Читать книгу Kalevala / Калевала - Элиас Лённрот - Страница 3

Toinen runo

Оглавление

Nousi siitä Väinämöinen

jalan kahen kankahalle

saarehen selällisehen,

manterehen puuttomahan.

Viipyi siitä vuotta monta,

aina eellehen eleli

saaressa sanattomassa,

manteressa puuttomassa.

Arvelee, ajattelevi,

pitkin päätänsä pitävi:

kenpä maita kylvämähän,

toukoja tihittämähän?

Pellervoinen, pellon poika,

Sampsa poika pikkarainen,

sep' on maita kylvämähän,

toukoja tihittämähän!

Kylvi maita kyyhätteli,

kylvi maita, kylvi soita,

kylvi auhtoja ahoja,

panettavi paasikoita.

Mäet kylvi männiköiksi,

kummut kylvi kuusikoiksi,

kankahat kanervikoiksi,

notkot nuoriksi vesoiksi.

Noromaille koivut kylvi,

lepät maille leyhke'ille,

tuomet kylvi tuorehille,

raiat maille raikkahille,

pihlajat pyhille maille,

pajut maille paisuville,

katajat karuille maille,

tammet virran vieremille.

Läksi puut ylenemähän,

vesat nuoret nousemahan.

Kasvoi kuuset kukkalatvat,

lautui lakkapäät petäjät.

Nousi koivupuut noroilla,

lepät mailla leyhke'illä,

tuomet mailla tuorehilla,

katajat karuilla mailla,

katajahan kaunis marja,

tuomehen hyvä he'elmä.

Vaka vanha Väinämöinen

kävi tuota katsomahan

Sampsan siemenen aloa,

Pellervoisen kylvämiä.

Näki puut ylenneheksi,

vesat nuoret nousneheksi;

yks' on tammi taimimatta,

juurtumatta puu Jumalan.

Heitti herjan valloillensa,

olevillen onnillensa;

vuotti vielä yötä kolme,

saman verran päiviäki.

Kävi siitä katsomahan

viikon päästä viimeistäki:

ei ole tammi kasvanunna,

juurtununna puu Jumalan.

Niin näkevi neljä neittä,

viisi veen on morsianta.

Ne oli nurmen niitännässä,

kastekorren katkonnassa

nenässä utuisen niemen,

päässä saaren terhenisen;

mink' on niitti, sen haravoi,

kaikki karhille veteli.

Tulipa merestä Tursas,

uros aalloista yleni.

Tunki heinäset tulehen,

ilmivalkean väkehen;

ne kaikki poroksi poltti,

kypeniksi kyyetteli.

Tuli tuhkia läjänen,

koko kuivia poroja.

Saip' on siihen lemmen lehti,

lemmen lehti, tammen terho,

josta kasvoi kaunis taimi,

yleni vihanta virpi;

nousi maasta mansikkaisna,

kasvoi kaksihaarukkaisna.

Ojenteli oksiansa,

levitteli lehviänsä.

Latva täytti taivahalle,

lehvät ilmoille levisi:

piätti pilvet juoksemasta,

hattarat hasertamasta,

päivän peitti paistamasta,

kuuhuen kumottamasta.

Silloin vanha Väinämöinen

arvelee, ajattelevi:

oisko tammen taittajata,

puun sorean sortajata?

Ikävä inehmon olla,

kamala kalojen uia

ilman päivän paistamatta,

kuuhuen kumottamatta.

Ei ole sitä urosta

eikä miestä urheata,

joka taisi tammen kaata,

satalatvan langettoa.

Siitä vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Kave äiti, kantajani,

luonnotar, ylentäjäni!

Laitapa ve'en väkeä

– veessä on väkeä paljo -

tämä tammi taittamahan,

puu paha hävittämähän

eestä päivän paistavaisen,

tieltä kuun kumottavaisen!"

Nousipa merestä miesi,

uros aallosta yleni.

Ei tuo ollut suuren suuri

eikä aivan pienen pieni:

miehen peukalon pituinen,

vaimon vaaksan korkeuinen.

Vaski- oli hattu hartioilla,

vaskisaappahat jalassa,

vaskikintahat käessä,

vaskikirjat kintahissa,

vaskivyöhyt vyölle vyötty,

vaskikirves vyön takana:

varsi peukalon pituinen,

terä kynnen korkeuinen.

