Читать книгу Se oli sallittu - Edvin Calamnius - Страница 4

Sisällysluettelo

Seuraavan päivän aamupuolella auringon kauniisti loistaessa itäkoillisessa, kun Mäntyvaaran asukkaista muut sattuvat olemaan työssä poissa kotoaan, on Kaisu yksinään lasten kanssa kotona.

Hänestä tuntuu kummallisen hiljaiselle tänään, vaikka iloinen lapsilauma on hänen ympärillään. Vaan poissahan ovatkin nyt isä, äiti, veljet ja kälyt, joitten seurassa aika aina hauskasti kuluu, siinä kun kyllä tulee puhelua ja väittelyä; ja onpa usein hauska heidän kanssaan leikkiäkin laskea.

Kaisu koettaa kuitenkin olla iloisella mielellä ja hakee huvitusta lasten seurasta, katsellen ja kuunnellen heidän toimiaan ja mietteitään, heidän itkuaan ja nauruaan. Mutta eipä sitenkään ota aika oikein hauskasti kuluakseen. Sen vuoksi hän ajan kuluksi rupeaa pienokaisille kertomaan satuja, joista sekä kuunteliat että hän vähitellen elähtyvät; vaan myöskin hän siinä sivussa itsekseen hyrräilee lemmen lauluja, laulelee milloin tytöstä, joka turhaan odottelee itselleen sulhasta, milloin immestä, joka itkee pettynyttä rakkautensa toivoa, milloin neidosta, joka jossain järven tai meren rannalla kyynelsilmin katselee kultansa lähtöä.

Tuntuupa melkein siltä kuin hän näissä lauluissa toisi ilmi omatkin ajatuksensa, omatkin tunteensa, niinkuin olisi hänelläkin jotain odotettavaa. Ja hän silmäelee ulos akkunasta, ikäänkin katsoakseen, missä hänen kultansa asuvi. Asuneeko se noilla korkeilla vaaroilla, jotka kohoavat tuolla etäällä, missä kesäisinä aamuina kaunis aamurusko näkyy, vai tuolla järven toisella puolella jossain sen kaunisten rantain varrella, joiden taakse iltasilla aurinko kauniisti laskeutuu, vai lieneekö hän etäällä kaukasten merten takaa. Niin — sitä hän ei vielä tiedä, kultansa asuntoa, eikä itse kultaakaan. Hän ei tiedä sitä vielä mistään päin odottaa. Ja mitäpä hän siis semmoista odottaakaan, josta ei ole mitään tietoa! Onhan hänellä vielä nuoruuden aikaa jälillä ja ennenkuin se loppuu, kerkeää kyllä montakin tarjokasta ilmaantua. Mutta onpa kuitenkin soma ajatella sitä tulevaista tarjokasta, soma olisi tietää jo ennakolta, mistä se on tuleva.

Näissä mietteissä Kaisu akkunasta ulos silmäellessään saapi näkyviinsä Kuusivaaran, Koivulan, Kalliovaaran ja Peltolan. Ja silloin hänelle muistuu mieleen niiden asukkaatkin, muistuu mieleen etenkin Peltolan tyyniluontoinen Kalle ja Kalliovaaran vilkasmielinen Heikki, lapsuuden tuttuja molemmat, joitten seurassa hän on monet hupaiset hetket viettänyt. Olisippa aika soma tälläkin hetkellä tavata heitä.

Kaisun tällaista ajatellessa yht'äkkiä pirtin ovi aukenee ja sisään astuu Peltolan Kalle.

"Kas ihmettä! Niinpä tulit kuin käsketty!" huudahtaa Kaisu rientäessään tervehtimään. "Terve Kalle! Mitä kuuluu?"

"Terve", vastaa Kalle. "Eipä kuulu erityistä. Mitä tänne kuulunee?"

"No, eipä sanottavia tännekään. — Käyhän istumaan! Minä lähden sinulle syötävää hakemaan. Eihän sinulla mahtane kuitenkaan kiirettä mihinkään olla?"

"Ka, eihän tuota niin kiirettä ole", vastaa Kalle istumaan käytyään, "etten joutaisi vähän aikaa viipymään. — Sattui matka tämän kautta olemaan, niin läksin talossa pistäymään."

