri oppia tuntemaan Tom Bowles'ia.
Hiljaa!"
Tom Bowles oli samassa viskannut piippunsa pois ja tuli nyt hiljakseen astuen tien poikki heitä vastaan.
Kenelm katseli häntä tarkasti. Hän oli tavattoman roteva mies, pari tuumaa lyhempi Kenelmiä, mutta kuitenki tavallista pitempi mies; hänen hartiansa ja rintansa olivat vahvat kuin Herkuleen, mutta alempi osa ruumista ei kuitenkaan ollut yhtä vankka, ja hänen käyntinsä oli hidas ja pitkäveteinen. Kuunvalo lankesi hänen kasvoillensa; ne olivat kauniit. Hän oli ilman hattua ja hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja hän oli terveen näköinen; hän näytti olevan noin kahdenkymmenenkuuden tahi seitsemän vuoden vanha. Kun hän tuli lähemmäksi niin huomasi Kenelm ettei hänen kasvonsa olleet ensinkään miellyttävät, niinkuin ne etäämmältä näyttivät, vaan hurjan ja kolkon näköiset.
Kenelm kulki edelleen Jessien rinnalla kun Bowles tunkeusi heidän väliinsä ja, toisella kädellään tarttuen tytön käsivarteen, toisella teki uhkaavan liikkeen kääntyessään Kenelmiin, sanoen kolkolla äänellä:
"Kuka olette?"
"Päästäkää tämä nuori nainen, ennen minä en vastaa."
"Jos ette olisi muukalainen," vastasi Bowles ja näytti siltä kun hän koettaisi nousevaa vihaa viihdyttää, "niin makaisitte ojassa noiden sanojen tähden. Mutta minä oletan ettette tiedä minun olevan Tom Bowles, ja minä en salli sen tytön, jota minä rakastan, olla toisen miehen seurassa. Pois täältä sentähden."
"Ja minä en salli kenenkään harjoittaa väkivaltaa tyttöä kohtaan, joka käy minun vieressäni, sanomatta hänelle että hän on konna ja että minä ainoastaan odotan siksi kunnes hän saapi molemmat kätensä vapaaksi antaakseni hänen tietää ettei hänellä olekaan raajarikon kanssa tekemistä."
Tom Bowles tuskin korviansa uskoi. Hämmästys hetkeksi tukehdutti kaikki muut tunteet. Hän tietämättänsä päästi Jessien irti, ja tyttö pakeni niinkuin irti päästetty lintu. Mutta hän nähtävästi ajatteli enemmän uuden ystävänsä vaaraa, kuin pakenemista; sillä sen sijaan, että hän olisi isänsä tuvassa turvaa etsinyt, hän juoksi muutamain työmiesten tykö, jotka olivat aivan lähellä ja olivat pysähtyneet ravintolan edustalle, ja palasi näiden liittolaisten kanssa sille paikalle, mihin nuo kaksi miestä olivat jääneet. Työmiehet pitivät paljon hänestä, ja kun heitä oli monta, he eivät Tom Bowles'ia pelänneet, vaan riensivät puoleksi juosten, puoleksi käyden, paikalle, ja toivoivat ehtivänsä sinne hyvään aikaan astumaan Tomin kauhistavan käsivarren ja rauhallisen muukalaisen luurangon välille.
Bowles oli sillä välin toipunut ensi hämmästyksestään ja oli tuskin huomannut, että Jessie oli karannut, vaan piti yhä vielä oikeaa käsivarttansa ojennettuna sitä paikkaa kohti, josta tyttö oli kadonnut, ja jupisi ylönkatseellisesti, tähtäen Kenelmin kasvoja vastaan iskun vasemmalla kädellänsä. "Yksi käsi on oleva kylläksi sinulle."
