Читать книгу Kalevala / Калевала - Элиас Лённрот - Страница 10

Siitä vanha Väinämöinen

itse korjasta kohosi,

nousi reestä nostamatta,

yleni ylentämättä;

tuosta pirttihin tulevi,

alle kattojen ajaikse.

Tuoahan hopeatuoppi,

kultakannu kannetahan:

ei veä vähäistäkänä,

pikkuistakana piätä

verta vanhan Väinämöisen,

hurmetta jalon urohon.

Ukko uunilta urahti,

halliparta paukutteli:

"Mi sinä lienet miehiäsi

ja kuka urohiasi?

Verta on seitsemän venettä,

kantokorvoa kaheksan

sun, poloinen, polvestasi

lattialle laskettuna!

Muut on muistaisin sanaset,

vaan en arvoa alusta,

mist' on rauta syntynynnä,

kasvanunna koito kuona."

Silloin vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

"Itse tieän rauan synnyn,

arvoan alun teräksen:

ilma on emoja ensin,

vesi vanhin veljeksiä,

rauta nuorin veljeksiä,

tuli kerran keskimäinen.

"Tuo Ukko, ylinen luoja,

itse ilmojen jumala,

ilmasta ve'en eroitti,

veestä maati manterehen.

Rauta on raukka syntymättä,

syntymättä, kasvamatta.

"Ukko, ilmoinen jumala,

hieroi kahta kämmentänsä,

mykelti molempiansa

vasemmassa polven päässä.

Siitä syntyi kolme neittä,

koko kolme luonnotarta

rauan ruostehen emoiksi,

suu sinervän siittäjiksi.

"Neiet käyä notkutteli,

astui immet pilven äärtä

utarilla uhkuvilla,

nännillä pakottavilla.

Lypsit maalle maitojansa,

uhkutit utariansa;

lypsit maille, lypsit soille,

lypsit vienoille vesille.

"Yksi lypsi mustan maion:

vanhimpainen neitosia;

toinen valkean valutti:

keskimäinen neitosia;

kolmas puikutti punaisen:

nuorimpainen neitosia.

"Ku on lypsi mustan maion,

siitä syntyi meltorauta;

ku on valkean valutti,

siit' on tehtynä teräkset;

ku on puikutti punaisen,

siit' on saatu rääkyrauta.

"Olipa aikoa vähäinen.

Rauta tahteli tavata

vanhempata veikkoansa,

käyä tulta tuntemahan.

"Tuli tuhmaksi rupesi,

kasvoi aivan kauheaksi:

oli polttoa poloisen,

rauta raukan, veikkosensa.

"Rauta pääsi piilemähän,

piilemähän, säilymähän

tuon tuiman tulen käsistä,

suusta valkean vihaisen.

"Siitä sitte rauta piili,

sekä piili jotta säilyi

heiluvassa hettehessä,

läikkyvässä lähtehessä,

suurimmalla suon selällä,

tuiman tunturin laella,

jossa joutsenet munivat,

hanhi poiat hautelevi.

"Rauta suossa soikottavi,

veteläisessä venyvi;

piili vuoen, piili toisen,

piili kohta kolmannenki

kahen kantosen välissä,

koivun kolmen juuren alla.

Ei toki pakohon pääsnyt

tulen tuimista käsistä;

piti tulla toisen kerran,

lähteä tulen tuville

astalaksi tehtäessä,

miekaksi taottaessa.

"Susi juoksi suota myöten,

karhu kangasta samosi;

suo liikkui suen jälessä,

kangas karhun kämmenissä:

siihen nousi rautaruoste

ja kasvoi teräskaranko

suen sorkkien sijoille,

karhun kannan kaivamille.

"Syntyi seppo Ilmarinen,

sekä syntyi jotta kasvoi.

Se syntyi sysimäellä,

kasvoi hiilikankahalla

vaskinen vasara käessä,

pihet pikkuiset piossa.

"Yöllä syntyi Ilmarinen,

päivällä pajasen laati.

Etsi paikkoa pajalle,

levitystä lietsimille.

