Читать книгу Kalevala / Калевала - Элиас Лённрот - Страница 12

Aika on Ahtia sanoa,

veitikkätä vieretellä.

Ahti poika Saarelainen,

tuo on lieto Lemmin poika,

kasvoi koissa korkeassa

luona armahan emonsa

laajimman lahen perällä,

Kaukoniemen kainalossa.

Kaloin siinä Kauko kasvoi,

Ahti ahvenin yleni.

Tuli mies mitä parahin,

puhkesi punaverinen,

joka päästänsä pätevi,

kohastansa kelpoavi;

vaan tuli vähän vialle,

tavoiltansa turmiolle:

ain' oli naisissa eläjä,

yli öitä öitsilöissä,

noien impien iloissa,

kassapäien karkeloissa.

Kylli oli Saaren neiti,

Saaren neiti, Saaren kukka.

Kasvoi koissa korkeassa,

yleni ylen ehossa,

istuen ison majoilla,

peräpenkin notkumilla.

Kauan kasvoi, kauas kuului:

kaukoa tuli kosijat

neien kuuluhun kotihin,

kaunoisehen kartanohon.

Kosi Päivä poiallehen:

eip' on mennyt Päivälähän

Päivän luona paistamahan

kesäisillä kiirehillä.

Kosi Kuuhut poiallehen:

eip' on mennyt Kuutolahan

Kuun luona kumottamahan,

kehät ilman kiertämähän.

Kosi Tähti poiallehen:

eip' on mennyt Tähtelähän

pitkin öitä pilkkimähän

talvisilla taivahilla.

Tulevi Virosta sulhot,

toiset tuolta Inkereltä:

eip' on neiti mennytkänä;

itse vasten vastaeli:

"Suotta kultanne kuluvi,

hopeanne hoikkenevi!

En lähe minä Virohon,

en lähe, lupoakana,

Viron vettä soutamahan,

saarellista sauvomahan,

syömähän Viron kaloja,

Viron lientä lippomahan.

"Enkä lähe Inkerelle,

penkerelle, pänkerelle;

siell' on nälkä, kaiken nälkä:

puun nälkä, pärehen nälkä,

ve'en nälkä, vehnän nälkä,

rukihisen leivän nälkä."

Tuop' on lieto Lemminkäinen,

itse kaunis Kaukomieli,

lähteäksensä lupasi

Saaren kukkoa kosihin,

tuota mointa morsianta,

kaunokaista kassapäätä.

Emo kielteä käkesi,

varoitteli vaimo vanha:

"Ellös menkö, poikaseni,

parempihin itseäsi!

Ei suattane sinua

Saaren suurehen sukuhun."

Sanoi lieto Lemminkäinen,

virkki kaunis Kaukomieli:

"Jos en ole koiltani korea,

su'ultani aivan suuri,

mie valitsen varrellani,

otan muilla muo'oillani."

Aina kieltävi emonsa

lähtemästä Lemminkäistä

Saaren suurehen sukuhun,

laajahan lajiperähän:

"Siellä piiat pilkkoavat,

naiset nauravat sinua."

Mitä huoli Lemminkäinen!

Itse tuon sanoiksi virkki:

"Kyllä hää'än naisten naurun,

soppityrskyt tyttärien:

potkaisen pojan povehen,

käsikannon kainalohon;

siin' on pää hyvänki pilkan,

parahanki parjauksen."

Emo tuon sanoiksi virkki:

"Voi poloinen, päiviäni!

Nauraisitko Saaren naiset,

pitäisit pyhäiset piiat,

niin siitä tora tulisi,

sota suuri lankeaisi!

Saisi kaikki Saaren sulhot,

sata miestä miekkoinensa

päällesi sinun, poloisen,

yksinäisen ympärille."

Mitä huoli Lemminkäinen

varoituksista emonsa!

Ottavi hyvän orosen,

valjasti valion varsan;

ajavi karittelevi

Saaren kuuluhun kylähän

Saaren kukkoa kosihin,

Saaren mointa morsianta.

Nauroi naiset Lemminkäistä,

piiat pisti pilkkojansa,

kun ajoi kummasti kujalle,

kamalasti kartanolle:

ajoi korjansa kumohon,

veräjähän vierähytti.

Siinä lieto Lemminkäinen

murti suuta, väänti päätä,

murti mustoa haventa.

Itse tuon sanoiksi virkki:

"En ole tuota ennen nähnyt,

en ole nähnyt enkä kuullut

naisen nauravan minulle,

piian pilkkoja suannut."

Mitä huoli Lemminkäinen!

Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Onko saarella sijoa,

maata Saaren manterella,

minun leikki lyöäkseni,

tanner tanhuellakseni

Saaren impien iloissa,

kassapäien karkeloissa?"