Mutta yhtä nopeaan Kenelm tarttui nostetun käsivarren kyynärpäähän, jotta isku kohtasi tyhjää ilmaa, pisti samalla esiin oikean polvensa ja jalkansa ja pani ämmänkoukkua raskaalle vastustajallensa niin että tämä kaatui selälleen sääret ylöspäin. Liike oli niin äkillinen ja huumaava sekä siveellisesti, että ruumiillisesti, että minuuti tai enemmänkin kului, ennenkuin Tom Bowles nousi ylös. Sitten hän toisen minuutin seisoi ja tuijotti vastustajaansa ja hänen mieltänsä valtasi pelko, miltei taikauskoinen kammo. Sillä tunnettu on että, olkoonpa mies, tahi vaikkapa petokin kuinka hurja ja uskalias tahansa, jos hän tähän saakka aina on tottunut voittamaan, mutta ei milloinkaan ole kohdannut vihollista, joka olisi ollut hänen vertaisensa voimassa, niin ensimmäinen tappio, varsinkin kun vastustaja on hänestä halveksittava, kauhistuttaa ja veltostuttaa koko hermorakennuksen. Mutta kun tappelija Tomissa vähitellen heräsi oman voiman tunto jälleen, ja hän huomasi, että hän ainoastaan painijan sukkelan tempun kautta oli maahan lyöty, vaan ei nyrkkitaistelijan nyrkkivoiman kautta, niin pelko katosi ja Tom Bowles oli taas entisellään. "Oh, vai olette sitä lajia?" sanoi hän. "Näillä seuduin me emme tappele kantapäillä niinkuin aasit; me tappelemme nyrkeillämme, poikani; ja koska tahdotte sellaista leikkiä, niin täytyyhän teidän saada."
"Jumala," vastasi Kenelm juhlallisesti, "lähetti minun tähän kylään vartavasten Tom Bowles'ille selkään antamaan. Se on sula armo, joka teille tapahtuu, te tulette vielä sitä huomaamaan."
Taas kammo, samankaltainen kuin se, minkä Aristofaneen demagoogi mahtoi tuntea kun makkarantekijä hänen voitti, valtasi Tom Bowles'in uskaliasta sydäntä. Häntä nuo merkilliset sanat eivät yhtään miellyttäneet ja vielä vähemmin se surullinen ääni, jolla ne lausuttiin. Mutta hän päätti ruveta tappeluun paremmin varustettuna kuin hän ensin oli katsonut tarpeelliseksi, ja riisui päältänsä raskaan karkean takkinsa ja liivit, kääri paidanhihat ylös ja meni sitten hitain askelin vihollistansa vastaan.
Kenelm oli myöskin, ja vieläkin perinpohjaisemmin, riisunut takkinsa, jonka hän huolellisesti oli pannut kokoon, koska se oli sekä uusi että ainoa mikä hänellä oli, ja laskenut sen tien viereen ja paljastanut käsivartensa, jotka olivat laihat ja melkein hennot hänen vastustajansa paksuihin jäntäreisin verraten, mutta jänteet niissä olivat vahvat kuin hirven takajalka.
Tähän aikaan työmiehet, Jessien johtamina, olivat paikalle saapuneet, ja aikoivat juuri tunkeutua tappelijain väliin, kun Kenelm viittasi heille väistymään ja sanoi tyyneellä ja painavalla äänellä:
"Asettukaa meidän ympärillemme, hyvät ystävät, muodostakaa piiri ja katsokaa että minun puolestani kaikki käy rehellisesti. Minä olen varma siitä, että Mr Bowles puolestaan on rehellinen. Hän on kyllin suuri turhanpäiväistä halveksimaan. Ja nyt, Mr Bowles, sananen teille naapurinne läsnäollessa. Minä en aio sanoa mitään epäkohteliasta. Te olette tosin hurja ja kiivas, mutta mies ei aina voi itseänsä hillitä – ainakin on minulle niin kerrottu – kun hän ajattelee, enemmän kuin hänen tulisi, kaunista tyttöä. Minä en oikein voi nähdä kasvojanne kuunvalossa, mutta, vaikka ne tällä hetkellä näyttävät kolkolta, olen kuitenkin varma siitä, että te oikeastaan olette kelpo mies, ja että, jos te lupaatte jotakin miehen tavalla, te sitä pidättekin niinkuin mies. Eikö niin?"
Pari kolme läsnäolijoista ilmoittivat hyväksymystänsä hiljaa jupisten; toiset kokoontuivat heidän ympärilleen, ollen ihmeissään.
"Mitä hyötyä tuosta joutavasta puheesta on?" sanoi Tom Bowles hiukan epävakaisella äänellä.
"Suoraan sanoen tämä: jos minä tappelussa voitan teidät, niin minä pyydän teitä naapurienne läsnäollessa lupaamaan, ettette sanoilla ettekä te'oilla enää Miss Jessie Wiles'iä kiusaa."
"Ah!" ärjäsi Tom. "Rakastatteko te häntä?"
"Uskokaa sitä jos mielitte; ja minä puolestani lupaan että, jos te minun voitatte, niin minä lähden täältä niin pian kuin te sallitte minun sitä tehdä, enkä ikinä enää tänne tule. Mitä! Epäättekö sitä luvata? Pelkäättekö todella että minä teitä voitan?"