"Se oli oikein. Mutta minne sinulla matka pitää?"

"Tuonnehan minä olen Honkavaaraan menossa, sinne kun olisi asiata vähän."

"Vai niin. — No, olipa hyvä, että tulit talossa käymään, että sain seuraa sinusta."

"No, eivätkö muut olekaan kotosalla?"

"Eiväthän ne ole tällä kertaa. — Mutta odotahan nyt! Minä käyn sinulle jotain syötävätä hakemassa."

Kauan ei Kaisu viivy toimissaan. Pitkittä arveluitta hän tuopi pöydälle, mitä talolla on tarjottavaa, viiliä, suolamuikkuja, voita ja leipää — vaikka vähänähän ovat talossa leipävarat.

"Rupeahan ruualle!" käskee hän Kallea.

Kalle kiittelee ja ihmetellen Kaisun sukkeluutta käypi hän hyvällä ruokahalulla pöytään istumaan ja ylistääpi Kaisua sanoen:

"Kylläpä sinä näyt olevan toimekas tyttö! En olisi sinua noin näppäräksi uskonut."

Kaisu hymyilee vaan ja istuu penkille pöydän lähelle Kallelle seuraa pitämään.

Molemmat nuoret ovat hyvillään toisiaan tavattuaan. Ihmetellen katselee Kaisu Kallen vankkaa vartaloa, rehellisyyttä osoittavia kasvojen juonteita ja vakavia, lempeitä silmäyksiä; ja Kalle taas, hyvällä maulla syöden Kaisun tuomaa ruokaa, kuuntelee mielihyvällä hänen vilkasta puhettaan.

"Tiedätkö Kalle!" sanoo Kaisu hymyillen. "Minä olen oikein mielissäni, että tulit tänne."

"Niinhän tuota äsken sanoit", vastaa Kalle tyyneesti.

"Niin — täällä kun olin melkein yksinäni, alkoi aika kovin hiljaiselle tuntua."

"Vai niin. — Ikäväkö oli?"

"No, ei juuri kovin ikäväkään, vaan kuitenkin minua oudostutti, kun ei ollut ketään, kenenkä kanssa puhella, paitsi nuo lapsiparat tuossa. Ilman niitä olisikin aika kovin pitkäksi käynyt."

"Kenelleppä se ei pitkäksi käy ilman seuraa yhdessä kohti ollessa!"

"Eihän se näy yksinäisyydessä ilman työtä aika kuluvan. — Mutta tiedätkö Kalle, mitä äsken ajattelin juuri ennenkuin sinä tulit?"

"Mistäpä minä sen tietäisin!"

"Koetappa arvata!"

"Enhän minä voi toki sitä arvata."

"Minä ajattelin", selittää Kaisu naurusuin, "kun katselin ulos akkunasta ja sain näkyviini Kalliovaaran ja Peltolan, ajattelin, että olisippa aika hupaista saada tavata sinua tai Heikkiä."

"Vai niin ajattelit. Mutta mitä siinä niin kummaa oli?"

"Olihan siinä se, että juuri kun niin ajattelin, sinä astuit sisään."

"Olipa se soma sattumus."

"Niin oli, soma sattumus. Ja jos merkkeihin on taikaa, niin sen pitäisi olla sinulle onneksi."

"Olisippa se hyvä asia. Mutta eivätpä ne merkit aina luota."

"No, eihän niihin kyllä ole paljon luottamista. Mutta onpa niistä joskus soma puhella ja muille uskotella."

"Et minulle kyllä voi mitä tahansa uskotella."

"Aina jotain kuitenkin."

"Et muuta kuin aivan oikeaa ja selvää asiaa. — Mutta hyvä olisi, jos se äskönen sattumus olisi minulle onneksi. Mielelläni näkisin, että minulle joku erityinen onni tapahtuisi."

"No, mikä sitten?"

"Hyvin toivoisin, että esimerkiksi saisin metsän kuninkaan kaadetuksi."

"Ka se; se ei olisikaan huono onni. Mutta voisihan se kuitenkin tapahtua, koska karhuja on liikkeessä."