Saaren impyet sanovat,

niemen neiet vastoavat:

"Onp' on Saarella sijoa,

maata Saaren manterella,

sinun leikki lyöäksesi,

tanner tanhuellaksesi

karjalaisna kaskimailla,

paimenpoikana palolla:

lapset on laihat Saaren mailla,

lihavat hevosen varsat."

Mitä huoli Lemminkäinen!

Palkkasihe paimeneksi:

kävi päivät paimenessa,

yöt on impien iloissa,

noien neitojen kisoissa,

kassapäien karkeloissa.

Sillä lieto Lemminkäinen,

itse kaunis Kaukomieli,

jopa hääti naisen naurun,

piätteli piian pilkan.

Ei ollut sitä tytärtä,

piikoa pyhintäkänä,

kuta hän ei kosketellut,

jonk' ei vieressä venynyt.

Yksi on impi kaikkinensa

Saaren suuressa su'ussa,

jok' ei suostu sulhasihin,

mielly miehi'in hyvihin:

se oli Kyllikki korea,

Saaren kukka kaunokainen.

Tuop' on lieto Lemminkäinen,

itse kaunis Kaukomieli,

sa'at saappahat kulutti,

sa'at airot poikki souti

tuota neittä saaessansa,

Kyllikkiä pyytessänsä.

Kyllikki, korea neiti,

hänpä tuon sanoiksi virkki:

"Mitä, kehno, kierteletki,

rannan raukuja, ajelet,

täältä tyttöjä kyselet,

tinavöitä tieustelet?

En mä tästä ennen joua,

kuin kiven kuluksi jauhan,

pieksän petkelen periksi,

huhmaren sukuksi survon.

"Enkä huoli huitukoille,

huitukoille, haitukoille;

mie tahon tasaisen varren

tasaiselle varrelleni,

tahon muo'on muhkeamman

muhke'ille muo'oilleni

sekä kasvon kaunihimman

kaunihille kasvoilleni."

Oli aikoa vähäisen,

kului tuskin puoli kuuta.

Jo päivänä muutamana,

iltana moniahana

neitoset kisaelevi,

kaunokaiset karkelevi

mannerpuolella saloa

kaunihilla kankahalla;

Kyllikki ylinnä muita,

Saaren kukka kuuluisinna.

Tuli veitikkä verevä,

ajoi lieto Lemminkäinen

orihillansa omalla,

valitulla varsallansa

keskelle kisaketoa,

kaunokaisten karkeloa;

reutoi Kyllikin rekehen,

koppoi neien korjahansa,

tuon asetti taljallensa,

liitti liistehyisillensä.

Laski ruoskalla hevoista,

nauskahutti nauhasella,

siitä läksi liukumahan.

Lähtiessänsä sanovi:

"Elkätte minua, immet,

ilmi antako ikänä,

minun täällä käyneheni,

täältä neien vieneheni!

"Jos ette totelle tuosta,

niin teille paha paneikse:

laulan sulhonne sotahan,

nuoret miehet miekan alle,

ettei kuulla kuuna päänä,

nähä ilmoisna ikänä

kujasilla kulkemassa,

ahoilla ajelemassa."

Kyllä Kyllikki valitti,

Saaren kukka kuikutteli:

"Päästä jo minua poies,

laske lasta vallallensa,

kotihinsa kulkemahan

luoksi itkevän emonsa!

"Jos et laskea luvanne

kotihini kulkemahan,

viel' on viisi veljeäni,

seitsemän setäni lasta

jänön jälen polkijaksi,

neien pään perilliseksi."

Kun ei pääsnyt kuitenkana,

itse itkulle hyräytyi.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

"Joutenpa, poloinen, synnyin,

jouten synnyin, jouten kasvoin,

jouten aikani elelin;

jo nyt sainki joutavalle

miehelle mitättömälle,

suojihin soankävijän,

aina tuiman tappelijan!"

Virkki lieto Lemminkäinen,

sanoi kaunis Kaukomieli:

"Kyllikki, syänkäpyni,

minun maire marjueni!

Ellös olko milläkänä!

En sua pahoin pitäne:

sylissäni syöessäni,

käsissäni käyessäni,

sivullani seistessäni,

vieressä venyessäni.

"Mitäpä sinä sureksit,

mitä huollen huokaelet?

Tuotako sinä sureksit,

tuota huollen huokaelet,

lehmityyttä, leivätyyttä

ja kaiken elon vähyyttä?

"Ellös olko milläkänä!

Mont' on lehmeä minulla,

monta maion antajata:

yks' on suolla Muurikkinen,

toinen mäellä Mansikkinen,

kolmas Puolukka palolla.

