Читать книгу Heikki Helmikangas - Eero Sissala - Страница 6

Sisällysluettelo

Ällätikku.

Oli kulunut muutamia viikkoja ensimmäisestä kirkkomatkastani, kun muori eräänä päivänä läksi kaupunkiin. Minä surkuttelin häntä, sillä oli keskitalven aika ja lunta sangen paljon maalla, mutta hän nauroi minun hätäilemiselleni. En ole ensi kertaa pappia kyydissä, sanoi hän, ja otti selkäänsä pussin, joka oli täpö täynnä sukkia ja vanttuita, joita hän meni kaupittelemaan kaupunkiin. Mennessään hän lupasi tuoda jotakin tuliaisiksi minulle ja sitten hän astui eteenpäin, selkä kotiin käännettynä. Minä taasen katsoin muorin jälkeen, niin kauan kuin vähääkin voin häntä nähdä.

Oli juuri auringon noustessa, kun muori läksi, ja jotenkin hampaita tärisyttävä pakkanen. Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta työtä että villoja kehrätä. Parempi, arveli hän, olisi se, jos veistelisin itselleni ällätikun. Ällätikun! sepä jotakin kummallista, jommoista en ollut milloinkaan missään nähnyt. Kuinka voisin minä sitten ällätikkua veistellä? Sen kohta sanoinkin: En osaa minä semmoista vuolla.

Äitini katsahti minuun taaskin tapansa mukaan totisesti ja sanoi:

Miks'et samalla sanonut, eipä taida Tauriainen tehdä tervatynnyriä.

Tuohon asiaan olisin mielelläni jotakin vastannut, mutta en uskaltanut mitään puhua, kun satuin samassa katsomaan tuvan nurkkaan, jossa koivunvarpuluuta majaansa piti. Se oli tavallisesti äitini oikean käden kanssa liitossa minua vastaan, kun satuin jotakin äitin lakia vastaan rikkomaan. Minä ajattelin vaan, kyllä sinä, luuta, piankin taidat hyväntahtovaisesti tarjota varpujasi äidilleni avuksi, jos minä vielä rupean Tauriaiskysymyksestä tarkempaa selkoa ottamaan. Kysyin sentähden nöyrästi vaan:

— Mistä ällätikku tehdään, äiti kulta?

— Päreestä, oli vastaus.

Minä otin kokonaisen, hyvin leveän päreen, vein sen äitilleni ja pyysin äitiäni näyttämään ällätikun mallia.

Äitini otti nyt, sanaakaan puhumatta päreen kädestäni, taittoi lyhykäisen palasen ja vuoleskeli siitä sievän tikun. Olipa se oikein kuin hännällä varustettu, vähäten vivahtava pikku sisiliskoon, joita oli kotona niityn ruohikossa. Yläpäässä oli peukalon sija, hännän juuressa oli juuri kuin olkapäät, joihin minun oli asettamin etusormen ja keskisormen päät, ja häntä oli se, jolla ajan tultua pistettäisiin, vaikka Iitä silmään.

Ällätikku oli siis valmis, mutta kun minäkin tahdoin saada jotakin omista käsistäni valmistumaan, tein vielä toisen, ja kolmannenkin puikon ja kuta useamman tein, sen sievempiä ne syntyivät. Uuden kapineen käytäntö pysyi minulta kuitenkin hämäränä. Äiti käski panna tikut hyllylle, siksi kuin saisin aapiskirjan, jommoisen hän sanoi muorin tuovan kaupungista. Sitä kirjaa lukiessa olisi näet ällätikku tarpeeseen. Nyt alkoi ikävä aika. Olisin suonut muorin jo olevan kotona, vaan siinäpä temppu. Muoria kesti odottaa koko neljä päivää. Vasta senjälkeen hän tuli ja toi kun toikin aapiskirjan, sekä myöskin lakristatangon, jonka hän asetti kirjan viereen hyllylle. Siinä ne tuliaiset minulle. Jos olisin saanut itse määrätä, olisin kohta syönyt lakristan, sillä niin olin yöt ja päivät makiaisia odottanut; mutta toisin oli päätetty. Ensin täytyy Heikin oppia edes Aan oikein tuntemaan, ennen kun saa maistaakaan lakristaa. Semmoinen oli tuomio. Ei auttanut, vaikka lakristan maku jo tuntui suussa, niin että olin vähällä kieleni nielaista. Minä otin aapiskirjan ja aloin katsella sitä päältä ja sisältä.

Kirja oli oivallisen kaunis, se täytyy minun tunnustaa, vaan siinä se kaikki, että se oli kaunis. Sillä tuota A-puustavia en ollut minä mies löytämään, vaikka olin jo lähes kuuden vuoden vanha. Pian olinkin kaikki lehdet läpikatsellut. Viimeisellä lehdellä näin linnun kuvan. Kun sitä ihmettelin, sanoi muori, joka istui liedellä lämmitellen itseänsä, se on aapiskukko. Ja sitten hän vielä lisäsi: se kukko se juuri onkin, joka antaa kaikellaista hyvää suuhun pantavata sellaisille lapsille, jotka ahkerasti lukevat. Mutta koetappas, ehki, ruveta tavustelemaan ison Aan kanssa, sillä siitä on alku aljettava ja lopuksi tulee Öö.

Minä juoksin niin kiivaasti muorin luo, että olin vähällä lentää pääni uunin rintaan, istuin muorin polvelle ja sanoin: Opettakaa, muorikulta, minua lukemaan.

No, niinpä niin, sanoi muori, otti älläpuikon, osoitti sillä kirjan ensi sivulla olevaa isoa kirjainta ja sanoi: tuo on Aa.

Siitäpä se olikin alku, niin kuin muori oli sanonut. Mitä suurimmalla innolla koetin minä oppia kirjaimia tuntemaan eikä mennytkään monta aikaa, korkeintansa kolme päivää, ennenkuin jo hairahtumatta osasin kaikkien puustavien nimet. Lakristaakin kesti syödä saman verran aikaa, kun tarvittiin Aan armeijan voittamiseksi. Voitettuna vangittiin koko hänen joukkonsa aivojeni sisimpiin komeroihin.