Näki suota salmekkehen,

maata märkeä vähäisen,

läksi tuota katsomahan,

likeltä tähyämähän:

tuohon painoi palkehensa,

tuohon ahjonsa asetti.

"Jo joutui suen jälille,

karhun kantapään sijoille;

näki rautaiset orahat,

teräksiset tierottimet

suen suurilla jälillä,

karhun kämmenen tiloilla.

"Sanovi sanalla tuolla:

'Voi sinua, rauta raukka,

kun olet kurjassa tilassa,

alahaisessa asussa,

suolla sorkissa sutosen,

aina karhun askelissa!'

"Arvelee, ajattelevi:

'Mitä tuostaki tulisi,

josp' on tunkisin tulehen,

ahjohon asettelisin?'

"Rauta raukka säpsähtihe,

säpsähtihe, säikähtihe,

kun kuuli tulen sanomat,

tulen tuimat maininnaiset.

"Sanoi seppo Ilmarinen:

'Ellös olko milläskänä!

Tuli ei polta tuttuansa,

herjaele heimoansa.

Kun tulet tulen tuville,

valkean varustimille,

siellä kasvat kaunihiksi,

ylenet ylen ehoksi:

miesten miekoiksi hyviksi,

naisten nauhan päättimiksi.'

"Senp' on päivyen perästä

rauta suosta sotkettihin,

vetelästä vellottihin,

tuotihin sepon pajahan.

"Tuon seppo tulehen tunki,

alle ahjonsa ajeli.

Lietsoi kerran, lietsoi toisen,

lietsoi kerran kolmannenki:

rauta vellinä viruvi,

kuonana kohaelevi,

venyi vehnäisnä tahasna,

rukihisna taikinana

sepon suurissa tulissa,

ilmivalkean väessä.

"Siinä huuti rauta raukka:

'Ohoh seppo Ilmarinen!

Ota pois minua täältä

tuskista tulen punaisen!'

"Sanoi seppo Ilmarinen:

'Jos otan sinun tulesta,

ehkä kasvat kauheaksi,

kovin raivoksi rupeat,

vielä veistät veljeäsi,

lastuat emosi lasta.'

"Siinä vannoi rauta raukka,

vannoi vaikean valansa

ahjolla, alasimella,

vasaroilla, valkkamilla;

sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

'Onpa puuta purrakseni,

kiven syäntä syöäkseni,

etten veistä veikkoani,

lastua emoni lasta.

Parempi on ollakseni,

eleäkseni ehompi

kulkijalla kumppalina,

käyvällä käsiasenna,

kuin syöä omaa sukua,

heimoani herjaella.'

"Silloin seppo Ilmarinen,

takoja iän-ikuinen,

rauan tempasi tulesta,

asetti alasimelle;

rakentavi raukeaksi,

tekevi teräkaluiksi,

keihä'iksi, kirvehiksi,

kaikenlaisiksi kaluiksi.

"Viel' oli pikkuista vajalla,

rauta raukka tarpehessa:

eipä kiehu rauan kieli,

ei sukeu suu teräksen,

rauta ei kasva karkeaksi

ilman veessä kastumatta.

"Siitä seppo Ilmarinen

itse tuota arvelevi.

Laati pikkuisen poroa,

lipeäistä liuotteli

teräksenteko-mujuiksi,

rauankarkaisu-vesiksi.

"Koitti seppo kielellänsä,

hyvin maistoi mielellänsä;

itse tuon sanoiksi virkki:

'Ei nämät hyvät minulle

teräksenteko-vesiksi,

rautojen rakentomaiksi.'

"Mehiläinen maasta nousi,

sinisiipi mättähästä.

Lentelevi, liitelevi

ympäri sepon pajoa.

"Niin seppo sanoiksi virkki:

'Mehiläinen, mies kepeä!

Tuo simoa siivessäsi,

kanna mettä kielessäsi

kuuen kukkasen nenästä,

seitsemän on heinän päästä

teräksille tehtäville,

rauoille rakettaville!'

