Читать книгу Se oli sallittu - Edvin Calamnius - Страница 3

Sisällysluettelo

Mäntyvaaran talo sijaitsee korkean vaaran huipulla, josta on laaja ja vaihteleva näkyala. Sinne näkyy vesiä joka suunnalta, mistä isompia, mistä pienempiä, järviä, lampia ja virtoja vuorottain. Ensimmäiseksi sattuu katsojan silmiin iso lahtirikas Muikkujärvi, jonka kimaltelevat veet ympäröivät Mäntyvaaraa usealta taholta, jättäen sen suurelle niemelle. Muikkujärven isoimmat selät aukenevat pohjoiseen päin ja täällä järvi tekee kaarrelmia moneen suuntaan, katoaa milloin vahvaa metsää kasvavien törmien, milloin korkeiden kalliovaarain taakse, joiden välistä se näyttäytyy monessa osassa, ikäänkuin monena eri järvenä. Mäntyvaarasta länteen päin on talon nuottaranta. Se on ison selän varrella, jonka eteläpäähän yhtyy pitkä, itään päin kääntyvä Hoikkalahti ja jonka läntisellä rannalla silmä helposti voi eroittaa Peltolan viljavat vainiot.

Seudut ovat täällä harvasti asuttuja. Ainoastaan vesien rannoilla näkyy tuon tuostakin viljelty seutu ja siellä täällä vaarojen huipulla kohoaa milloin yksi, milloin kaksi taloa, välistä pieni kyläkin. Mutta koko Mäntyvaaralla on ainoastaan yksi talo ja tästä on likimmäinen neljänneksen päässä.

Mäntyvaaraan näkyvien vesien takana kohoaa vaara vaaran, ylänkö ylängön vieressä, jotka ovat sitä korkeammat, kuta kau'empaa ne näkyvät, Etimmäiset vaarat siintävät hyvin kaukaa, kuvastuvat taivaan reunaa vasten ikäänkuin savuvuoret, ylenevät kaarevasti vaalean sinisinä.

Mäntyvaarassa asuu vanha Iikka isäntä joukkoineen. Isäntä ja emäntä ovat molemmat jo yli kuudenkymmenen vuoden vanhat. Heidän lapsensa ovat kaikki täysikasvuisia ja näistä on kaksi naimisissa. Antilla on vaimona Anni ja heillä on kolme lasta, Junnu, Anni ja Antti. Toinen veljeksistä Lauri on naimisissa Tiinan kanssa, joka on jotenkin pullearuumiinen. Heidän lapsensa Heikki ja Elsa näyttävät perineen äitinsä ruumiillisia etuja. Mäntyvaaran isännän nuorin lapsi Kaisu on noin kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö, punaposkinen ja luonnoltaan iloinen, veljiään paljon hilpeämpi.

Kesäisinä iltoina katselee usein Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalta järvelle, katselee, eikö järven aaltoeleminen ala hiljetä, eikö tule nuottailmaa; ja jos järvi tyyntyy rasvatyyneeksi, silloin hän keräilee väkeään nuotalle, lähteäkseen muikun vetoon.

Muuanna lämpimänä päivänä kesäkuussa iltapuoleen seisoo Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalla, katselee, tähystää järvelle, joka hiljalleen läikyttääpi aaltojaan, vaan tuulen hiljetessä tyyntyy tyyntymistään. Oli tuullut aika lailla aamusta asti, vaan puolelta päivin oli tuuli ruvennut asettumaan, ja nytpä ei tuulen henki isosti tunnukaan. Sen vuoksi isäntä hyvillä mielin arvelee, että nuottailtapa taitaa tullakin; ja kun emäntä sattuu pihalle, niin hän sanoo sille: "tyyntyvän näyttää. Nuotalle saadaan lähteä."

"Nuottailtapa tulee", vastaa emäntä järvelle katsellen, "ja jopa tuo olisikin keitto tarpeen, sillä entiset varat ovat lopussa. Ei ole muikun päätäkään talossa, eikä ole paljon leipääkään eikä jauhoja."