Vaka vanha Väinämöinen

arvelee, ajattelevi:

on miesi näkemiänsä,

uros silmänluontiansa,

pystyn peukalon pituinen,

härän kynnen korkunainen!

Siitä tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:

"Mi sinä olet miehiäsi,

ku, kurja, urohiasi?

Vähän kuollutta parempi,

katonutta kaunihimpi!"

Sanoi pikku mies merestä,

uros aallon vastaeli:

"Olen mie mokoma miesi,

uros pieni, veen väkeä.

Tulin tammen taittamahan,

puun murskan murentamahan."

Vaka vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Ei liene sinua luotu,

eipä luotu eikä suotu

ison tammen taittajaksi,

puun kamalan kaatajaksi."

Sai toki sanoneheksi;

katsahtavi vielä kerran:

näki miehen muuttunehen,

uuistunehen urohon!

Jalka maassa teutaroivi,

päähyt pilviä pitävi;

parta on eessä polven päällä,

hivus kannoilla takana;

syltä oli silmien välitse,

syltä housut lahkehesta,

puoltatoista polven päästä,

kahta kaation rajasta.

Hivelevi kirvestänsä,

tahkaisi tasatereä

kuutehen kovasimehen,

seitsemähän sieran päähän.

Astua lykyttelevi,

käyä kulleroittelevi

lave'illa lahkehilla,

leve'illä liehuimilla.

Astui kerran keikahutti

hienoiselle hietikolle,

astui toisen torkahutti

maalle maksankarvaiselle,

kolmannenki koikahutti

juurelle tulisen tammen.

Iski puuta kirvehellä,

tarpaisi tasaterällä.

Iski kerran, iski toisen,

kohta kolmannen yritti;

tuli tuiski kirvehestä,

panu tammesta pakeni:

tahtoi tammi kallistua,

lysmyä rutimoraita.

Niin kerralla kolmannella

jopa taisi tammen kaata,

ruhtoa rutimoraian,

satalatvan lasketella.

Tyven työnnytti itähän,

latvan laski luotehesen,

lehvät suurehen suvehen,

oksat puolin pohjosehen.

Kenpä siitä oksan otti,

se otti ikuisen onnen;

kenpä siitä latvan taittoi,

se taittoi ikuisen taian;

kenpä lehvän leikkaeli,

se leikkoi ikuisen lemmen.

Mi oli lastuja pirannut,

pälähellyt pälkäreitä

selvälle meren selälle,

lake'ille lainehille,

noita tuuli tuuitteli,

meren läikkä läikytteli

venosina veen selällä,

laivasina lainehilla.

Kantoi tuuli Pohjolahan.

Pohjan piika pikkarainen

huntujahan huuhtelevi,

virutteli vaattehia

rannalla vesikivellä

pitkän niemyen nenässä.

Näki lastun lainehilla;

tuon kokosi konttihinsa,

kantoi kontilla kotihin,

pitkäkielellä piha'an,

tehä noian nuoliansa,

ampujan asehiansa.

Kun oli tammi taittununna,

kaatununna puu katala,

pääsi päivät paistamahan,

pääsi kuut kumottamahan,

pilvet pitkin juoksemahan,

taivon kaaret kaartamahan

nenähän utuisen niemen,

päähän saaren terhenisen.

Siit' alkoi salot silota,

metsät mielin kasvaella,

lehti puuhun, ruoho maahan,

linnut puuhun laulamahan,

rastahat iloitsemahan,

käki päällä kukkumahan.

Kasvoi maahan marjanvarret,

kukat kultaiset keolle;

ruohot kasvoi kaikenlaiset,

monenmuotoiset sikesi.

Ohra on yksin nousematta,

touko kallis kasvamatta.

Siitä vanha Väinämöinen

astuvi, ajattelevi

rannalla selän sinisen,

ve'en vankan vieremillä.

Löyti kuusia jyviä,

seitsemiä siemeniä

rannalta merelliseltä,

hienoiselta hietiköltä;

kätki nää'än nahkasehen,

koipehen kesäoravan.

Läksi maata kylvämähän,

siementä sirottamahan

vierehen Kalevan kaivon,

Osmon pellon penkerehen.

Tirskuipa tiainen puusta:

"Eipä nouse Osmon ohra,

ei kasva Kalevan kaura

ilman maan alistamatta,

ilman kasken kaatamatta,

tuon tulella polttamatta."