"Herhiläinen, Hiien lintu,

katselevi, kuuntelevi,

katseli katon rajasta,

alta tuohen tuijotteli

rautoja rakettavia,

teräksiä tehtäviä.

"Lenteä hyrähtelevi;

viskoi Hiien hirmuloita,

kantoi käärmehen kähyjä,

maon mustia mujuja,

kusiaisen kutkelmoita,

sammakon salavihoja

teräksenteko-mujuihin,

rauankarkaisu-vetehen.

"Itse seppo Ilmarinen,

takoja alinomainen,

luulevi, ajattelevi

mehiläisen tulleheksi,

tuon on mettä tuoneheksi,

kantaneheksi simoa.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

'Kas nämät hyvät minulle

teräksenteko-vesiksi,

rautojen rakentamiksi!'

"Siihen tempasi teräksen,

siihen kasti rauta raukan

pois tulesta tuotaessa,

ahjosta otettaessa.

"Sai siitä teräs pahaksi,

rauta raivoksi rupesi,

petti, vaivainen, valansa,

söi kuin koira kunniansa:

veisti, raukka, veljeänsä,

sukuansa suin piteli,

veren päästi vuotamahan,

hurmehen hurahtamahan."

Ukko uunilta urahti,

parta lauloi, pää järähti:

"Jo nyt tieän rauan synnyn,

tajuan tavat teräksen.

"Ohoh sinua, rauta raukka,

rauta raukka, koito kuona,

teräs tenhon-päivällinen!

Siitäkö sinä sikesit,

siitä kasvoit kauheaksi,

ylen suureksi sukesit?

"Et sä silloin suuri ollut

etkä suuri etkä pieni,

et kovin koreakana

etkä äijältä äkäinen,

kun sa maitona makasit,

rieskasena riuottelit

nuoren neitosen nisissä,

kasvoit immen kainalossa

pitkän pilven rannan päällä,

alla taivahan tasaisen.

"Etkä silloin suuri ollut,

et ollut suuri etkä pieni,

kun sa liejuna lepäsit,

seisoit selvänä vetenä

suurimmalla suon selällä,

tuiman tunturin laella,

muutuit tuolla maan muraksi,

ruostemullaksi rupesit.

"Etkä silloin suuri ollut,

et ollut suuri etkä pieni,

kun sua hirvet suolla hieroi,

peurat pieksi kankahalla,

susi sotki sorkillansa,

karhu kämmenyisillänsä.

"Etkä silloin suuri ollut,

et ollut suuri etkä pieni,

kun sa suosta sotkettihin,

maan muasta muokattihin,

vietihin sepon pajahan,

alle ahjon Ilmarisen.

"Etkä silloin suuri ollut,

et ollut suuri etkä pieni,

kun sa kuonana kohisit,

läikyit lämminnä vetenä

tuimissa tulisijoissa,

vannoit vaikean valasi

ahjolla, alasimella,

vasaroilla, valkkamilla,

sepon seisontasijoilla,

takehinta-tanterilla.

"Joko nyt suureksi sukenit,

äreäksi ärtelihit,

rikoit, vaivainen, valasi,

söit kuin koira kunniasi,

kun sa syrjit syntyäsi,

sukuasi suin pitelit?

"Ku käski pahalle työlle,

kenp' on kehnolle kehoitti?

Isosiko vai emosi

vaiko vanhin veljiäsi

vai nuorin sisariasi

vaiko muu sukusi suuri?

"Ei isosi, ei emosi

eikä vanhin veljiäsi,

ei nuorin sisariasi

eikä muu sukusi suuri:

itse teit tihua työtä,

katkoit kalmankarvallista.

"Tule nyt työsi tuntemahan,

pahasi parantamahan,

ennenkuin sanon emolle,

vanhemmallesi valitan!

Enemp' on emolla työtä,

vaiva suuri vanhemmalla,

kun poika pahoin tekevi,

lapsi tuhmin turmelevi.

"Piäty, veri, vuotamasta,

hurme, huppelehtamasta,

päälleni päräjämästä,

riuskumasta rinnoilleni!