"No, annahan kun tästä nuotalle joudutaan, niin eiköhän mahtaisi sattua hyvä parvi apajaan! Päivän kun tuulee ja sitten tyyntyy, niin silloinhan muikku näkyy."

"Mitäpä jos näkyykin! Huonostipa meidän kuitenkin on aina kaloja saatu."

"No, ei ole silloin enempää sallittu; eihän järvi joka kerralla kaloja anna; vaan toisinaan se taas antaa paljonkin, kun niin on sallittu."

"Ketä niitä lähtisi nuotalle?"

"Olihan puhe Antin ja Laurin kanssa heidän haudalle lähtiessään, että, jos ei ilma estä, illalla lähetään nuotalle. He kun tulevat ja minä, niin siinähän on jo kolme. Kaisu tulkoon neljänneksi! Meneppä sanomaan hänelle, että laittautuu nuotalle, sillä tuoltapa nuo jo Antti ja Lauri tulevat."

Kun nyt Antti ja Lauri ovat tervahaudalta palanneet, niin hankkiutaan nuotalle lähtemään. Kotiin jäävät emäntä, Anni ja Tiina lapsia hoitamaan ja lehmiä lypsämään. Antti ja Lauri ottavat kumpikin konttinsa selkään ja samoin isäntäkin, arvellen, että "onpahan varalla, jos toiset vähäksi käyvät". Kaisu ajattelee, että mahtuvat kai ne kalat kolmeen konttiin, eikä siis ota mitään mukaansa. Niin lähtevät he kaikki neljä peräkanaa rantaan päin astumaan, Antti edellä, sitten Lauri ja hänen jälissään isäntä, vaan jälimmäisenä astua kippasee Kaisu.

Neljännes on matkaa rantaan. Sinne vievä polkutie alenee ensin tasaisesti Mäntyvaaran peltojen poikki, laskeutuu sitten jyrkästi vaaraa alas, vaan sitten se taas verkalleen alenee alenemistaan suolle asti. Mänty männyn, kuusi kuusen vieressä kohoaa molemmin puolin tietä. Täällä ei ole tervamiehen kirves vielä metsää hävittänyt, sillä tervaspuut otetaan kaikki toiselta suunnalta, missä nytkin on kolopuita kosolta.

Mäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa, tietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee Kaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä täällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus itsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet laskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu vahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin puolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja synkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.

"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka", sanoo isäntä tiheikköön viitaten. "Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan."

"Niinpä kyllä", myöntää Lauri. "Vaan se toki on hyvä, ettei sitä vuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla."

"Eihän sitä ole kuulunut", lausuu Antti, "vaan saattaisihan sattua, että se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin näyttäytyvän kuin ennen."

"Kunpahan tulisikin!" toivottelee Kaisu.

"Miksikä sen tulla pitäisi?" kyselee isäntä.

"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella."

"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa saat, jos peto maille tulee?"

"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen näille seuduille tultua."

"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin esimerkiksi linnulta?"

"No, tottahan ampumalla on yhtä helppo henki ottaa siltä kuin muiltakin eläviltä."

"Älä luule, että se niin helposti antaa itseänsä pettää", saapi sanoakseen Lauri. "Kyllä se on siksi viisas, että se tietää varoa pyssymiestä."

"Vaan pyssylläpähän niitä kuitenkin tapetaan", inttää Kaisu.

"Se on kyllä tosi", selittää isäntä, "että pyssy on tavallisin surma-ase semmoisessa tapossa. Mutta se on kuitenkin harvinainen tapaus, että jollekin onnistuu kaataa metsän kuningas. Eipä ole lähikylissäkään viime vuosina mesikämmenen peijaita vietetty, vaikka siellä kyllä metsä useinkin on liikkeessä."

Nuottamiehet olivat jo tulleet tiheikön sivu ja astuvat nyt vanhoja porrasremuja myöten suon poikki. Sieltä tie lähtee taas kohoamaan, kunnes se korkean törmän päältä taas laskeupi järvelle asti.

