Читать книгу Heikki Helmikangas - Eero Sissala - Страница 5

Sisällysluettelo

Minä käyn ensikerran kirkossa.

Oli kerran sunnuntai-aamu. Mutta jos oikein muistan, oli se samalla Tapanin päivä. Minun ajanlaskuni mukaan olisi näet edellisenä päivänä ollut lauvantai, vaan että se päivä, jota minä lauvantaiksi luulin, oli joulu, sen huomasin äitini sanoista. Kun minä näet aikaseen aamulla otin äitini pienen puukon ja rupesin tikkuja vuolemaan, niin äitini otti puukon sekä tikun pois kädestäni ja sanoi: Älä nyt toki jouluna vuolemaan rupea! Ja samassa hän myös sanoi, että jollei olis ulkona niin kauhea pakkanen, niin pääsisit tänään kirkkoon, mutta jos huomiseksi ilma lauhtuu, niin pääset huomenna sen sijaan, joko minun taikka muorin kanssa. Sen puheen johdosta olin minä kirkkoon menon touhussa koko joulupäivän, ja yölläkin oli ajatus mielessäni, niin etten totta puhuen paljon unta saanut.

Niinkuin sanoin, oli sunnuntai-aamu. Vaikka minä olin paljon valvonut, olin minä kuitenkin jo aikaiseen vaatteissani ja kirkkoon lähdössä, niin etten muuta joutanut kuin tavan takaa käydä ulkona ilmaa haistelemassa, Onneksi tunsin ilman olevan sinä aamuna paljon lauhkeamman kuin edellisenä päivänä. Kuitenkaan ei näyttänyt äitini enemmän kuin muorikaan mitään kiirettä pitävän. He lukivat, keittivät ja vieläpä joutenkin istuskelivat. Mutta mikä ihmeellisintä oli, he rupesivat syömään ja söivät mielestäni niin hirmuisen kauan, että se minua oikein suutuksiin asti ikävystytti. Minulta itseltäni oli ruokahalu tykkänään kadonnut. Vaikka minua kehoitettiin syömään, en kuitenkaan ollut millänikään syömisistä, sillä mieleeni ei muuta mahtunut kuin kirkko, jota en vielä elämässäni ollut likeltä nähnyt; ainoastaan etäältä olin sen nähnyt, nimittäin äitini mökin katolta. Kirkosta ajattelin, että se olisi yhtä kaunis kuin Jerusalemin temppeli, jota muori äitini ja minun kuullen oli lukenut vanhasta suuresta kirjasta.

Olin jo seisonut tuntikauden ovipielessä lakki päässä, kun äkki-arvaamatta sain kovan käskyn tulla syömään ja vastoin tahtoani äiti minut talutti pöytään. Tässä tilaisuudessa olisin antanut vaikka mitä sen edestä, etten olisi tarvinnut syömisellä aikaani hukata eli syödä itseäni pois kirkosta. Rupesin kuitenkin käskyn mukaan syömään. Äitini toi leipää ja voita ja muori toi lohen nahkaa, joka oli jäännös siitä puolen naulan painavasta lohenpalasesta, jonka muori oli jouluksi kylästä tuonut ja josta itse liha oli jo joulupäivänä syöty. Minä levitin voin leipäni päälle ja muori pani lohen nahan voin päälle ja ateriani, maito siihen lisättynä, oli valmis. Tosin rakastin syödä lohta, vaan en olisi mielelläni syönyt sitkeätä nahkaa, jonka laidassa oli härskiytynyttä rasvaa. Rasva olisi mielestäni paremmin sopinut kengän voiteeksi, kun minun eineekseni, etenkin niin juhlallisella hetkellä. Huomaamatta käänsin nahan palan kasaan leipäpalasen toiselle laidalle ja söin vaan voita ja maitoa. Vähässä ajassa olikin kaikki voi syöty ja maito juotu, leipä ja lohen nahka vaan jäljillä. Kun ei kukaan näyttänyt tarkastelevan syöntiäni, pistin molemmat taskuuni, panin käteni ristiin ja kiitin, menin sitten äitini ja muorin luo kiittämään heitäkin ja sanoin olevani kyllin syönyt. Viimeinkin tuli lähtö.

