Читать книгу Kalevala / Калевала - Элиас Лённрот - Страница 9

Tuo oli kaunis Pohjan neiti,

maan kuulu, ve'en valio.

Istui ilman vempelellä,

taivon kaarella kajotti

pukehissa puhta'issa,

valke'issa vaattehissa;

kultakangasta kutovi,

hope'ista huolittavi

kultaisesta sukkulasta,

pirralla hope'isella.

Suihki sukkula piossa,

käämi käessä kääperöitsi,

niiet vaskiset vatisi,

hope'inen pirta piukki

neien kangasta kutoissa,

hope'ista huolittaissa.

Vaka vanha Väinämöinen

ajoa karittelevi

pimeästä Pohjolasta,

summasta Sariolasta.

Ajoi matkoa palasen,

pikkaraisen piirrätteli:

kuuli sukkulan surinan

ylähältä päänsä päältä.

Tuossa päätänsä kohotti,

katsahtavi taivahalle:

kaari on kaunis taivahalla,

neiti kaaren kannikalla,

kultakangasta kutovi,

hope'ista helkyttävi.

Vaka vanha Väinämöinen

heti seisatti hevosen.

Tuossa tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:

"Tule, neiti, korjahani,

laskeite rekoseheni!"

Neiti tuon sanoiksi virkki,

itse lausui ja kysyvi:

"Miksi neittä korjahasi,

tyttöä rekosehesi?"

Vaka vanha Väinämöinen

tuop' on tuohon vastaeli:

"Siksi neittä korjahani,

tyttöä rekoseheni:

mesileivän leipojaksi,

oluen osoajaksi,

joka lautsan laulajaksi,

ikkunan iloitsijaksi

noilla Väinölän tiloilla,

Kalevalan kartanoilla."

Neiti tuon sanoiksi virkki,

itse lausui ja pakisi:

"Kun kävin mataramaalla,

keikuin keltakankahalla

eilen iltamyöhäsellä,

aletessa aurinkoisen,

lintu lauleli lehossa,

kyntörastas raksutteli:

lauleli tytärten mielen

ja lauloi miniän mielen.

"Mie tuota sanelemahan,

linnulta kyselemähän:

'Oi sie kyntörastahainen!

Laula korvin kuullakseni:

kumman on parempi olla,

kumman olla kuuluisampi,

tyttärenkö taattolassa

vai miniän miehelässä?'

"Tiainenpa tieon antoi,

kyntörastas raksahutti:

'Valkea kesäinen päivä,

neitivalta valkeampi;

vilu on rauta pakkasessa,

vilumpi miniävalta.

Niin on neiti taattolassa,

kuin marja hyvällä maalla,

niin miniä miehelässä,

kuin on koira kahlehissa.

Harvoin saapi orja lemmen,

ei miniä milloinkana.'"

Vaka vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Tyhjiä tiaisen virret,

rastahaisen raksutukset!

Lapsi on tytär kotona,

vasta on neiti naituansa.

Tule, neiti, korjahani,

laskeite rekoseheni!

En ole mitätön miesi,

uros muita untelompi."

Neiti taiten vastaeli,

sanan virkkoi, noin nimesi:

"Sitte sun mieheksi sanoisin,

urohoksi arveleisin,

jospa jouhen halkaiseisit

veitsellä kärettömällä,

munan solmuhun vetäisit

solmun tuntumattomaksi."

Vaka vanha Väinämöinen

jouhen halki halkaisevi

veitsellä kärettömällä,

aivan tutkaimettomalla;

munan solmuhun vetävi

solmun tuntumattomaksi.

Käski neittä korjahansa,

tyttöä rekosehensa.

Neiti taiten vastaeli:

"Ehkäpä tulen sinulle,

kun kiskot kivestä tuohta,

säret jäästä aiaksia

ilman palan pakkumatta,

pilkkehen pirahtamatta."

Vaka vanha Väinämöinen

ei tuosta kovin hätäile:

kiskoipa kivestä tuohta,

särki jäästä aiaksia

ilman palan pakkumatta,

pilkkehen pirahtamatta.

Kutsui neittä korjahansa,

tyttöä rekosehensa.

Neiti taiten vastoavi,

sanovi sanalla tuolla:

"Sillenpä minä menisin,

kenp' on veistäisi venosen

kehrävarteni muruista,

kalpimeni kappaleista,

työntäisi venon vesille,

uuen laivan lainehille

ilman polven polkematta,

ilman kouran koskematta,

käsivarren kääntämättä,

olkapään ojentamatta."

Siitä vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Liene ei maassa, maailmassa,

koko ilman kannen alla

mointa laivan laatijata,

vertoani veistäjätä."