Mäntyvaaralaiset, jätettyään konttinsa rannalle, työntävät veneet vesille. Toiseen veneeseen asettuvat isäntä ja Kaisu, toiseen taas Antti ja Lauri. Veneet käännetään heti ulkuja vasten, ja Kaisu sekä Lauri pitelevät ulkupuista kiinni, sill'aikaa kun isäntä ja Antti lappavat nuottaa veneisiin. Kukon ottaa isäntä itse veneeseensä ja sitoo nuotan perän kiinni. Ja niin lähdetään, veneet rinnatusten, soutelemaan kotilahtea, joka rasvatyyneenä kimaltelee auringon paisteessa. Siellä sitten katsellaan, eikö muikku rupea näkymään, katsellaan milloin rannan puolelle, milloin selälle, joka on aivan tyyntynyt sekin. Jo ovat soutajat soutonsa heittäneet ja omassa varassaan kelluvat veden pinnalla veneet, joista kahdeksan tarkkaavaa silmää tähystelee tyyntä pintaa, muikkuparvea etsien, ja isäntä useinkin veneensä perässä nousee seisalleen, paremmin nähdäkseen. Ja tuolla etäällä selällä näkyy kyllä kalan liikettä. Siellä milloin siika tavottaa perhosta, milloin hauki porahtaa, milloin lohi hypätä loiskahtaa. Ja jopa näkyy siellä muikkuparviakin monessa kohti; vaan nepä eivät ole saatavissa. Jopa pistäikse veneittenkin likellä muuan parvi, vaan kaukana on rannasta sekin.

"Ka, tuossahan tuo on parvi", huutaa Kaisu parven huomattuaan.

"Siinäpähän on", huomaa isäntäkin.

"Kaukanapa tuo on", sanoo Antti.

"Annahan kun se maatuu", virkkoo isäntä levollisena, "niin meillä on keitto tiedossa."

"Tuonnehan tuo siirtyy syrjään."

"Kyllä se siitä vielä maatuu."

"Ka, jopahan tekee kierroksen maahan päin", huomaa Kaisu.

"Vaan nytpä tuota ei näykään", tietää Lauri.

"Kyllä se vielä kohoopi näkyviin", vakuuttaa isäntä. "Vaan soudetaanpa kierros tuonne selälle, ett'ei pääsisi parvi ulkoutumaan."

Niinpä tehdään pieni mutka selälle päin ja aletaan taas tähystää parvea maan puolelta.

"Täältäpä tuo näkyy veneen kohdalla", huomaa Kaisu.

"No, nytpä tuo alkaa maatua", näkee isäntä.

"Kohtapa siihen saattaa potkea", arvelee Lauri.

"Vielä tässä on syvyyttä liiaksi", tietää Antti.

"Vaan maahan päin se on menossa, parvi", lisää isäntä, meloillen venettä rantaan päin, ja vähän ajan perästä hän, kukon käsiinsä otettuaan, komentavaisesti sanoo: "Nyt!"

Isäntä paiskaa kukon ja nuotan perän järveen ja soutajat työntävät veneet erilleen toisistaan, perät vastakkain ja lähtevät kumpikin vastakkaista suuntaa soutamaan yhtäsuuntaisesti rannan kanssa, ja sillä aikaa ukko ja Antti syytävät kerkiämistään nuottaa järveen. Kun nuotta alkaa olla kokonaan järvessä, kääntävät soutajat äkkiä veneet suoraan rantaa kohti ja soutavat toisiaan likemmäksi, sill'aikaa kun isäntä ja Antti antavat köydet solua järveen. Vaan kun ne ovat loppuneet, paiskaavat Lauri ja Kaisu kumpikin ankkurit pohjaan. Isäntä ja Antti siirtyvät veneittänsä keskelle ja rupevat, köysiä hiljalleen lappaen, nuottaa vetämään. Siinä he lappavat lappamistaan, työhönsä kiintyneinä, ja silloin tällöin ympärilleen vilkaisten, näkyisikö parvea muualla. Mutta vähän ajan perästä alkaa ukko epäillä vetoa liian kiivaaksi ja tuumaa Antille:

"Keviältäpä tämä tuntuu. Jokohan tulee koholla nuotta!"