Kauan oli ollut arveluita, jaksaisinko kävellä kirkolle vai pitäisikö minua vetää kelkassa. Lopuksi tultiin siihen päätökseen, että minä saisin istua kelkassa, jota äitini ja muori vuoroon vetäisivät. Siis minä istuin kelkkaan ja äitini peitti minun jollakin, en tarkalleen muista millä, ja minun oli erittäin hauska istua näissä ajopelissä. Oli niin ihmeen paljon katseltavaa ympärilläni, että muutamissa paikoissa tahtoivat silmäni jäädä perään. Niin esimerkiksi kun katselin virstan-patsasta, jota en ennen ollut nähnyt, jäin minä ihmettelemään hänen muotoansa ajatuksissani ja totta puhuen luulin hänen mieheksi, sellaiseksi, joka sopivan ajan tullessa pienennetään. Minä katselin pellon aitoja ja katselin etäällä olevia taloja ja riihiä, eikä sillä hyvä, että katselin, minä kuulin myös. Ensin minä kuulin, kuinka kovasti koirat kylässä haukkuivat, mutta vähän myöhemmin minä kuulin erittäin kovaa ääntä, joka melkein sai minun vapisemaan. En voinut olla huutamatta äitilleni mikä se, joka noin ääntää? — Se on kirkon kello, jota tapulissa soitetaan, vastasi äiti. Eihän se ihme ollutkaan, että tuo kristillisen vapauden julkinen merkki teki minun pieneen viattomaan sydämeeni voimallisen vaikutuksen, kun ensi kerran lähestyin Herran pyhää huonetta.

Matka oli joutusasti kulunut ja minut nostettiin pois kelkasta seisomaan pellon aidan viereen, joka oli lähellä kirkkoa, ja hyvä, että muistan, kuinka minua nostettiin, sillä koko huomioni oli sillä hetkellä kiinnitetty kirkkoon ja tapuliin, jossa kellot paraikaa täydellä mahdilla pauhasi. Muistan myös nähneeni, kuinka ihmiset ajoivat uljailla hevosillansa kirkolle, että lumi lenteli uhkeain eläinten kavioista. Moni kova kokkare lensi minuunkin ja siitä jo sain ajatelleeksi, että olisi tarpeen hiukan pienentää niin mahtipontisia hevosia, ettei lumi tuiskaisi niin korkealle heidän jaloistansa.

Vihdoin lähdettiin minua taluttamaan kirkon rappusille. Korkeilla kiviportailla sain hetken seisoa ja katsella vilkasta liikettä, joka kirkon ympärillä vallitsi. Siinä kansaa kaikenlaista koolla, en koskaan ollut vielä niin paljon ihmisiä nähnyt. Tulipa viimein rappusille kaksi poikaa, joista toisen tunsin. Kaikeksi onneksi eivät he kumpikaan minua huomanneet, mutta minä katselin tarkasti heitä ja kuulin minulle tuntemattoman pojan sanovan sille, jonka tunsin: Tule, Jaakko, tapuliin katsomaan kun soitetaan! — Ahaa, ajattelin minä, niinkuin jostakin koston mielestä, Jaakkoko sinun nimesi onkin, sinä veitikka, paras nauraja, joka suurimmasta sydämmesi halusta tulet pienennystäni katselemaan, sillä hän oli se sama, joka marjaillessani oli suurinta elämää pitänyt ja saattanut toisetkin minua pihkaamaan.