Veri, seiso kuni seinä,

asu, hurme, kuni aita,

kuin miekka meressä seiso,

saraheinä sammalessa,

paasi pellon pientaressa,

kivi koskessa kovassa!

"Vaan jos mieli laatinevi

liikkua lipeämmästi,

niin sä liikkuos lihassa

sekä luissa luistaellos!

Sisässä sinun parempi,

alla kalvon kaunihimpi,

suonissa sorottamassa

sekä luissa luistamassa,

kuin on maahan vuotamassa,

rikoille ripajamassa.

"Et sä, maito, maahan joua,

nurmehen, veri viatoin,

miesten hempu, heinikkohon,

kumpuhun, urosten kulta.

Syämessä sinun sijasi,

alla keuhkon kellarisi;

sinne siirräite välehen,

sinne juoskos joutuisasti!

Et ole joki juoksemahan

etkä lampi laskemahan,

suohete solottamahan,

venelotti vuotamahan.

"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,

punainen, putoamasta!

Kun et tyy'y, niin tyrehy!

Tyytyi ennen Tyrjän koski,

joki Tuonelan tyrehtyi,

meri kuivi, taivas kuivi

sinä suurna poutavuonna,

tulivuonna voimatoinna.

"Jos et tuostana totelle,

viel' on muita muistetahan,

uuet keinot keksitähän:

huuan Hiiestä patoa,

jolla verta keitetähän,

hurmetta varistetahan,

ilman tilkan tippumatta,

punaisen putoamatta,

veren maahan vuotamatta,

hurmehen hurajamatta.

"Kun ei lie minussa miestä,

urosta Ukon pojassa

tämän tulvan tukkijaksi,

suonikosken sortajaksi,

onp' on taatto taivahinen,

pilven-päällinen jumala,

joka miehistä pätevi,

urohista kelpoavi

veren suuta sulkemahan,

tulevata tukkimahan.

"Oi Ukko, ylinen luoja,

taivahallinen jumala!

Tule tänne tarvittaissa,

käy tänne kutsuttaessa!

Tunge turpea kätesi,

paina paksu peukalosi

tukkeheksi tuiman reiän,

paikaksi pahan veräjän!

Veä päälle lemmen lehti,

kultalumme luikahuta

veren tielle telkkimeksi,

tulevalle tukkeheksi,

jottei parsku parralleni,

valu vaaterievuilleni!"

Sillä sulki suun vereltä,

tien on telkki hurmehelta.

Pani poikansa pajahan

tekemähän voitehia

noista heinän helpehistä,

tuhatlatvan tutkaimista,

me'en maahan vuotajista,

simatilkan tippujista.

Poikanen meni pajahan,

läksi voitehen tekohon;

tuli tammi vastahansa.

Kysytteli tammeltansa:

"Onko mettä oksillasi,

alla kuoresi simoa?"

Tammi taiten vastoavi:

"Päivänäpä eilisenä

sima tippui oksilleni,

mesi latvalle rapatti

pilvistä pirisevistä,

hattaroista haihtuvista."

Otti tammen lastuloita,

puun murskan murenemia;

otti heiniä hyviä,

ruohoja monennäköjä,

joit' ei nähä näillä mailla

kaikin paikoin kasvaviksi.

Panevi pa'an tulelle,

laitti keiton kiehumahan

täynnä tammen kuoriloita,

heiniä hyvännäköjä.

Pata kiehui paukutteli

kokonaista kolme yötä,

kolme päiveä keväistä.

Siitä katsoi voitehia,

onko voitehet vakaiset,

katsehet alinomaiset.

Ei ole voitehet vakaiset,

katsehet alinomaiset.

Pani heiniä lisäksi,

ruohoa monennäöistä,

kut oli tuotu toisialta,

sa'an taipalen takoa

yheksältä loitsijalta,

kaheksalta katsojalta.

Keitti vielä yötä kolme,

ynnähän yheksän yötä.

Nostavi pa'an tulelta,

katselevi voitehia,

onko voitehet vakaiset,

katsehet alinomaiset.