"Ei tunnu kyllä raskaalta", vastaa Antti ja hiljentää vetoaan, "vaan tuskinpa tuo koholla kuitenkaan tulee. Enpä ole kovin rajusti vetänyt."

"Kuiva nuotta kohoaa helposti; ja veneetkin taisivat sattua liiaksi kauas toisistaan."

"Kyllähän tulee nuotta jotenkin levällään, niin että jokohan tuo olisi koholla kulkenut!"

"Sitten se välttää", puuttuu puheeseen Lauri, "jos muikut alate ovat päässeet."

"No, äsken minusta näytti", sanoo Kaisu, "että kukko olisi vilahtanut."

"Etköhän nähnyt väärin!" arvelee Antti. "Enpähän minä nähnyt."

"Kyllä sitten pilan teki meille, jos vaan kukko näkyi", sanoo Lauri.

"No, vedetäänhän varovammin nyt", tuumaa isäntä tyyneesti. "Ehkä niitä viellä on jäänyt muikkuja apajaankin."

Kun köydet ovat lapetut, nostavat Lauri ja Kaisu ankkurit veneisiin ja soutavat veneet yhteen aivan naatikkaallo, jonne ankkurit paiskataan. Isäntä ja Antti rupeavat taas keskeltä veneitä köysiä vetämään, Kaisu hypähtää veneensä perään ja Laurikin siirtyy perän puolelle toisessa veneessä. Jouten nyt saavat Lauri ja Kaisu istua kököttää niin kauan kuin köysiä piisaa. Vaan kun ne ovat lapetut, nousevat he seisoalleen, ottavat porkkansa ja liikuttavat niitä hiljalleen vedessä nuotan laitoja pitkin. Niin kokevat he puuta pitää ja isäntä ja Antti vetävät vetämistään nuottaa, lappavat hiljoksellen veneisiin, joihin karttuu palukka palukan perästä.

Nuotta kulkee kulkemistaan järven pohjaa myöten ja kahtena pitkänä sarjana lähenevät nuottapalukat veden pintaa myöten veneitä, joihin ne nousevat yksi toisensa perästä, ja etummaiset sukeltavat niinkuin vesilinnut veden alta näkyviin. Viimein kohoo kukkokin näkyviin ja silloin isäntä sen huomattuaan sanoo:

"Nytpä tuota on arvattu tasaisesti vetää, koska kukko komiasti ihan keskellä näkyä muklahtaa."

"Tasaisestihan tämä veto nyt on käynyt", myöntää Antti.

"Vaan jos äsken muikut alate pääsivät", arvelee Lauri, "niin tyhjäänhän se koko veto menee."

"Tuollahan näkyy parvi nuotan ulkopuolella", huomaa Kaisu.

"Sielläpähän on", näkee isäntäkin; "sielläpähän ovat muikut, vaan saattaa niitä kuitenkin olla nuotan sisäpuolellakin. — Pitäkäähän puuta vaan, sillä eihän vara venettä kaada!"

Kaisu ja Lauri liikuttavatkin nyt kiivaammin porkkia ja jopa se kukko on likelle siirtynyt.

"Tarpokaa jo!" komentaa isäntä.

Voimakkaasti työntävät nyt Lauri ja Kaisu porkkiaan veden pintaa vasten nuotan edessä, vetävät pian ylös ja taas työntävät, tarpovat niin jotta vesi vaahtona nuotan perän edessä kuohuu. Voimakkaasti tarpoo Lauri, vaan Kaisu heittelee porkkaansa niin sukkelaan, että vesi parskuu korkealle ilmaan ja roiskii vasten silmiä. Mutta tarvonta ei kaidan kestä; kukko kelluu jo veneiden välissä ja sen vuoksi aletaan nuotan perää veneisiin nostaa ja perän kohotessa vesi aina vähemmäksi puistetaan.

