Читать книгу Heikki Helmikangas - Eero Sissala - Страница 7

Sisällysluettelo

Sukukinkerit.

Oli kevät ja ihanat pitkät päivät. Noin pari kuukautta olin lukea paukuttanut aapistani ja viimein saanut päähäni koko sen sisällyksen. Eräänä sunnuntaina olin taaskin kirkossa, ja sain siellä omin korvin kuulla, että ensi keskiviikkona oli meidän kinkerikunnan kinkerit. Tästä tulin ensialussa iloiseksi, sillä mieleeni juolahti, että nyt saisin näyttää lukutaitoani kinkerissä, mutta tuntui myöskin vähän häpeälliseltä, kun en osannut yhtään lukua katkismuksesta. Olisin tahtonut osata katkismuksenkin ulkoa, mutta kun myöhään olin alkanut, niin olin kuin olinkin myöhästynyt.

Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki, sen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä ollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi minulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että kinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat lukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei vielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin väsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla päivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia nuhtelemiseen.

Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:

— Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat olleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle puolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan, vieläpä tukastakin pölytettäisiin.

— Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu ahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat kuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton muistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat olleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä lisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin edessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka osaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi lukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa olla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka sitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri muutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on käytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen lehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo tietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole sekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän on näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle syötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa rantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle syöttämään.

Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.

Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta. Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja nyt hän alottaa syömään Raamattua.

— Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.

Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin jokiahdetta Vierimälle.

Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa. Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa pysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa seutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla matalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan keskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli lautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut talojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle lykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän ukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut. Sepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti uutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin pirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita ylös — sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta — kun samassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että ääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella puolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan auki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle haudevettä keittämässä.

— Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa, kun muori ja äitini.

— Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon äiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella. Sen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja mitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää, ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että saada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja miten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni olisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä vetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi kuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja haudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja siirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle minua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta eipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta ennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. — Ai, Heikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.

Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.

Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen tottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin kuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä otsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna. — Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi itsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat lukea?

— Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.

— No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun kerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin oli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän vähän, — kas, ole vaiti suuni — — — Heikki parka, sinä et tiedä mitään. — Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?

Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä vastasin:

— En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran, että olen vanhasta pienennetty.

— No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä sitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä puoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle tulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa ollakaan.

— Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin samaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin minä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.

— Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.

— Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja

Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän

nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.

Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.

Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas, Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle jo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa. Perästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi juuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli mieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä veisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin että se itseksensä aukeni.

Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen huomasin hänen silmistänsäkin.

— Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.

Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin kuulee.

Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän, sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi edes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.

Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti isäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana oli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin karvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta lerputtelemaan kotiini.

Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun Vierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita ikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta otin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin joutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä käynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin ja sanoin julki murheeni. — Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä, kun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.

— Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee, vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.

— Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.

Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.

Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet häiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja muori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi kumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa vapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti sen tiesi ja anoi:

— Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy kinkerissä.

Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.

Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.

Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui rovasti istualtansa tähän tapaan:

— Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.

Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia. Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:

— Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot, karkiat, hienot, karkiat.

Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään mitään puhunut.

Kauan kesti minun odottaa, ennenkun pääsin lukemaan. Ennen ja paljo ennen minua joutui Pirttilän Paavokin lukemaan ja näyttämään, mitä kirjanlehtipuuro vaikuttaa, vaan eivätpä olleet kirjanlehdet vatsassa lukutaitoa laisinkaan parantaneet, päin vastoin oli kova paperin syöminen tehnyt hänen järkensä entistänsä tylsemmäksi. Ainakin kuului rovasti sanovan, että Pirttilän Paavo huononee lukemisessansa vuosi vuodelta. Vedet silmissä astui Paavo pois pöydän luota.

Viimein kun useimmat olivat lukeneet, oli rovasti jo vähällä panna kirkonkirjan kiinni, kun hän jotakin muistaen jätti kirjan vielä auki ja kysyi:

— Onkos vielä lukemattomia?

Silloin astui äitini pöydän luokse taluttaen minua kädestä. Hän vei minut aivan rovastin eteen. Rovasti hieroi vähän silmiänsä ja virkkoi sitten:

— Jaha, Maria Helmikangas, onko se teidän poikanne tämä?

— On, sanoi äitini.

— Joko hänkin osaa lukea? kysyi rovasti.

— Osaa se jo vähän aapiskirjaa ulkoakin lukea, vastasi äitini.

Sitten minä sain lukea itse rovastin edessä sekä sisältä että ulkoa ja meni se mielestäni kaikki oikein. Ja niin kai se meni rovastinkin mielestä, sillä hän antoi minulle pienen kirjan lahjaksi ja kehui minua hyväksi lukijaksi. Sitten luki äiti ja meidän muori ja niiden jälkeen vielä moni muukin, mutta kummaa se oli, ei yksikään enään saanut toruja. Kun vihdoin oli kaikki luetettu, niin alettiin kysellä, jotta nähtäisiin ymmärsivätkö lukijat, mitä olivat lukeneet. Sitä työtä teki rovasti yksinään, kävellen edestakaisin laattialla. Olisin minäkin vastannut, mutta äitini kielsi ja sanoi, etten minä saisi puhua mitään, ja niin minä olin hiljaan ja kuuntelin. Tämän toimituksen päätettyänsä sanoi rovasti:

— Minulla on pari muistutusta tehtävänä, jotka jo useissa muissakin kinkerikunnissa olen esiin tuonut, että nimittäin kristityn tulee kovasti välttää työntekoa pyhäpäivinä, sillä se on sapatin rikkomista ja syntiä. Meidän seurakunnassa unohdetaan usein mitä Jumalan laki siinä asiassa määrää. Erinomattain tehdään sitä siten, että käytetään pyhänä tuulimyllyjä. Kun melkein aina tuulee, niin olisihan aikaa arkipäivinäkin käyttää talon tarvejauhot, ettei tarvitsisi myllyjä pyörittää pyhänä. Toinen paha kohta on se, että viinaa myydään ja juodaan pyhänä, ja silläkin tavalla lakia kierretään, että kun ei nimismiehen tähden uskalleta sitä tehdä keskellä kirkon kylää, niin harjoitetaan viinankaupitsemista syrjäkylissä, kukatiesi siinä luulossa, että se on vähemmin synnillistä. Näitä kahta pääkohtaa ja lukemattomia muita pienempiä kohtia koettakaa painaa mieleenne, rakkaat sanankuulijani!

Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

Näin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta opistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden, jonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä käytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin kotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja viina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin puheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään, vaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen lisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita vehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja jollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin myllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi saarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa minuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei hänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen jupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa, omista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa rovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.

Näitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa viattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne olivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt ensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.