Читать книгу Hirvenhovin Elisa - Elisabeth Maria Beskow - Страница 4

Sisällysluettelo

Heti Elisan kotiin tultua kokoontuivat perheenjäsenet aamiaiselle.

Majuri Spitzenholdt oli komean näköinen mies, vaikka hiukset ja parta jo vivahtivat hopealta. Tuuheat kulmakarvat ja suuri nenä loivat hänen kasvoihinsa ankaran piirteen, joka jyrkästi erosi hänen muotonsa muuten suopeasta sävystä. Majuri oli aina hyvällä tuulella, milloin ei vaan kukaan häntä suututtanut. Kaiho- ja raskasmielisyys oli hänen luonteelleen vierasta. Virastaan eronneena eleli hän nyt Hirvenhovin tilalla ja oli yleensä tunnettu lystikkääksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi.

Aamiaiskellon soitua hän astui saliin, itseensä ja koko maailmaan tyytyväisenä. Leikillään teki hän Elisalle mitä siroimman kumarruksen ja kysyi, miten Hirvenhovin kuningatar suvaitsi voida.

Elisa irroitti hiljaa kätensä. Häntä kiusasi se, ettei isä vieraan läsnäollessakaan ymmärtänyt esiintyä arvolleen sopivasti. Hänen vieressään seisoi näet nuori maisteri, Sven Riise, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Hirvenhoviin opettajaksi majurin nuorimmille, neljän- ja kahdentoista vuotiaille lapsille, Irenelle ja Torvaldille.

Vähääkään välittämättä tyttärensä äänettömästä paheksumisesta kääntyi majuri maisterin puoleen ja puhutteli häntä yhä samalla rakastettavalla tavalla:

"Tyttäreni on vähän ankarantapainen", sanoi hän osoittaen Elisaa, "hän pitää meidät kaikki pelon ja vavistuksen vallassa, olemalla itse hyvä kuin enkeli".

Veitikkamaisesti, mutta samalla anteeksiantavaisen näköisenä katsahti hän Elisaan ja suuteli häntä sitten hellästi. Suudeltuaan vielä Ireneä ja Torvaldiakin asettui hän perheineen pöytään.

"Silla-täti ja Kristian ovat tapansa mukaan täsmällisiä", huomautti majuri silmäillen kahta tyhjää paikkaa pöydän ääressä.

"Isä", sanoi Elisa, "minun luullakseni ei Andersson sovellu työnjohtajaksi".

"Vastako sen nyt oivallat, lemmikkini? Minä sen olen jo aikoja sitten huomannut", vastasi majuri huolettomasti.

Maisteri näytti olevan ihmeissään. Sen huomattuaan majuri puhkesi nauramaan ja jatkoi:

"Sillä miehellä on ansionsa myöskin. Hänen laillaan ei kukaan laskettele laivurikaskuja. Hän oli ollut merimiehenä ennenkuin tuli tähän; minä otin hänet palvelukseeni siinä luulossa, että hän kyntelisi maita yhtä taitavasti kuin meriä. Mutta 'eipä tepsinyt se temppu', kuten sattuvasti sanotaan."

"Mutta, ellei hän hoida tehtäviänsä, pitäisi kai hänen saada ero", arveli maisteri.

"Pitäisi kai", myönsi majuri, "mutta, koira vieköön, kuka hänet erottaa? Minä ainakaan en voi. Kerran siitä jo hänelle puhuinkin ja silloin puhkesi hän niin pahanpäiväisiin parkuihin, että heti peruutin uhkani. Kaiketi hän Hirvenhovissa pysyy, kunnes jompikumpi meistä kuolee, ja pysyköön, en minä sitä pahoittele. Meillä on toisinaan hyvin hupaista yhdessä; usein menen työmaille vaan kuulemaan hänen kaskujaan. 'Ei niin pahaa, ettei hieman hyvää', sanoo sananlasku, ja ainakin on voudillani se hyvä puoli, että hän houkuttelee minut tavallista tiheämmin työmailla käymään."

"Mutta ei sellainen silmälläpito suinkaan paljon maksa, kun isä istuu koko ajan vain hänen kaskujaan kuunnellen", huomautti Torvald nauraen.

"Kas poikaa, alatko viisastella?" sanoi majuri, tekeytyen pelottavan näköiseksi.