"Vesiperänäpähän tulee", arvelee Kaisu, kun ei näy yhtään muikkua nuotan silmuissa.

"Älähän hätäile!" sanoo isäntä hymyillen. "Mikä sen tietää, mitä hyvää tässä lopuksi vielä tulee!"

"Ei sieltä muikkuja kyllä tule", väittää Lauri.

"Vai ei tule", sanoo isäntä, ja nostaa nuotan perän nuottavasuun sekä solmun aukaistuaan puistaa siihen kourallisen emämuikkuja. "Katsoppa! Näin komeita kaloja et ole koskaan nähnyt."

"Voi hyvänen, kuinka vähän!" pahoo Lauri.

"No, kylläpä hupeni saalis vähäksi", sanoo Antti, korvallistaan kynsien.

"Eipä paljon puuttunut, ett'ei vesiperänä tullut", lisää Kaisu.

"No, älkäähän olko millännekään!" sanoo isäntä. "Ei ollut enempää sallittu tällä kertaa."

"No, sepä nyt oli", pahoilee vielä Antti. "Se siis ainakin kulki koholla nuotta äsken."

"Ka niinhän se on tehnyt", vastaa isäntä tyyneesti. "Vaan mitä tuosta enää pahoilee! Toivotaan tulevaksi kertaa parempi onni!"

Vesi viskataan veneistä ja ruvetaan uutta parvea etsimään. Välistä soudetaan liitokselleen, mutta enimmästi ovat soutajani airot liikkumatta ja omassa varassaan kelluvat veneet silloin, joista nuottamiehet tähystelevät ympärilleen. Rasvatyyneenä, kirkkaana kimaltelee koko järven pinta niin kau'as kuin silmä näkee; ei näy siinä tuulen värähdystäkään, ei rikkoonnu se muulloin kuin kalan tai vesilinnun liikkuessa veden pinnalla. Välistä etempänä, välistä likempänä hyppää lohi keviästi koholle vedestä, milloin näyttäytyy veden kalvossa ison hau'in selkä, milloin porahtelee siinä ahvenparvi, milloin sirahtaa selän puolella iloinen muikkuparvi tiettämättä millä hetkellä hauki sen päälle hyökkää. Tuolla vähän matkan päässä kelluu veden pinnalla kaunis perho. Mutta siika huomaa sen ja tekee hyppäyksen tavottakseen sitä, vaan perho kerkeää sen tieltä siirtyä. Siika tekee uuden kokeen onnistumatta. Perho vielä veden kalvossa lepäilee. Mutta siika tekee vielä kolmannen hyppäyksen ja nielee kauniin perhon. Tuolla vesilintu iloisesti uiskentelee, käänteleikse tyyneellä pinnalla; milloin pistää se nokkansa veden alle, milloin sukeltaa se itsekin umpipäähän. Tuolla etäällä selällä kohoaa kari ja sen kivillä lepäilevät kalalokit tyytyväisinä, ikäänkuin iloiten illan kauneudesta. Järven rannoilta kaikuvat lintusten viserrykset ja kaunis metsä ikäänkuin hymyilee pienille laulajilleen.

Selän takana vihannan törmän päällä lehteväin koivujen keskellä kohona uljaana Peltola peltoineen, niittyineen. Sinne luopi nyt Kaisu silmänsä, katsoakseen ovatko Peltolaiset nuotalla. Ulut ovat tyhjänä ja veneet ovat poissa. Siis ne ovat nuotalla Peltolaiset ja kuinkapa ne olisivatkaan malttaneet kotona olla tämmöisellä ilmalla!

"Nuotalla ollaan Peltolasta", tuumaa Kaisu toisille, "koskapahan ulut ovat tyhjät."