"Te! Minä musertaisin kymmenen teidän vertaista murskaksi."
"Siinä tapauksessa voitte vallan hyvästi luvata se minulle. Se on rehellinen suostumus. Eikö niin, naapurit?"
Kenelmin näennäinen hyvä ja iloinen mieli sekä heidän oma oikeudentuntonsa yhteisesti vaikuttivat sen, että läsnäolijat yhteen ääneen huusivat, että Kenelm oli oikeassa.
"Kuulkaas nyt, Tom," sanoi vanhanpuoleinen mies, "tämä herra ei voi rehellisemmin puhua; ja me uskomme kaikki, että pelkäätte, jollette suostu."
Tomin kasvot osoittivat suurta liikutusta; mutta vihdoin hän karjasi.
"Olkoon menneeksi, minä lupaan – se on, jos hän minun voittaa."
"Hyvä," sanoi Kenelm. "Te kuulette, naapurit; ja Tom Bowles ei voisi näyttää kauniita kasvojansa teidän joukossanne, jos hän lupaustansa rikkoisi. Ojentakaa minulle kätenne."
Tappelija Tom ojensi tuiman näköisenä kätensä Kenelmille.
"Noh niin, se on englantilaisen kaltaista," sanoi Kenelm – "julkinen tappelu eikä mitään vihaa. Vetäytykää syrjemmälle, ystävät, ja antakaa tilaa meille."
Työmiehet vetäytyivät kaikki vähän matkaa pois heistä; ja kun Kenelm asettui paikallensa, oli hänen käytöksensä niin sujuva ja notkea, että hänen vahva ruumiinrakennuksensa kohta tuli näkyviin ja, verrattuna Tomin suureen rintaan, teki jälkimmäisen kömpelön ja kankean näköiseksi.
Molemmat miehet seisoivat minuutin ajan vastakkain toisiansa ja katselivat vakaasti ja varovaisesti toinen toisensa silmiin. Tomin veri alkoi kuohua – eikä Kenelmikään, vaikka hän näytti tyyneeltä, ollut tuntematta sitä sydämen ylpeätä tykytystä, jota taistelun hurja ilo vaikuttaa. Tom teki ensimmäisen iskun, ja yksi isku väistettiin, mutta siihen ei vastattu; uusi isku ja vielä yksi – ne väistettiin vielä – mutta ei vielä isketty takaisin. Kenelm, joka silminnähtävästi vaan puolusti itseänsä, käytti hyväksensä kaikki tämän sotataidon edut, jotka käsivarsien suurempi notkeus hänelle tuotti. Kenties hän tahtoi oppia tuntemaan vastustajansa taitavuutta ja tutkia hänen hengityksiensä pituutta, ennenkuin hän itse uskalsi ruveta hyökkäämään hänen kimppuunsa.
Tom, joka julmistui siitä että iskut, jotka olisivat häränkin maahan lyöneet, täten väistettiin ja huomasi että hän oli kohdannut salaperäisen taitavuuden, joka teki hänen raa'an väkevyytensä turhaksi voimaksi ja ajan pitkään tulisi häntä voittamaan, tuli äkisti siihen päätökseen että, kuta pikemmin hän voisi saattaa tuon raa'an väkevyyden vaikuttamaan, sitä parempi hänelle. Tämän johdosta hän, kolme piiriä tehtyänsä, jolla ajalla hän, ainoatakaan kertaa voimatta vastustajansa varovaisuutta tyhjäksi tehdä, oli saanut muutamia helppoja iskuja nenäänsä ja suullensa, vetäysi takaisin ja hyökkäsi niinkuin härkä vihollisensa päälle – niinkuin härkä, sillä hän karkasi häntä vastaan, mahdottoman suuri pää alaspäin ja molemmat nyrkit sarvien virkaa tehden. Kun hyökkäys oli tehty, oli hän milled'in miehen tilassa. Minä oletan varmana asiana, että jokainen englantilainen, joka kutsuu itsensä mieheksi – se on, jokainen mies, joka on ollut englantilainen poika ja jonka sellaisena on täytynyt nyrkkiänsä käyttää – tietää, mikä "mill" on. Mutta minä en kirjoita ainoastaan "pojille" vaan myöskin "tytöille." Kunnioitettavat naiset, – "mill" – minä käytän vastenmielisesti ja itseäni halveksien tätä siansaksaa, jota naiskirjailijat ihailevat ja jota Aikakauden Tytöt tuntevat paremmin kuin Murray'tansa – "mill" – minä en puhu naiskirjailijoille enkä Aikakauden Tytöille, vaan viattomille neitosille, ja selittääkseni sanaa näille ulkomaalaisille, jotka osaavat ainoastaan englannin kieltä, jota Addison ja Macaulay ovat heille opettaneet – "mill" on selitettynä tämä: teidän vastustajanne on jalossa kaksintaistelussa nyrkki nyrkkiä vastaan hyökännyt esiin pää edellä niin, että pää joutui niinkuin ruuvipihtiin vastustajan kyljen ja ulospäin käännetyn vasemman käsivarren väliin, jossa se, ilman suojatta ja avutta, voi tulla vihollisen oikean nyrkin kautta muserretuksi vallan tuntemattomaksi. Se on tila, johon raa'an voiman etevyys väliin joutuu ja jota tällaisessa tappelussa saavutettu taitavuus harvoin laiminlyö hyväksensä käyttää. Kenelm, joka oli kohottanut oikean käsivartensa, epäsi hetken aikaa, sitten hän irroitti vasemman käsivartensa, päästi vangin irti ja, lyöden häntä ystävällisesti olkapäähän, käänsi häntä katsojia kohti ja sanoi puolustavalla äänellä. "Hänellä on kauniit kasvot – olisi väärin niitä pahoin pidellä."
