Читать книгу Se oli sallittu - Edvin Calamnius - Страница 6

Sisällysluettelo

Kulkutauti on jo jonkun ajan raivonnut seurakunnassa ja temmannut, elävien joukosta erittäinkin lapsia paljon; ja yhä vaan on rokko liikkeessä. Keskellä kesän ihanuutta liikkuu rutto talosta taloon, liikkuu nopeasti ja saapi valtaansa missä yhden missä useamman lapsen. Moni pienokainen paraimmassa terveydessään ja kesken iloisuutensa joutuu äkkiarvaamatta taudin omaksi ja sortuu sitten tuonen tuville. Harvat niistä, jotka sairastuvat rokkoon, nousevat terveinä vuoteiltaan; sillä vaikka rokkotautinen ei useinkaan tunne hyvin suuria kipuja, niin tauti kuitenkin turmelee ja mädättää hänen. Minne rokko kerran tulee, siellä se harvoin tyytyy yhteen uhriin; se tarttuu nopiasti ja saattaa yhdestä talosta hävittää yhden, toisesta kaksi lasta ja välistä se jostain asunnosta kaikki pienokaiset hautaan syöksee.

Vaikka tauti tekee suuria hävityksiä, niin eivät ihmiset missään ole levottomia ja pelonalaisia; ei kuulu valituksia, ei nurkumisia. Sehän on Jumalan siunaus, kun lapset pääsevät pois maallisesta elämästä, ja sallimuksestahan kaikki tapahtuu.

Mäntyvaarassa eletään hyvin tyyneesti ja levollisesti, vaikka sinne tuon tuostakin kulkee sanoja, että rokko leviää leviämistään talosta taloon ja viepi ehtimiseen lapsia manalle. Ei ole isäntä säikähdyksissä Peltolaisen varoituksista, että rokko muka vissiinkin tulisi Mäntyvaaraan; hän ajattelee vaan, ettei se tule, kun ei lie sallittu, vaan jos se tulee, niin eihän sen tuloa voida estää, se kun on silloin niin sallittu.

Kun jo Kuusivaarassa rokkotautinen on kuollut, ja Mäntyvaarassa ovat kaikki vielä terveitä, niin näyttää jo siltä, että Mäntyvaaralaiset pääsevät kokonaan näkemästä pahan vieraan. Lapset ovat terveet ja iloiset, eivätkä vanhemmat aavista mitään pahaa. Ainoastaan Kaisu muistelee joskus Peltolaisen puheita ja ajatellessaan, että rokko on hilseessä, että ei ole ryhdytty mihinkään puhdistustöihin, että asuinpaikat ovat useinkin törkyä täynnä, että lapset kulkevat likaisissa vaatteissa, puhkeaa hän sanomaan: "Me saatamme kyllä pian rokon vieraaksi saada."

Silloin Tiina säpsähtää ja huudahtaa: "Jumala varjelkoon!"

"No, eihän nyt mitään hätää ole", lausuu isäntä tyyneesti. "Ei tarvitse rokkoa peljätä; ei se tule, jos ei ole sallittu."

"Eipä tiedä", vastaa Kaisu. "Hyvinkin helposti saattaa rokko tänne levetä, varsinkin kun pikku Antti ja Elsa eivät ole rokotetut."

"No, rokottamisesta ei ole paljon taikaa. Ei se voi estää tapahtumasta sitä, mikä on sallittu tapahtuvan."

"No, niinpä kuitenkin moni on nähnyt, ett'ei pysty rokko niin helposti rokotettuihin kuin rokottamattomiin."

"Eivätpä ne rokottajat aina otettavissa ole, jos auttaisikin heidän keinonsa. Vaan se on mitenkä sattuu. Saattavat ne rokotetutkin rokkoon kuolla."

"No, eihän rokottaminenkaan aina ole kylläksi. Näin kulkutaudin aikana olisi hyvä puhtaus kaikessa."

"Onpa täällä kaikki tarpeeksi puhdasta."

"Eipä ole puhtaus vaatetuksessa kehuttava."

"Mistäpä niitä aina puhtaita vaatteita piisaisi muuttaa!"

"Piisaapahan Peltolassakin", väittää yhä Kaisu. "Siellä aina pidetään kaikki puhtaana muulloinkin kun kulkutaudin aikana."

"Sepä onkin rikkaampi talo Peltola", väittää isäntä. "Meidän ei kyllä kannata paremmasti elää kuin ennenkään."

"Eihän sitä paremmasti kuitenkaan tarvitseisi elää, jos kohta varovaisempia oltaisiin. Puhtaus on hyvä rokon vastustaja."

"Eipä voi taudille kukaan rajaa panna, muu kuin Jumala. Se tulee milloin vaan on sallittu."