Torvald ei ollut millänsäkään.

"Mutta, isä", sanoi Elisa, "mahdotonta on sallia Anderssonin jatkaa nykyistä elämäntapaansa".

"Ja miksi ei se kävisi laatuun?" kysyi majuri hiukan kärtyisesti. Häntä vaivasi yleensä kaikenlaiset muutokset, varsinkin silloin, kun häntä itseänsä vaadittiin ryhtymään uudistusten toimeenpanemiseen.

"Hän on alkanut juoda, Isä. Ehkä olisi apua siitä, jos asettaisit raittiuden hänelle toimessa pysymisen ehdoksi."

"Saarnaa sinä hänelle ehdotonta raittiutta, ystäväiseni. Jos minä siihen rupeaisin, saattaisi hän minulle vastata: 'Lakaise ensin oma kynnyksesi, ukkoseni'."

"Tänään hän myöhästyi pellolta siitä syystä, että eilen oli juopotellut."

"No, eikö väki silti tehnyt työtä?"

"Teki kyllä."

"No, mitäs siitä sitten? Etkö soisi ukolle pientä unenhiukkaa aamusella?"

"Mutta työ ei suju täyttä vauhtia silloin, kun päällysmies on poissa."

"Joutavia; vauhti on hyvä kyllä. Puhukaamme jostain muusta."

"Neiti oli varhain ulkona tänään", sanoi maisteri Elisalle.

"Niin olin, ihan aamunkoitteessa."

"Hui, miten saatoitkaan nousta keskellä yötä?" kuului ääni Elisan takaa. Puhuja oli Kristian-veli, joka nyt vihdoin viimeinkin ilmaantui joukkoon. Hän oli luutnanttina maaseudulle sijoitetussa rykmentissä ja siksi hänellä oli niin hyvää aikaa ajelehtia laiskana Hirvenhovissa. Elisa puolestaan iloitsi siitä, että hän suvaitsi viettää joutenolonsa siellä eikä muualla.

"Kävin katsomassa Inga-muoria Hanninkylän metsämökissä. Hän makaa sairaana."

"Voit viedä hänelle pullon portviiniä", sanoi majuri hyväntahtoisesti.

"Kiitos, se virkistää häntä. Mutta vielä enemmän hän on puhtauden ja raittiin ilman tarpeessa", sanoi Elisa ja kertoi, millaisessa tilassa hän oli tavannut mummon.

Kaikki alkoivat päivitellä, paitsi majuri, joka ymmärsi vanhuksen.

"Ihminen mieltyy siihen, mihin hän on tottunut", sanoi hän, "rakkaasta eroaminen tuntuu aina haikealta, koskekoon tämä sitten joko kultaa ja kunniaa tai lokaa ja porsaita".

"Mutta jos hänen nyt pitää kuolla, on hänen niistä kaikissa tapauksissa eroaminen", sanoi Elisa.

"Anna sen vaivaisen toki pitää karjansa luonaan, kunnes kuolee", sanoi majuri ja heitteli muutamia makupaloja lempikissoilleen, jotka istuivat kärkkymässä kummallakin puolella pöytää.

"Toivon voivani pelastaa mummon hengen sillä, että puhdistan hänen tupansa", vastasi Elisa. "Sellaisessa siivossa on hänen mahdoton elää."

"Pikemmin hän kuolee, jos riistät rakkaaksi käyneen likaisuuden häneltä", arveli majuri. "Anna sinä hänen pitää siivonsa."

"Rakastaa likaisuutta! Onhan se vallan hirvittävää. Kansa tarvitsee kasvatusta. Täällä pitäisi jonkun luennoida terveydenhoidosta", lausui Kristian, jonka tarmo yht'äkkiä heräsi.

Hän saattoi toisinaan olla hyvin suuripuheinen, varsinkin milloin asia koski sellaista, jossa hänen itsensä ei tarvinnut toimia.

"Ala sinä, Riise, miettiä sellaista luentoa", lisäsi hän.

"Elisa-neiti, luullakseni, onnistuisi siinä paremmin."

"Elisa? Ei, kiitoksia! Minun sisareni ei saa puheita pitää. Siinä kohdin olen raamatun kannalla, että: nainen vaietkoon!"