Olipa haapa haaraniekka,

kasvoi pellon pientarella.

Tuon murha murenti poikki,

kaikki kahtia hajotti;

voiti niillä voitehilla,

katsoi niillä katsehilla.

Itse tuon sanoiksi virkki:

"Kun lie näissä voitehissa

vian päälle vietävätä,

vammoille valettavata,

haapa, yhtehen paratkos

ehommaksi entistäsi!"

Haapa yhtehen parani

ehommaksi entistänsä,

kasvoi päältä kaunihiksi,

alta aivan terveheksi.

Siitä koitti voitehia,

katselevi katsehia,

koitteli kiven koloihin,

paasien pakahtumihin:

jo kivet kivihin tarttui,

paaet paatehen rupesi.

Tuli poikanen pajasta

tekemästä voitehia,

rasvoja rakentamasta;

ne työnti ukon kätehen:

"Siin' on voitehet vakaiset,

katsehet alinomaiset,

vaikka vuoret voitelisit,

kaikki kalliot yheksi."

Koki ukko kielellänsä,

maistoi suullansa sulalla,

tunsi katsehet hyviksi,

voitehet vaka'isiksi.

Siitä voiti Väinämöistä,

pahoin-tullutta paranti,

voiti alta, voiti päältä,

kerta keskeä sivalti.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

"En liiku omin lihoini,

liikun Luojani lihoilla,

en väiky omin väkini,

väikyn väellä kaikkivallan,

en puhu omalla suulla,

puhelen Jumalan suulla.

Josp' on mulla suu suloinen,

suloisempi suu Jumalan,

jospa on kaunoinen käteni,

käsi Luojan kaunihimpi."

Kun oli voie päälle pantu,

nuot on katsehet vakaiset,

murti se puolipyörryksihin,

Väinämöisen väännyksihin:

lyökse sinne, lyökse tänne,

vaan ei löytänyt lepoa.

Niin ukko kipuja kiisti,

työnti tuosta tuskapäitä

keskelle Kipumäkeä,

Kipuvuoren kukkulalle

kiviä kivistämähän,

paasia pakottamahan.

Tukun silkkiä sivalti,

senpä leikkeli levyiksi,

senp' on katkoi kappaleiksi,

sitehiksi suoritteli.

Sitoi niillä silkillänsä,

kapaloivi kaunoisilla

polvea pojan pätöisen,

varpahia Väinämöisen.

Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

"Siteheksi Luojan silkki,

Luojan kaapu katteheksi

tälle polvelle hyvälle,

vakaisille varpahille!

Katso nyt, kaunoinen Jumala,

varjele, vakainen Luoja,

jottei vietäisi vioille,

vammoille veällettäisi!"

Siitä vanha Väinämöinen

jo tunsi avun totisen.

Pian pääsi terveheksi;

liha kasvoi kaunihiksi,

alta aivan terveheksi,

keskeä kivuttomaksi,

vieriltä viattomaksi,

päältä päärmehettömäksi,

ehommaksi entistänsä,

paremmaksi tuonoistansa.

Jo nyt jaksoi jalka käyä,

polvi polkea kykeni;

ei nuuru nimeksikänä

vaikerra vähäistäkänä.

Siitä vanha Väinämöinen

siirti silmänsä ylemmä,

katsahtavi kaunihisti

päälle pään on taivosehen;

sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:

"Tuoltapa aina armot käyvät,

turvat tuttavat tulevat

ylähältä taivahasta,

luota Luojan kaikkivallan.

"Ole nyt kiitetty, Jumala,

ylistetty, Luoja, yksin,

kun annoit avun minulle,

tuotit turvan tuttavasti

noissa tuskissa kovissa,

terän rauan raatamissa!"

Siitä vanha Väinämöinen

vielä tuon sanoiksi virkki:

"Elkätte, etinen kansa,

kansa vasta kasvavainen,

veikaten venettä tehkö,

uhkaellen kaartakana!

Jumalass' on juoksun määrä,

Luojassa lopun asetus,

ei uron osoannassa,

vallassa väkevänkänä."