Näin ovat isäntä ja Kaisu usein sanavaihtelussa toistensa kanssa, ja Kaisu on siinä luulossa vaan, että rutto ennen pitkää ilmestyy Mäntyvaaraan, mutta isäntä ei pelkää tautia; hän vaan on vakuutuksissaan horjumaton ja tyynimielinen, eikä muukaan talon väki anna säikytellä itseään.

Vihdoin raivaa tauti tiensä Mäntyvaaraan. Antin nuorin lapsi Antti sairastuu kuumeeseen ja pian sen jälkeen myös Laurin tytär Elsa, ja ennen pitkää on rokko heissä täyden vallan saanut.

"Tulipahan rokko taloon", sanoo Kaisu, kun Mäntyvaaralaiset muut paitsi Oulumiehet, sattuvat olemaan ko'ossa pirtissä, missä rokkotautisetkin vuoteen omina makaavat.

"Se oli niin sallittu", vastaa tyyneesti isäntä.

"Niin, se on sallittu", arvelee myös Tiina, katsellessaan sairasta lastaan.

"Niinhän se on; se on Jumalan tahto" — myöntää Annikin — "ja, siihen meidän tulee olla tyytyväisiä."

"Hyvä on kaikki niinkuin on" — sanoo emäntä — "Tottapa Jumala on näillä taudin kohtauksilla jotain hyvää tarkoittanut."

"Huonona näkyy Antti olevan", — sanoo Anni — "vaan mitäpä sille osaa tehdä!"

"Huononevan näkyy Elsakin", — lausuu Tiina — "mutta voinko minä siihen mitään!"

"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista", sanoo isäntä. — "Kun ne lienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät kuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla."

"Niinhän se kyllä on" — myöntää Anni.

"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää" — arvelee

Tiina.

Huonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän päivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä saattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan. Sairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon väki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko keneenkään tarttuisi.

Kaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein nähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: "Kun nuo sairaat olisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa turvassa taudista kuin nyt."

"Tuskinpa siitä olisi apua", — arvelee Anni. — "Tulee se tauti kuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa rokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut."

"Se on kyllä tosi", myöntää Kaisu. "Pianhan se kulkutauti leviää talosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa. Mutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin erilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi."

"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan" — sanoo Tiina. "Mikäpä niitä vuoteita enää rupeaa muuttamaan!"

"Se nyt ei iso asia olisi", sanoo Kaisu. "Ja uusien, puhtaitten vuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat."

"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa", väittää Anni — "tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja mistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?"

"No, saapihan niitä nyt sen verran", arvelee Kaisu. — "Jos minä olisin äitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina puhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi."

"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos nimittäin koskaan semmoiseksi pääset."

"Kyllä se emännäksi pääsee", tietää Tiina. "Kuuluuhan se Kalliovaaran

Heikki — —"

"Jopa nyt erehdyt", keskeyttää Kaisu. "En minä kenelle tahansa menekään."

"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa", on Anni tietävinään.

"Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu."

"Tai siinä, jos minä suostun", naurahtaa Kaisu. "Mutta älä sinä minusta huolehdi! Ajattele vaan lastasi! — Vaan eihän minun sanani teihin näy pystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun."

Sairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee heidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän ruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan tauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset Junnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan paitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita lähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu kaikkia tautia vastaan.

* * * * *

Eräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat Mäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään. Sairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä ja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä, piippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla. Kaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta, joka palaa koukusta riippuvan padan alla.

Paljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo ennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että äidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.

"Ei tule eläjää enää Antista", sanoo Anni.

"No, ei siitä kuolema kaukana ole", lausuu emäntä.

"Se kutsutaan pian pois täältä", sanoo Tiina. "Niin on Jumalan tahto; ei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on edeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin se tulee — ja silloin pitää olla valmis. — Vaan helppohan lapsen on täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. — Kyllä se minun Elsanikin kohta poiskutsutaan."

Kaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti poispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka hän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla miettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia — pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen mustaa tupakkisylkeä lattialle.

"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana", sanoo isäntä, sairasta Anttia siimäellen. "Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa."

"Voi, oma lapseni!" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja vaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.

"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla, ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana lattialle olkien päälle.

"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä, ett'ei kalma tarttuisi."

"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan kalman tarttuvan."

"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka eivät usko kalman tarttuvan. — Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta, jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."

Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta, kurjuudesta.

Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti. yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.

Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta; ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.

"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä.

"Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."

"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikku

Antti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."

"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."

"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty — ja onneksi se oli. — Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän sille tekee!"

Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.

"Antti on kuollut", lausuu Junnu.

"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.

"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.

Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona, kalavelliä ja muikkuja — leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet palaavat —.

Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu, puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro elämästä eritä.

Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.

"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme, hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."

"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo alkasivatkin täällä olla."

"Missähän nuo nyt mahtanee olla!" huo'ahtaa Anni. "Eivät tiedä he, että täällä on kuolema käynyt."