Ne on syömättä soreat,

katsomatta kaunokaiset;

ei ole illoin kytkemistä

eikä aamuin laskemista,

heinävihkon heittämistä,

suolan, suuruksen surua.

"Vaiko tuotaki surisit,

tuota huollen huokoaisit,

ettei oo sukuni suuri,

kovin korkea kotini?

"Jos en oo su'ulta suuri

enkä korkea ko'ilta,

on mulla tulinen miekka,

säkenevä säilärauta.

Se onpi sukua suurta,

laajoa lajipereä:

onp' on Hiiessä hiottu,

jumaloissa kirkastettu.

Sillä suurennan sukuni,

laajennan lajini kaiken,

miekalla tuliterällä,

säilällä säkenevällä."

Neiti parka huokoaikse,

itse tuon sanoiksi virkki:

"Oi on Ahti, Lemmin poika!

Jos tahot minuista neittä

ikuiseksi puolisoksi,

kainaloiseksi kanaksi,

sie vanno valat ikuiset

et sotia käyäksesi

kullankana tarpehella,

hopeankana halulla!"

Siinä lieto Lemminkäinen

itse tuon sanoiksi virkki:

"Vannon mie valat ikuiset

en sotia käyäkseni

kullankana tarpehella,

hopeankana halulla.

Sie itse valasi vanno

et kyliä käyäksesi

hyvänki hypyn halulla,

tanhujuoksun tarpehella!"

Siitä vannoivat valansa,

laativat ikilupansa

eessä julkisen Jumalan,

alla kasvon kaikkivallan,

ei Ahin sotia käyä

eikä Kyllikin kyleä.

Siitä lieto Lemminkäinen

veti virkkua vitsalla,

löi oritta ohjaksella.

Itse tuon sanoiksi virkki:

"Jää hyvästi, Saaren nurmet,

kuusen juuret, tervaskannot,

joit' olen kesän kävellyt,

talvet kaiket tallaellut,

piileskellen pilviöillä,

paeten pahalla säällä,

tätä pyytä pyytessäni,

allia ajellessani!"

Ajoa hypittelevi:

jo kohta koti näkyvi.

Neiti tuon sanoiksi virkki

itse lausui, noin nimesi:

"Tupa tuolla tuulottavi,

nälkäraunio näkyvi.

Kenen onpi tuo tupanen,

kenen koti kunnottoman?"

Se on lieto Lemminkäinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

"Elä sie sure tuvista,

huokaele huonehista!

Tuvat toiset tehtänehe,

paremmaiset pantanehe

hirve'istä hirsiköistä,

parahista parsikoista."

Siitä lieto Lemminkäinen

jo kohta kotihin saapi

luoksi armahan emonsa,

tykö valtavanhempansa.

Emo tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:

"Viikon viivyit, poikaseni,

viikon mailla vierahilla."

Lausui lieto Lemminkäinen,

sanan virkkoi, noin nimesi:

"Piti naiset naurellani,

kostoa pyhäiset piiat

piännästä pitkän pilkan,

naurannoistansa minulle.

Sain parahan korjahani,

tuon asetin taljalleni,

liitin liistehyisilleni,

alle viltin vierähytin.

Sillä maksoin naisten naurun,

piikojen ilopiännän.

"Oi emoni, kantajani,

äitini, ylentäjäni!

Mitä läksin, senpä sainki,

kuta pyysin, sen tapasin.

Pane nyt patjasi parahat,

pehme'immät päänalaiset,

maatani omalla maalla

nuoren neiteni keralla!"

Emo tuon sanoiksi virkkoi,

itse lausui ja pakisi:

"Ole nyt kiitetty, Jumala,

ylistetty, Luoja, yksin,

kun annoit miniän mulle,

toit hyvän tulen puhujan,

oivan kankahan kutojan,

aivan kenstin kehreäjän,

pulskin poukkujen pesijän,

vaattehien valkaisijan!

"Itse kiitä onneasi!

Hyvän sait, hyvän tapasit,

hyvän Luojasi lupasi,

hyvän antoi armollinen:

puhas on pulmonen lumella,

puhtahampi puolellasi;

valkea merellä vaahti,

valkeampi vallassasi;

sorea merellä sorsa,

soreampi suojassasi;

kirkas tähti taivahalla,

kirkkahampi kihloissasi.

"Laai nyt lattiat laveat,

hanki ikkunat isommat,

seisottele seinät uuet,

tee koko tupa parempi,

kynnykset tuvan etehen,

uuet ukset kynnykselle,

nuoren neien saatuasi,

kaunihin katsottuasi,

paremmaisen itseäsi,

sukuasi suuremmaisen!"