Otti värttinän muruja,

kehrävarren kiertimiä;

läksi veistohon venosen,

satalauan laittelohon

vuorelle teräksiselle,

rautaiselle kalliolle.

Veikaten venettä veisti,

purtta puista uhkaellen.

Veisti päivän, veisti toisen,

veisti kohta kolmannenki:

ei kirves kivehen koske,

kasa ei kalka kalliohon.

Niin päivällä kolmannella

Hiisi pontta pyörähytti,

Lempo tempasi tereä,

Paha vartta vaapahutti.

Kävipä kivehen kirves,

kasa kalkkoi kalliohon;

kirves kilpistyi kivestä,

terä liuskahti liha'an,

polvehen pojan pätöisen,

varpahasen Väinämöisen.

Sen Lempo lihoille liitti,

Hiisi suonille sovitti:

veri pääsi vuotamahan,

hurme huppelehtamahan.

Vaka vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

tuossa tuon sanoiksi virkki,

noin on lausui ja pakisi:

"Oi sie kirves kikkanokka,

tasaterä tapparainen!

Luulitko puuta purrehesi,

honkoa hotaisnehesi,

petäjätä pannehesi,

koivua kohannehesi,

kun sa lipsahit liha'an,

solahutit suonilleni?"

Loihe siitä loitsimahan,

sai itse sanelemahan.

Luki synnyt syitä myöten,

luottehet lomia myöten,

mutt' ei muista muutamia

rauan suuria sanoja,

joista salpa saataisihin,

luja lukko tuotaisihin

noille rauan ratkomille,

suu sinervän silpomille.

Jo veri jokena juoksi,

hurme koskena kohisi:

peitti maassa marjan varret,

kanervaiset kankahalla.

Eik' ollut sitä mätästä,

jok' ei tullut tulvillehen

noita liikoja veriä,

hurmehia huurovia

polvesta pojan totisen,

varpahasta Väinämöisen.

Vaka vanha Väinämöinen

ketti villoja kiveltä,

otti suolta sammalia,

maasta mättähän repäisi

tukkeheksi tuiman reiän,

paikaksi pahan veräjän;

ei vääjä vähäistäkänä,

pikkuistakana piätä.

Jopa tuskaksi tulevi,

läylemmäksi lankeavi.

Vaka vanha Väinämöinen

itse itkuhun hyräytyi;

pani varsan valjahisin,

ruskean re'en etehen,

siitä reuoikse rekehen,

kohennaikse korjahansa.

Laski virkkua vitsalla,

helähytti helmisvyöllä;

virkku juoksi, matka joutui,

reki vieri, tie lyheni.

Jo kohta kylä tulevi:

kolme tietä kohtoavi.

Vaka vanha Väinämöinen

ajavi alinta tietä

alimaisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi:

"Oisiko talossa tässä

rauan raannan katsojata,

uron tuskan tuntijata,

vammojen vakittajata?"

Olipa lapsi lattialla,

poika pieni pankon päässä.

Tuop' on tuohon vastoavi:

"Ei ole talossa tässä

rauan raannan katsojata,

uron tuskan tuntijata,

kivun kiinniottajata,

vammojen vakittajata;

onpi toisessa talossa:

aja toisehen talohon!"

Vaka vanha Väinämöinen

laski virkkua vitsalla,

ajoa suhuttelevi.

Ajoi matkoa palasen,

keskimäistä tietä myöten

keskimäisehen talohon.

Kysyi kynnyksen takoa,

anoi alta ikkunaisen:

"Oisiko talossa tässä

rauan raannan katsojata,

salpoa verisatehen,

suonikosken sortajata?"

Akka oli vanha vaipan alla,

kielipalku pankon päässä.

Akka varsin vastaeli,

hammas kolmi kolkkaeli:

"Ei ole talossa tässä

rauan raannan katsojata,

verisynnyn tietäjätä,

kivun kiinniottajata;

onpi toisessa talossa:

aja toisehen talohon!"

Vaka vanha Väinämöinen

laski virkkua vitsalla,

ajoa suhuttelevi.

Ajoi matkoa palasen,

ylimäistä tietä myöten

ylimäisehen talohon.

Yli kynnyksen kysyvi,

lausui lakkapuun takoa:

"Oisiko talossa tässä

rauan raannan katsojata,

tämän tulvan tukkijata,

veren summan sulkijata?"

Ukko oli uunilla asuva,

halliparta harjun alla.

Ukko uunilta urahti,

halliparta paukutteli:

"On sulettu suuremmatki,

jalommatki jaksettuna

Luojan kolmella sanalla,

syvän synnyn säätämällä:

joet suista, järvet päistä,

virrat niskalta vihaiset,

lahet niemien nenistä,

kannakset kape'immilta."