Tom'in vaarallinen tila oli niin selvä kaikille ja vastustajan hyväntahtoinen luopuminen siitä edusta, jonka hänen asemansa hänelle tuotti, näytti niin jalolta, että työmiehet hurrasivat. Tom'ista tuntui kuin olisi häntä kohdeltu niinkuin lasta; ja, valitettavasti hän, kääntyessään ja rauhoittaen mieltänsä, sattui luomaan silmänsä Jessie'en. Tytön suu oli selkomen selällään kauhistuksesta; Tom luuli hänen pilkallisesti nauravan hänelle. Ja nyt hän tuli väkeväksi. Hän tappeli niinkuin härkä tappelee nuoren hiehon läsnäollessa, joka, niinkuin hän kyllä tietää, on oleva voittajan oma.
Jos Tom ei milloinkaan ennen ollut tapellut miehen kanssa, joka oli käynyt kilpa-nyrkistelijän opissa, niin ei Kenelm'kään ennen ollut tavannut väkevyyttä, joka, joll'ei se olisi ollut opetusta vailla, olisi voittanut hänen oman väkevyytensä. Hän ei enää voinut ainoastaan puolustaa itseänsä; hän ei enää voinut taitavan miekkailijan tavalla leikkiä näiden mahdottoman vahvain käsivarsien moukarien kanssa. Ne murtivat hänen varustuksensa – ne kalkuttivat hänen rintaansa kuin olisi se ollut alaisin. Hän huomasi olevansa hukassa jos ne sattuisivat hänen päähänsä. Hän havaitsi myöskin että ne iskut, joita hän tähtäsi vastustajansa rintaan, eivät vaikuttaneet enempää kuin kepillä lyöminen sarvikuonon nahkaan. Mutta nyt hänen sieramensa väljenivät, hänen silmänsä syöksivät tulta – Kenelm Chillingly oli herennyt olemasta filosoofi. Hänen lyöntinsä – kuinka vallan toisellainen kuin Tom Bowles'in sinne tänne kieppuvat iskut! – sattui suoraan maaliinsa niinkuin tyrolilaisen tahi brittiläisen pilkanampujan pyssynkuula Aldershot'issa – siihen oli ko'ottu jäntäreiden ja suonien koko voima – ja hänen iskunsa sattui juuri siihen osaan otsaa, jossa silmät lähenevät toisiansa, ja tätä iskua seurasi salaman nopeudella toinen enemmän rajoitettu, mutta turmiollisempi isku vasemmalla kädellä, joka sattui siihen paikkaan missä vasen korva kohtaa kaulaa ja leukaluuta.
Ensimmäisen iskun jälkeen Tom Bowles oli vetäytynyt taaksepäin ja horjunut, toisen jälkeen hän väänsi kätensä ylöspäin, hypähti ylös ilmaan niinkuin hän olisi saanut kuulan sydämeensä, ja putosi sitten raskaasti suinpäin maahan niinkuin hengetön möhkä.
Katsojat kokoontuivat hämmästyneinä hänen ympärillensä. He luulivat hänen kuolleeksi. Kenelm laskeusi polvillensa; koetteli kädellään Tom'in huulia, suonta ja sydäntä ja nousi sitten ylös, ja sanoi vaatimattomalla ja puolustavalla äänellä.