"Tyhjänä näkyvät ulut olevan", huomaa Laurikin, "vaan eipä näy nuottamiehiä."

"Olisivatko menneet tuonne lahdelle niemen taakse!" sanoo isäntä.

"Siellähän ne usein vetävät."

"Sieltäpähän kuuluu potkenta", sanoo Kaisu iloisesti, "ja olinpa minä kuulevinani Kallen äänen."

"Siellä ovat", lausuu isäntä. "Mennäänpä tapaamaan ja katsotaan, eikö näkyisi parvea siellä päin!"

Mäntyvaaralaiset soutelevat niemeen päin, tähystellen parvia mennessään, ja kun he ehtivät sinne, tapaavat he niemen kärjen takana Peltolaiset, jotka juurikään ovat saaneet nuottansa nostetuksi ja puistaneet nuottavasuunsa vasun melkein täydeltä komeita emämuikkuja, jotka välähtelevät kuin hopia ja päällimmäiset vielä hyppelevät vasussa ja monet muikut ovat jo hypähtäneet veneen pohjalle.

"Hyvää iltaa", sanoo Mäntyvaaran isäntä, meloiltuaan aivan Peltolaisten viereen; ja samoin tervehtivät toisetkin toisiaan.

"Iltaa, iltaa", vastaa Peltolainen. "Mitä kuuluu?"

"Eipä erityistä. Mitä teille kuuluu?"

"Eipä sanottavia. — Hyvä on nuottailma."

"Hyvä on, harvinaisen hyvä. — Paljonpa teillä on kaloja."

"Onhan niitä — —"

"Lähtikö nuo yhdestä apajasta?" kyselee Kaisu.

"Ka, yhdestä", vastaa Peltolan Kalle, isännän poika. "Täällä satuimmakin näkemään niin ison parven, jotta se vasta iso oli."

"Kylläpä!" ihmettelee Mäntyvaaran isäntä.

"Vaan teilläpä ei näy monta kalaa tuolla vasun pohjalla", tuumaa naapuri-isäntä. "Mitenkä teille noin huonosti on sattunut? Nythän pitäisi olla hyvä muikun saalis. Päivän kun on tuullut ja nyt illaksi tuli näin hyvä ilma, niin pitäisihän muikku olla näkyvissä."

"Kyllähän se näkyi hyvin äskönen parvi, jota potkimme; vaan niinhän se sattui huonosti, että muikut pääsivät alate kulkemaan."

"Te veditte liian kiivaasti. Nuotta kulki koholla."

"Ei sitä kyllä kiivaasti vedetty", puuttuu puheeseen Antti. "Vaan kuiva nuotta tuo näkyy helposti kohoovan. Meillä oli iso parvi kierroksessa ja se piti nyt jäädä saamatta."

"No, älä tuosta nyt enää päivittele!" sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se ei ollut meille sallittu, se parvi."

"No, mikä sen Kaisun nyt nuotalle toi?" saapi kysyäkseen Kalle.

"Hyvä ilma tietenkin", vastaa Kaisu, iloisesti hymyillen.

"No, ilmako se ennen sitten on pelotellut?"

"Eipä sekään. Vaan piisaahan meidän talossamme joskus väkeä vaihetellakin."

"No, onhan niitä siellä teillä väkeä."

"Te ette soutajia vaihetakaan usein", puuttuu keskusteluun Antti. "Aina ovat teillä nuo pienokaiset Elsa ja Jaakko muassa."

"Ka, nehän ne ovat useimmiten soutajina. Vaan se on hyvä niille, että jo varain oppivat airoa pitämään. Nuorena se on vitsa väännettävä. Muistanpa, että minuakin jo pienestä pitäen komennettiin nuotalle."

"No, ei sitä rokkoa ole vielä teidän puolessa kuulunut?" kysyy Peltolan isäntä.

"Eipä ole meidän seudullamme vielä kuulunut, vaan eihän sen sanota kaukana kyllä olevan", vastaa Iikka isäntä.