"Jospa niistä joku ilmaantuisi Peltolan seuduille, niin kyllä minä en säästäisi itseäni, sitä näkyviini saadakseni ja kenties kaataakseni."

"Kunpa kerta voisit päästä sen lähelle, niin kyllä uskon, että se silloin olisi saava sinulta surmansa."

Mutta Kalle lopettaa syöntinsä ja kiitellen Kaisua sanoo hän hänelle:

"Kylläpä vaan nyt ruoka hyvälle maistui."

"Sepä hyvä", vastaa Kaisu hymyillen. "Se on terveyden merkki."

"Ja myös todistus hyvästä ruu'an laittajasta", lisää Kalle.

Yhtä näppäränä kuin Kaisu oli ruokia pöydälle tuodessaan, yhtä sievään hän nyt korjaa pois ruu'an jäännökset, niin että Kalle taas kehuu häntä, sanoen:

"Kylläpä sinä osaat näppäränä olla. Sinusta tulee hyvä emäntä."

"Siltäkö näyttää!" vastaa Kaisu naurahtaen.

"Epäilemättä. Kyllä minä sen heti näen. Ja kyllä vaan se ei ole kauppojaan katuva, joka kerran sun omakseen saapi. Olisippa aika onnen potkaus, jos Kalliovaaran Heikki — —"

"Oleppa nyt — —! Mitä sinä siitä Heikistä!"

"Kas vaan! Se naulapa vetäsi, koska noin punastuit."

"Eipä vetässytkään", vastaa Kaisu, melkein nuhdellen, luoden Kalleen terävän silmäilyksen. — "Mutta sanonko minä sinulle jotain?" lisää hän naurahtaen.

"Sano pois vaan!"

"Se asia koskee sinua."

"No, mikä se on sitten?"

"Etkö jo arvaa?"

"Mitenpä minä sitä voisin arvata?"

"Katsohan nyt, kuinka on muka tietämätön! Kuule siis! Kun sinä ja Honkavaaran Liisa taloksi rupeatte, niin kylläpä on silloin Liisa itseään onnelliseksi kehuva."

"Vai niin. Sekö se nyt oli se sanottava?"

"Niin oli."

"Mutta ethän sinä tiedä, rupeammeko me taloksi."

"Tiedänpähän. Olen kuullut niin puhuttavan."

"Ne ovat aivan valeita semmoiset puheet."

"Ja lieneepä sinunkin puolelta jotain aikeessa, koska sinulla nytkin matka, pitää sinne Honkavaaraan."

"Vai niin luulet. Mutta senpä sanon sinulle, ett'en mene sinne semmoisissa asioissa enemmän kuin tännekään."

"No, no; älähän kuitenkaan asiaa kovin pahaksi ota!" sanoo Kaisu,

Kallen vieressä istuessaan ja luoden häneen ystävällisen silmäilyksen.

"Heitetään nyt leikki sikseen! — Minä olen erittäin hyvilläni siitä,

että tulit talossa käymään. Sinun pitäisi käydä täällä useamminkin.

Olisi hauska aina tavata toisiaan."

"Ka, kävisinhän tuota mielelläni useammastikin, kun tämä talo olisi lähempänä ja aikaa olisi enemmän. Mutta näin kesäisenä aikana on siksi paljon kiirettä, ett'ei juuri jää aikaa kyläilemiseen. Olen kuitenkin täällä kulkenut ainakin yhtä useasti kuin sinä meillä."

"Ka onpa sitä ollut minullakin estettä niinkuin sinulla. En voi päästä täältä milloin tahansa."

"Harvoinpa sinua muutenkaan tähän aikaan näkee, esimerkiksi nuotalla."

"Se ei ole minun syyni. Kyllä kai minä mielelläni iltasilla haluaisin järvellä kulkea. Siellä tuntuu aina hyvin somalle olla, kun järvi ylt'yleensä on aivan rasvatyyni ja kun kaikki seudut näyttävät erinomaisen kauniille auringon laskeutuessa. Mutta eipä näy meidän väellämme usein tulevan aikuiseksi nuotalle lähtö."