Kirkon ovien aukasija oli mielestäni pitkäveteinen. Olivatko toiset ihmiset yhtä mieltä minun kanssani, sitä en tiennyt, mutta minusta kumminkin tuntui odotusaika nälkävuoden pituiseksi. Viimeinkin aukenivat hirmuiset jättiläisovet ja kirkon rappusille keräytynyt kansan paljous rupesi täyttä voimaansa ryntäämään sisään. Ensin tämä huvitti minua, mutta samassa jo huomasin tilani vaaralliseksi ja pidin kaikin voimin kiinni äitini kädestä, joka samassa ottikin minun syliinsä. Nyt jouduimme kumpikin suureen ahdinkoon, sillä meidät työnnettiin ovipieltä vasten. Minä koetin tehdä itseni niin pieneksi kuin mahdollista, mutta jäin kuitenkin yhtä suureksi kuin ennenkin ja ennen kun huomasin, olin seisomassa kirkon porstuassa, akkunan edessä, äitini vieressä, ja kansaa tulvasi minun ohitseni kirkkoon, kuin vettä Temmesjoessa. Ei ollut vielä kiirettä kirkkoon, koskei äitini kiireempää pitänyt, vaan rupesi minulle näyttelemään esineitä, jotka löytyi kirkon porstuassa. Ensin näytti hän minulle erästä mustannäköistä esinettä. Se oli puusta tehty ja oli näköjään juuri kuin kumollaan oleva pirtin penkki ja seisoi siinä jonkunlaisten jalkojen tapaisten telineiden päällä. Tarkemmin tutkittuani huomasin siinä olevan koko pitkän rivin pyöreitä reikiä. Minä ajattelin ja ihmettelin ja viimein kysyin äidiltäni, mikä tuo on?

— Se on jalkapuu, sanoi äitini.

Tällä vastauksella olin tyydytetty, sillä luulin jo itsekin olevani asian perillä, kun näin sen jalkojen päällä seisovan, enkä enempää sitä kysellyt. Vaan kun kaulaliinani oli jotenkin pahasti solunut ja muitakin pieniä vikoja taisi olla vaatetuksessa, pani äitini minun istumaan erään kalun päälle ja laitteli siinä minua niin sieväksi pojaksi kuin mahdollista, ja sanoi sitä tehdessään:

— Istu mustassa penkissä pienenä, niin et tarvitse isona istua!

Noista sanoista, totta puhuen, vähän säikähdin. En tosin ijässäni ollut kuullut puhuttavan mustasta penkistä, jonka tähden en tietänyt täydellisesti enkä nimeksikään mustan penkin tarkoitusta. Kuitenkin kävi läpi minun ruumiini jonkunlainen väristys. Minä hyppäsin seisoalle ja katsahdin hyvin hätäisesti äitiäni silmiin ja nähtyäni, kuinka äitini totisesti katseli minua, en huolinut vaivata häntä kysymyksilläni, vaan käännyin tarkastelemaan tuota mainittua esinettä. Se oli kolmi-asteinen, karmilla varustettu istuin. Nyt en enää malttanut olla kysäisemättä äidiltäni: Mikä on tuo tuoli, ja kenen siinä täytyy istua?

— Siinä pahantekijät istuvat kirkonrangaistusta, sanoi äitini, jonka katseessa näkyi jotakin surullista sääliväisyyttä. Sitten astuimme, äitini minua taluttaen, sisään kirkkoon.

Ja nytkös silmäni oikein levenivät. Suuri oli todella hämmästykseni, kun astuin ensikerran Herran huoneeseen. Minä katselin ja katselin, joka paikkaa silmäni tutkivat ja sydämmeni oli tykkänänsä pyhien tunteiden vallassa, missä koneentapaisesti astelin äitini sivulla. Silloin vasta huomasin, että istuin vastapäätä alttaria penkissä äitini vieressä, kun minua hyvänpäiväisesti litistettiin. Vaikka olin aivan nuori ja pieni, käsitin kuitenkin, että kun ihminen on kovin syvällisissä ajatuksissa, niin toisten ihmisten lykkiminen vaikuttaa sen, että hän herää juuri kuin uuteen eloon haaveistansa ja mietteistänsä.