Vaka vanha Väinämöinen

teetti kirvehen terävän.

Siitä kaatoi kasken suuren,

mahottoman maan alisti.

Kaikki sorti puut soreat;

yhen jätti koivahaisen

lintujen leposijaksi,

käkösen kukuntapuuksi.

Lenti kokko halki taivon,

lintunen ylitse ilman.

Tuli tuota katsomahan:

"Miksipä on tuo jätetty

koivahainen kaatamatta,

puu sorea sortamatta?"

Sanoi vanha Väinämöinen:

"Siksipä on tuo jätetty:

lintujen lepeämiksi,

kokon ilman istumiksi."

Sanoi kokko, ilman lintu:

"Hyvinpä sinäki laait:

heitit koivun kasvamahan,

puun sorean seisomahan

linnuille lepeämiksi,

itselleni istumiksi."

Tulta iski ilman lintu,

valahutti valkeaista.

Pohjaistuuli kasken poltti,

koillinen kovin porotti:

poltti kaikki puut poroksi,

kypeniksi kyyetteli.

Siitä vanha Väinämöinen

otti kuusia jyviä,

seitsemiä siemeniä

yhen nää'än nahkasesta,

koivesta kesäoravan,

kesäkärpän kämmenestä.

Läksi maata kylvämähän,

siementä sirottamahan.

Itse tuon sanoiksi virkki:

"Minä kylvän kyyhättelen

Luojan sormien lomitse,

käen kautta kaikkivallan

tälle maalle kasvavalle,

ahollen ylenevälle.

"Akka manteren-alainen,

mannun eukko, maan emäntä!

Pane nyt turve tunkemahan,

maa väkevä vääntämähän!

Eip' on maa väkeä puutu

sinä ilmoisna ikänä,

kun lie armo antajista,

lupa luonnon tyttäristä.

"Nouse, maa, makoamasta,

Luojan nurmi, nukkumasta!

Pane korret korttumahan

sekä varret varttumahan!

Tuhansin neniä nosta,

saoin haaroja hajota

kynnöstäni, kylvöstäni,

varsin vaivani näöstä!

"Oi Ukko, ylijumala

tahi taatto taivahinen,

vallan pilvissä pitäjä,

hattarojen hallitsija!

Piä pilvissä keräjät,

sekehissä neuvot selvät!

Iätä iästä pilvi,

nosta lonka luotehesta,

toiset lännestä lähetä,

etelästä ennättele!

Vihmo vettä taivosesta,

mettä pilvistä pirota

orahille nouseville,

touoille tohiseville!"

Tuo Ukko, ylijumala,

taatto taivon valtiainen,

piti pilvissä keräjät,

sekehissä neuvot selvät.

Iätti iästä pilven,

nosti longan luotehesta,

toisen lännestä lähetti,

etelästä ennätteli;

syrjin yhtehen sysäsi,

lomituksin loukahutti.

Vihmoi vettä taivosesta,

mettä pilvistä pirotti

orahille kasvaville,

touoille tohiseville.

Nousipa oras okinen,

kannonkarvainen yleni

maasta pellon pehmeästä,

Väinämöisen raatamasta.

Jopa tuosta toisna päänä,

kahen, kolmen yön perästä,

viikon päästä viimeistäki

vaka vanha Väinämöinen

kävi tuota katsomahan

kyntöänsä, kylvöänsä,

varsin vaivansa näköä:

kasvoi ohra mieltä myöten,

tähkät kuuella taholla,

korret kolmisolmuisena.

Siinä vanha Väinämöinen

katseleikse, käänteleikse.

Niin tuli kevätkäkönen,

näki koivun kasvavaksi:

"Miksipä on tuo jätetty

koivahainen kaatamatta?"

Sanoi vanha Väinämöinen:

"Siksipä on tuo jätetty

koivahainen kasvamahan:

sinulle kukuntapuuksi.

Siinä kukkuos, käkönen,

helkyttele, hietarinta,

hoiloa, hopearinta,

tinarinta, riukuttele!

Kuku illoin, kuku aamuin,

kerran keskipäivälläki,

ihanoiksi ilmojani,

mieluisiksi metsiäni,

rahaisiksi rantojani,

viljaisiksi vieriäni!"


Kalevala / Калевала

Подняться наверх