"Kuulehan Kaisu!" sanoo sitten Kalle, esittäessään uuden tuuman. "Meidän pitää joskus yhdessä kirkolla käydä. Silloin on meillä tilaisuus enemmän toistemme kanssa puhua ja lystiä pitää."

"Ka se!" vastaa Kaisu innostuneena. "Se meidän on tehtävä. Minusta kirkkomatkat ovatkin kaikkein hupaisimmat."

"Niin ovat minustakin. Muistathan sinä kuinka hupainen meillä oli ennenkin, kun yhdessä kirkolla olimme, kun istuskelimme kirkkokentän rannalla tai kuljeskelimme Pappilan männikössä?"

"Muistan kyllä. Muistanpa sen iloisen ajan, jolloin yhdessä rippikoulussa olimme ja siitä asti ovat minulle Pappilan ja kirkon seudut aivan tutut. Tunnenpa siellä melkein joka kiven ja mättään, jolla olen istunut, tunnenpa ne kauniit koivut ja isot petäjät, joiden juurella me monesti istuimme, kun päivä kuumasti paistoi, emmekä huolista mitään tietäneet. Ja aivan elävästi on minulla mielessä Pappilan mäen alla oleva hete, jonka äärellä minä monena kuumana kesäpäivänä kesän ihanimmalla ajalla ennen Juhannusta, silloin kuin kaikki ympärillä oli vihantaa ja kaunista, kun lehti oli puhjennut puihin ja koivut alkoivat olla kauniimmallaan, kun metsässä oli mitä hyvänhajuisin tuoksu, — silloin minä usein istuin hetteen luona ja sammutin janoani sen kirkkaalla, raittiilla ja hyvänmakuisella vedellä. Sitä haluaisin vieläkin juoda, haluaisin nähdä niitä tuttuja seutuja."

"Ne näet vielä, kun lähdemme kirkolle yhdessä ja siellä viritämme entisiä muistoja."

"Mutta kuule, milloin lähdemme?"

"No lähdetäänhän sitten, kun tulee joku merkkipyhä, esimerkiksi Kirkastukseksi, tai, kun silloin saattaa olla kiireenlainen aika, ainakin Perttuliksi."

"Voi sinne on vielä pitkä aika!"

"Pian se aika kuluu. Ei kesä täällä ole koskaan liian pitkä. — Mutta kyllä minä nyt taidan lähteä astumaan kohta."

"Nytkö jo!" kummastelee Kaisu.

"Olenhan minä täällä istunut jo kau'an aikaa", väittää Kalle ja aikoo lähteä.

"Odotahan vielä vähän aikaa!" pidättelee häntä Kaisu. "Eivätköhän mahtane miehet, kohta tervahaudalta palata!"

"Enpä oikein malttaisi nyt", sanoo Kalle, vaan istuu kuitenkin vielä.

"Joko sytytetään hauta tänä iltana?"

"No, onhan se ollut niin aie, hauta kun kyllä joutuu tänään valmiiksi; vaan eipä taida tulla tyyntä tänään."

"Siltä vähän näyttää. — No, ketkä ne aikovat lähteä tervoja soutamaan?"

"Antti ja Lauri kai ne lähtevät kahden?"

"Etkö sinä siis lähde?"

"Enpä taida tällä kertaa."

"No, mutta eivätkö sinusta Oulumatkat ole hupaisia hyvin."

"Ka, eiväthän nuo niin ikäviäkään ole. Mutta olenpa minä Oulun ennenkin nähnyt, jottei nyt juuri haluta sinne. Ja jos haluttaisikin, niin tarvitaanhan minua kotonakin."

"Se on totta. Niin kelpo tyttö kuin sinä voi kotonaan paljon tehdä. — Mutta kyllä minä nyt lähden. Hyvästi nyt Kaisu ja kiitos suuri sinulle sinä kelpo tyttö!"

Ja Kalle pistää Kaisulle kättä.

"Joko nyt!" sanoo taas Kaisu, Kallelle kättä antaessaan. "No, hyvästi sitten!"

Kaisu saattaa portaille Kallea, joka lähtee Honkavaaraan päin astumaan. Mutta Kaisu palaa pirttiin lasten tykö ja rupeaa odottamaan väkeä kotia palaavaksi.