"Luullakseni eivät mitkään maailman terveysluennot riitä puhdistamaan Inga-mummon tupaa. Sen tekee paremmin toimelias nainen luutineen ja juuriharjoineen. Hän vaikuttaa paljon enemmän kuin koskaan herrojen kaunopuheiset luennot", sanoi Elisa.

"Sepä oli totinen sana", virkkoi maisteri hymyillen. "Ylen paljon puhetta ja vähän toimintaa on maailmassa."

Samassa avattiin ovi ja sisälle astui Silla-täti marttyyrin näköisenä.

"Teidän armonne suonee anteeksi, että jo istumme", sanoi majuri. "Mutta sinun aamu-unesi ja meidän varhainen ruokahalumme ovat kumpikin liian hyviä. Ne sopivat yhtä huonosti yhteen kuin seurakuntamme papit."

"Minun aamu-uneni!" huudahti Silla-täti tuskautuneena. "Hyvä se tosiaankaan ei ole. Katsokaa, maisteri Riise, minä en juuri koskaan nuku, mutta kukaan ei ota sitä uskoakseen."

Silla-täti oli majurin sisar. Hän oli rouvan kuoltua muuttanut perheeseen hoitamaan majurin taloutta ja lapsia, mutta Elisa se itse asiassa kaikesta huolen piti, jopa itse Silla-tädistäkin.

Mutta vanhan neidin mielestä ei hänen tautiansa milloinkaan kohdeltu niin suurella myötätuntoisuudella kuin hän luuli voivansa vaatia. Sentähden hän aina, uusia toiveita täynnä, esitti kaikki kipunsa jokaiselle uudelle henkilölle, joka hänen tielleen sattui. Maisterille hän nyt oikein seikkaperäisesti kertoi kaikista kivuista, jotka hänen ruumisraukkaansa runtelivat. Ja maisteri kuunteli häntä ihan todenteolla säälien. Nytkös oli Silla-täti ylen onnellinen! Hän vuodatti oikein liikutuksen kyyneleitä sen johdosta, että vihdoinkin oli tavannut henkilön, joka häntä käsitti. Maisterin osanotto vasta oikein saattoi Silla-tädin tajuamaan säälittävän tilansa.

"Surkuttelen sinua, Riise", sanoi luutnantti aamiaiselta päästyä, "nyt sait Silla-tädin niskoillesi! Usko minua, tämän jälkeen et enää tule saamaan rauhaa häneltä. Olet nyt hänen suosikkinsa, mutta katso vaan, että siitä virasta pääset mitä pikemmin, sillä ei siinä ajan oloon kukaan kestä."

Maisteri hymyili:

"Minua säälittää neiti Spitzenholdt erittäinkin hänen unettomuutensa tähden."

"Äh, kyllä hän nukkuu", vakuutti Kristian, "hän on kaikista meistä tervein, vaikka luulee kuolintautia potevansa".

"Luulotellut kärsimykset ovat usein paljon vaikeammat kuin todelliset", vastasi maisteri astuen ylös portaita, jotka johtivat kouluhuoneeseen.

Luutnantti katsoi hänen jälkeensä. Riisen laiha haamu ulkonevine olkapäineen erosi jyrkästi hänen omasta voimakkaasta ruumiinrakenteestaan.

"Riise!"

Maisteri kääntyi ja katsahti kysyen häneen. Kristian huomasi nyt, että hänen naisellisen lempeitä, sinisiä silmiään varjosti tumma kehä, ja ohuilla huulilla lepäsi hiljaisen kärsimyksen leima.

"Sinä se olet viettänyt unettoman yön, eikä Silla-täti", hän sanoi.

"Kaiketi minä vaan kuvittelin valvoneeni", vastasi maisteri hymyillen.

"Tule kalaan minun kanssani ja anna tenaville lupa tänään", ehdotti

Kristian.

"En voi."

"Miks'et voi? Tenavat siitä ilostuisivat. Eikä kukaan täällä pyydä sekaantua sinun opetusasioihisi."

"Mutta minun periaatteeni pyytävät sekaantua niihin", vastasi maisteri.

"Ei ole kenelläkään tässä talossa periaatteita, pane sinäkin ne kiireimmiten pois!"

Maisteri pudisti naurahtaen päätänsä ja joudutti askeleitaan portaita ylös, sillä kello löi jo ja säntillisyys kuului myös tämän nuoren miehen periaatteisiin.