"Kyllä se on paha vieras, se rokko. Paljon se kuuluu lapsia tappaneen, vaan täällä puolessa sitä ei vielä ole kuulunut ja hyvä olisi kun ei tulisi."

"Hyvähän se olisi siitä vieraasta päästä; eikähän se kyllä tulekaan, kun ei niin lie sallittu."

"Rokko pian leviää, kulkeutuu talosta taloon, ellei aikoinaan varokeinoihin, ruveta. — Kuinka likellä Mäntyvaaraa se jo on?"

"Kuusivaarassahan kuuluu muuan lapsi sairastavan."

"Joko se tauti niin lähelle on herennyt! No sieltä se helposti

Mäntyvaaraankin leviää. Ettekö ole ryhtyneet mihinkään varukeinoihin?"

"Mitäpä no auttaisivat! Jos tauti kerran tulee, niin silloin se on sallittu."

"Kyllä on hyvä olla varuillaan. Olethan kuullut piirilääkärin kuulutuksen?"

"Kuulinhan minä, vaan mitäpä siitä!"

"No pitäisi seurata siinä annettuja neuvoja."

"Mitäpä ne hyödyttäisivät! Eivät voi ne kuitenkaan tautia estää."

"Sanotaanpa niitten estävän."

"Mitä vielä! Kun tauti kerran tulee, niin se on sallittu, eikä ihminen voi siihen mitään."

"Älä nyt noin ole epäuskoinen! Paljon pahaa sitä maailmassa vältetään, kun aikoinaan ruvetaan sitä estämään."

"Jumala so on, joka määrää ihmisen terveyden ja ijän", inttää yhä Mäntyvaaralainen. "Ja kun tauti tai kuolema tulee, niin se on Jumalan sallima."

"Voi, kuinka se on itsepäinen tuo ukko", miettii Peltolainen itsekseen ja sanoo sitten ääneen: "Saat vielä nähdä, että ennen pitkää tulee rokko talossasi vierailemaan. — Ovatko ne teillä lapset koskaan rokotetut?"

"No, ovathan ne vanhemmat kyllä, vaan nuorimmat, Antti ja Elsa, ne vielä ovat rokottamatta."

"Sepä paha. Niihin pian saattaa tauti tulla."

"Eihän tuota tiedä, miten lie sallittu."

"No, missä asti teillä on tervahauta?" kysyy Kalle, toisen puheaineen ottaakseen, Antilta.

"Huomenna se sytytetään, kun vaan lie ilma hyvä", vastaa Antti.

"Onko iso hauta?"

"No, tulee siitä muuan venelasti tervoja."

"No, teillä sitä ei taida isosti tervaruukia ollakaan?" kysyy

Mäntyvaaran isäntä.

"Eipä ole", vastaa Peltolainen. "Monioita tynnyreitä saamme haudastamme ja ne viemme tämän kylän kauppiaalle. Jopa tuon joutaakin heittää vähemmäksi tervaruukin. Ei se leiville lyö. Huonosti maksetaan tervasta."

"Paljonhan siltä hinta on pudonnut, entisiin aikoihin nähden. Vaan eipä sitä muulla kuitenkaan rahaa saa. Eivät anna pellot omiksi tarpeiksikaan jyviä, vielä sitten myötäväksi."

"Paremmin kuitenkin maanviljelys kannattaa kuin tervaruuki. Ja kyllähän siellä teidän vaarallanne olisi tilaa uusillekin pelloille."

"Kovinpa on kivikkoa koko Mäntyvaara."

"Tuolla näkyy parvi!" keskeyttää keskustelua Jaakko, Peltolaisen kaksitoistavuotias poika.