Näin herättyäni aloin huomata, mitä kirkossa tapahtui. Eräs mies, joka seisoi erinäisessä penkissä, rupesi veisaamaan ja koko seurakunta jatkoi hänen perässään. Sepä oli todella tärisevä virsi, jommoista en sitä ennen ollut kuullut. Minä kuihkasin äitini korvaan hiljaa: Kuka tuo on, joka taululle numeroita asetteli ja ensiksi veisaamaan rupesi?

— Se on lukkari, sanoi äitini.

Lukkari! ajattelin minä, hänpä siis onkin kirkon etevin, sillä hän panee koko toimituksen alkuun. Ja nyt taas muistin yhden kappaleen muorin isosta kirjasta, nimittäin, mitä siinä sanottiin soitannosta Jerusalemin templissä. Minä huokasin syvään, kirkkotoimitus täytti sydämmeni oudolla hartaudella. Enkä minä paljon ympärilleni katsellut, sillä äitini käski minun katsoa virsikirjaan. Sitä teinkin. Oikein tarkasti katselin kirjan lehtiä, vaikk'en ainoatakaan puustavia vielä tuntenut.

Pian oli virsi loppuun veisattu ja pappi alkoi aittariita lukemaan. Ensi alussa säikähdin sitä, sillä en ollut huomannut, milloin pappi oli sinne, ennen tyhjään paikkaan astunut. Mutta vähän päästä jo siksi toinnuin, että rupesin eroittamaan sanojakin. Minä kuulin papin puhuttelevan meitä kaikkia veljikseen ja sisarikseen, josta tulin erittäin iloiseksi ja sydämellisimmällä halulla koetin ymmärtää jok'ainoan sanan. Mutta ennen kun alttari toimitus oli loppunut, ilmestyi Jaakkokin toverinensa seisomaan penkin päähän, minun kohdalleni, käytävän toiselle puolelle. Se oli paha sattumus, jota en ensinkään olisi halunnut juuri kaikkein pyhimmän hartauteni hetkellä. Sillä heti kun olin hänen nähnyt, muistui mieleeni hänen tulonsa pienennystäni katselemaan eikä se muisto ollut laisinkaan terveellinen. Se synnytti minussa jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Minä en tahtonut katsella häntä, vaan käänsin pääni toisaalle ja huomasin meidän muorin, joka istui saarnatuolin juurella pienellä tuolilla, hiljaa huojutellen ruumistansa ja hellästi silmäillen pappia. Tämä muorin käytös saatti minun jälleen hyvälle päälle ja minä tunsin itseni leppyneemmäksi Jaakkoa kohtaan.

Pohjolan kylmä pakkanen, joka uskaltaa astua kirkkoonkin, oli sinäkin juhlapäivänä sinne saapunut ja kukatiesi ennen kun minä. Se alkoi nipistellä minua käsistä ja jaloista ilman armoa. Toisetkin ihmiset, vaikka olivat paljon paremmin vaatetetut kuin minä, alkoivat vähitellen yksi toisensa perään takomaan jalkojansa yhteen ja yskimään oikein ankarasti. Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa! Ja nytkös minä rupesin oikein mielelläni kuuntelemaan. Toisetkin lakkasivat rykimästä ja takomasta, niin että korvani eivät kuulleet mitään muuta kuin sen nuoren pojan kimakoita ja suloisia sanoja. Nyt ei enään mielestäni lukkari ollut kirkon etevin. Etevyyden sijan oli pappilan nuori herra saanut ja siinä luulossa olivat kai kaikki muutkin. Mutta kun olin jo jonkun ajan saarnaa kuunnellut, tuli minulle vieras ja se oli nälkä. Mitä muuta, olipa evästä! Minä pistin sievästi käden taskuun ja otin sieltä leipäpalani ja lohen nahkani ja aloin suurella halulla syödä. En olisi uskonut, että tein viisaasti, kun ruokatähteeni taskuuni kätkin. Tämän huomasi äitini pian, eikä hän sallinut minun syödä ihmisten nähden kirkonpenkissä. Minun täytyi istua alas sen kapean laudan päälle, jossa muut jalkojansa pitivät. Kun ei nälkä häpeätä katsonut, niin en minäkään. Istuin vaan nöyrästi toisten jalkaportaana ja söin kaikki säästöni loppuun. Syötyäni panin mieleeni ilman kenenkään muistuttamista, että jos toisten kirkkoon menen, niin syön lähtiessäni kylliksi, etten tarvitse kirkossa syödä ja syömisellä häiritä omaa hartauttani ja rikkoa toisten kirkkorauhaa.