"Jos hän olisi ollut vähemmän muhkea mies, niin minä kunniani kautta vakuutan ett'en milloinkaan olisi uskaltanut toista iskua antaa. Ensimmäinen isku olisi ollut kylläksi luonnon puolesta vähemmän lahjakkaalle henkilölle. Nostakaa häntä varovasti ylös ja kantakaa hän kotia. Sanokaa hänen äidilleen että minä tulen katsomaan häntä ja hänen poikaansa huomenna. Kuulkaa, juoko hän liian paljon olutta?"
"Kyllä," sanoi yksi talonpojista, "Tom voipi juoda."
"Minä arvasin sen. Liian paljon lihaa tällaisille jäntereille. Menkää lähinnä asuvaa lääkäriä hakemaan. Sinä, poikani? – hyvä – joudu! Ei ole mitään vaaraa, mutta on mahdollista, että suoneniskeminen on tarpeen."
Neljä läsnä-olevaa väkevää miestä nostivat varovasti Tom Bowles'in ja kantoivat hänen kotia; hän ei osoittanut mitään tietoisuuden merkkiä; mutta hänen kasvonsa, niillä paikoin missä ne ei olleet veressä, olivat hyvin kalpeat, hyvin tyyneen näköiset ja huulilla oli vähän vaahtoa. Kenelm käänsi paidanhihansa alas, otti takin päällensä ja kääntyi Jessien puoleen.
"Noh, nuori ystäväni, näyttäkää nyt minulle Willin tupa."
Tyttö lähestyi häntä vaaleana ja vapisevana. Hän ei uskaltanut puhua. Muukalainen oli hänen silmissään muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän peloitti häntä miltei yhtä paljon kuin Tom Bowles oli tehnyt. Mutta tyttö joudutti kulkuansa, astui ravintolan ohitse ja saapui vihdoin kylän kaukaisempaan päähän. Kenelm astui hänen rinnallansa, jupisten itsekseen; ja vaikka Jessie kuuli hänen sanojansa, hän onneksi ei niitä ymmärtänyt, sillä ne toistivat katkeraa syytöstä naissukua kohtaan, sanoen sitä pääsyyksi kaikkeen tappeluun, verenvuodatukseen ja onnettomuuteen, joista klassilliset kirjailijat niin paljon puhuvat. Kun Kenelmin kolkko mieli oli käynyt leppeämmäksi tämän palajamisen kautta vanhain oppiin, kääntyi hän vihdoin hiljaisen kumppaninsa luo ja sanoi ystävällisesti, mutta vakaasti:
"Mr Bowles on luvannut minulle yhden asian, ja nyt on kohtuullista, että pyydän teidänkin lupaamaan jotakin, nimittäin tätä: ajatelkaa kuinka helposti kaunis tyttö, niinkuin te, voi tulla syyksi ihmisen kuolemaan. Jos Bowles olisi lyönyt minua siihen paikkaan kuin minä häntä löin, niin ei yhdenkään lääkärin apu olisi ollut miksikään hyödyksi."
"Oi!" valitti Jessie vapisten ja peitti kasvonsa käsillänsä.
"Ja tästä vaarasta puhumattakaan, ajatelkaa, että mies voi saada kuolinhaavan sekä sydämeen että päähän, ja että sillä naisella on suuri edesvastaus, joka, puolustakoon hän itsensä millä tahansa, unhoittaa kuinka paljon pahaa yksi ainoa sana hänen huuliltansa ja katse hänen silmistänsä voi matkaansaattaa. Ajatelkaa sitä ja luvatkaa ettette milloinkaan, jos menette Will Somers'in kanssa naimisiin tai ei, enää anna miehelle syytä uskoa että te voitte hänestä pitää, jos sydämenne sanoo, että te ette sitä voi. Lupaatteko sitä?"
"Kyllä, kyllä." Jessie raukan ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
"Kuulkaa, lapseni, minä en pyydä teitä herkeämään itkemästä, sillä tiedän, että naiset mielellään kyyneleihin turvaavat, ja tässä tilaisuudessa se tekee teille hyvää. Mutta me olemme nyt kylän äärimmäisessä päässä; mikä on Willin tupa?"
Jessie nosti päätänsä ja osoitti yksinäistä, pientä, olkikatolla varustettua tupaa.
"Minä pyytäisin teitä tulemaan sisälle minua esittelemään; mutta kenties näyttäisi siltä kuin tahtoisin kerskata siitä, että Tom Bowles'in voitin. Hyvää yötä sentähden, Jessie, ja antakaa anteeksi saarnaamiseni."