Peltolaiset, parven nähtyään, sanovat pikaisesti hyvästi Mäntyvaaralaisille ja pyöräyttävät heti veneensä parvea kohti selän puolelle, missä työntävät veneet hajalleen ja syytävät nuottaa järveen. Mäntyvaaralaiset kääntävät veneensä takaisinpäin, lähtevät niemen kärjen kohdalta kotilahdelle soutelemaan ja mennessään etsivät taas parvea. Ja nyt näkyykin siellä täällä veden tyyneessä kalvossa moni iloisesti sirahtava muikkuparvi; ja pian saavat Mäntyvaaralaiset yhden niistä kierretyksi. Nuottaa nostettaessa tulevat muikut aina vaan ahtaammalle ja pakenevat peräänpäin, kunnes isäntä saapi nuotan perän nostetuksi ja puistaa siitä vasuun joukon hyviä muikkuja. Vesi viskataan taas veneistä, uusi parvi saadaan kierrokseen ja kolmannesta apajasta karttuu jo sen verran kaloja, että nuottavasu tulee puolilleen muikkuja. Tyytyväinen on saaliiseensa Mäntyvaaran isäntä, vaan katselee hän kuitenkin, vieläkö näkyisi muikkuparven. Mutta nytpä ei sirahdakaan rannan puolella enää muikkuja; ne ovat siirtyneet selälle ja siellä saavat ne nuottamiehiltä rauhassa olla.

"Selälle ovat jo muikut siirtyneet", tuumaa Antti. "Ei kannata niitä enää vuotella."

"Pois saadaan lähteä", sanoo isäntä. "Jopa niitä onkin meillä muikkuja näkymään asti."

"Jopa alkaisi mulla mieli tehdä muikkukeittoa", sanoo Lauri.

"No, lähdetään keittämään!" virkkoo Kaisu.

Niin lähtevät Mäntyvaaralaiset kotirantaansa kohti soutelemaan ja sinne tultuaan panevat nuotan ulkuihin. Sitten he vetävät veneet maalle ja puistavat kalavasusta muikut kontteihin; ja kun Kaisu, miesten täyttäessä konttejaan, katselee järvelle, näkee hän, että Peltolaisetkin jo selän yli soutelevat kotirantaansa kohti.

Kun Mäntyvaaran isäntä, Antti ja Lauri ovat nostaneet kontit selkäänsä, lähtevät he edellä ja Kaisu jälissä kotia kohti kulkemaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ensin rantatörmää ylös ja sieltä alaspäin, sitten suon poikki ja vihdoin Mäntyvaaraa ylöspäin. Sitten he nousevat aidan yli ja astuvat polkua myöten vähien peltosaarien välitse, jotka molemmin puolin näyttävät missä vihannoivan ohran, missä rukiin laihon, missä paljastuneitakin paikkoja, joissa siellä täällä lakastunut laiho ikäänkuin itkee huonouttaan. Näkyypi polulle myös tarha, missä sakean suittusavun ääressä Mäntyvaaran karja, sonni, puoli tusinaa lehmiä, pari vasikkaa, märehtii. Ne pyrkivät savun suojaan niin paljon kuin mahdollista, saadakseen rauhaa sääskiltä, jotka sakeissa parvissa niitten ympärillä lentelevät.

Nuottamiehet taloon tultuaan jättävät konttinsa porstuaan ja lähtevät pirttiin. Siellä tapaavat he sekä muorin että Annin ja Tiinan, jotka vasta ovat lypsyltä tulleet.

"No, lähtipähän muori kaloja", sanoo isäntä eukolleen.

"Sehän on hyvä asia", vastaa emäntä. "Sittenhän tuota saadaan hyvä iltanen."

"Minulla on nälkä", sanoo Lauri. "Pata pitää heti tulelle panna."

"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!" lausuu Tiina.

"Älkäähän hätäilkö," puuttuu puheeseen Kaisu. "Minä rupean tulta laittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä pataan panna!"

"Kyllähän mennään, kun keretään", sanoo Antti.

Sitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan. Sillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista kylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja puhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja heittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee tuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa sinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki illalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi on muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä nyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa varten.

Iltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten lähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa. Kun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan ja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian sikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien raskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu on aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan kuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon naksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin ruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja kirkkaan kesäyön.