Читать книгу Heikki Helmikangas - Eero Sissala - Страница 4

Sisällysluettelo

Mitä toiset lapset minusta ajattelevat.

Eteenpäin eläessäni en huomannut mitään pienenemistä itsessäni, päin vastoin aina vähitellen suurenin; kovasti kuitenkin pelkäsin sitä aikaa, jolloin ruvettaisiin minua pienentelemään. Mietteitäni en kuitenkaan enemmän kuin ennenkään ilmaissut äitilleni, vaan odottelin soveliasta aikaa, jolloin saisin niitä puhua vertaisteni, nimittäin toisten lasten kanssa.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun menin niitylle marjoja poimimaan, että siellä sattui olemaan muitakin lapsia. Minä en tuntenut heitä eivätkä he minua; vaan en minä estänyt heitä marjoja poimimasta, eivätkä hekään minua estäneet. Mutta en minä aivan iloinenkaan ollut heidän sielläolostaan. Pelkäsin näet marjojen kesken loppuvan, niin etten saisikaan astiaani täyteen. He kyselivät minulta kaikenlaista, muun muassa sitäkin, kenen poika minä olin. Minä kun en itsekään tarkoin tietänyt, kenen poika olin, sanoin heille kaikki, mitä tiesin, että olin äitini poika ja että olin vanhasta ukosta pienennetty.

Muutamat tämän ensin kuulivat ja ne, jotka kuulivat, sanoivat sen niille, jotka eivät olleet kuulleet, eikä kauan viipynyt, ennen kun jo koko lapsijoukko tiesi, mitä minä olin puhunut. Minä kun en mielestäni ollut mitään liikoja puhunut, poimin marjoja vaan ja vastasin silloin tällöin, kun he minulta jotakin taas uudestaan kysyivät. Mutta ei aikaakaan, kun minua jo rupesi vähän harmittamaan. He rupesivat minua jonkunlaisena pilkan esineenä pitämään. Sen minä selvästi huomasin siitä, kun heidän suunsa ja äänensä oli loppumattomassa naurussa, niin etten muuta enään kuullutkaan kuin naurua ja kysymyksiä. — Kuinka sinua oikein pienennettiin? Ja koska sinua taas ruvetaan pienentämään? että hekin muka mielellään tulevat sitä kummaa katselemaan. Minä en siis muuta osannut kuin siirtyä vähitellen erilleen heistä rauhaa saadakseni; samalla päätin mielessäni, etteivät he olleet oikein viisaita. Kuitenkaan en pakoon siirtymiselläni muuta voinut kuin sen, että he sitä pikemmin tulivat perässäni yhä uudistamaan mokomia kysymyksiänsä ja kaiuttamaan niityn metsää uusilla nauruillansa. Sitä en voi tietää, miten minun olis käynytkään, jollei eräs vanhanpuolinen mies, jolla oli viikate olalla, valkoiset vaatteet yllä ja leveä huopahattu päässä, olisi siitä ohitse kulkenut ja vallatonta lapsilaumaa kovasti torunut sekä samassa antanut meille kaikille yhteisen varoituksen olla niittyä tallaamatta. Minä pidin sen vanhan miehen käytöstä siinä asiassa jotenki toimellisesti tehtynä ja arvelin hänen olevan jonkun vanhoista ystävistäni, kumminkin tuttavistani entisiltä vanhuuteni ajoilta, ennen pienennystäni; vaan ajattelin kuitenkin hänelle ei paljon paremmin käyvän kuin minullekaan, kun se aika tulee, että hänkin pienennetään. Jopa pelkäsin hänelle vielä hullumminkin käyvän kuin minulle, kuin hän oli sen reuhaavan lapsijoukon suututtanut.

Ajatellen vanhan miehen surullista tulevaisuutta, astuin verkalleen kotiani kohti. En ollut hyvällä mielellä. Vähän oli marjoja ropeessa ja hyvin aavistin, mitä toiset lapset ajattelivat minusta. He pitivät minua varmaankin pyöräpäänä ja olivat kyllä valmiit, missä vaan minun näkisivät, tekemään minusta pilkkaa.