Ilman muita tapahtumia päättyi jumalanpalvelus sievästi ja me lähdimme ulos kirkosta. Minä sain taaskin istua kelkkaan ja ajaa niin kotia kohti. Mutta ennen kuin sinne ehdimme, tapasi minun kauhea vilu. Minä aloin huutaa kelkassa ja pyysin, että saisin juosta; vaan kun äitini nosti minun maantielle seisomaan, niin enpä voinutkaan seisoa oikealla tavalla, jalkani olivat melkein turtana. Äitini käski minun hypähdellä ja minä koetin kaiken voimani perästä tehdä niin kuin oli käsketty, vaan huonosti se kävi. Kuitenkin tulin siitä vähän notkeammaksi ja vihdoinkin pääsin kotiin. Kun sitten vedettiin kengät pois jalastani lämpymässä huoneessa, olivat varpaani paleltuneet. Äitini otti ulkoa lunta ja hieroi sillä jalkojani, siksi kun varpaani syttyivät palamaan, näkymättömään liekkiin. Niin se todella poltti kuin tuli. Vaan ei sillä hyvä, että jalkojani poltti, alkoipa käsiänikin polttaa ja vieläpä paljoa pahemmin. Ne tulivat aivan tönköiksi ja väriltään sinisenpunaisiksi, samalla paisuen hirmuisen paksuiksi. Niin muodoin olin joutunut mitä auttamattomimpaan epätoivoon ja aloin itkeä. Äitini käski minun käsilläni hieroa hiuksiani, vaan yhä vaan tuskani kiihtyi. Tässä neuvottomassa tilassa sieppasi äitini noin puolen korttelin vetoisen pullon, kaasi siitä erästä kerman näköistä ainetta kämmenellensä ja voiteli sillä käteni ja jalkani. Suureksi ilokseni lakkasi hirmuinen pakotus melkein kohta. Kun uteliaasti kuulustelin mainion voiteen nimeä, niin pisti äitini ennen kun vastasi, pullon nenäni alle. Olipa se väkevää! Tahtoi kerrassaan salvata henkeni liikunnon ja saattoi minun pahasti aivastamaan. Hankittuansa minulle tämän havainnon voiteen voimasta, lausui äiti naurusuulla:

— Se on kamferttilinementtiä.

Oudolta kuului nimi, mutta tarkasti se on muistettava, ajattelin minä, kun voiteen avulla aloin jälleen tulla terveeksi pojaksi. Ehtoolla jo hypähtelin niin kun ennenkin ja olin iloinen, että olin saanut käydä kirkossa ja kuulla pappilan nuoren herran saarnaavan. Muutamien päivien perästä lähti varpaistani nahka pois ja varpaani tulivat erinomaisen aroiksi, etteivät kärsineet sukkaakaan.

Siten oli minulla sekä surua että iloa ensimmäisestä kirkossa käynnistäni, vaan niinhän tässä maailmassa surut ja ilot, vahingot ja voitot vaihtelevat. Ja onhan se vaan tavallista eikä mitään satunnaista.