Читать книгу Hirvenhovin Elisa - Elisabeth Maria Beskow - Страница 8

Sisällysluettelo

Syys vaihtui talveen, päivät lyhenivät, ja joulu läheni. Kun Hirvenhovissa saatiin tietää, ettei maisteri Riisellä ollut kotia, missä loma-aikansa viettäisi, pyydettiin häntä luonnollisesti jäämään sinne. Se tuuma miellytti kaikkia.

Majurista oli sitä parempi, kuta suuremman piirin hän sai kootuksi ympärilleen. Kristiankin viihtyi hyvin tuon hyvänsävyisen nuoren miehen seurassa, ja Silla-tädin suosiossa hän oli yhä. Elisa, joka oli huomannut hänen hyvän vaikutuksensa oppilaihinsa, soi mielellään hänen jäävän. Hän iloitsi siitä itse puolestaankin, sillä hän viihtyi hyvin Riisen seurassa. Toisinaan olivat he kenenkään häiritsemättä saaneet puhella kahden kesken ja Elisasta tuntui ikäänkuin hän näinä hetkinä olisi oppinut syvällisemmin katsahtamaan elämään. Yhä suurempaan arvoon nousi hänen silmissään tuo mies, jota hän ensin oli milt'ei halveksinut.

Eräänä joulukuun päivänä tapaamme Elisan kotona suuressa valoisassa huoneessa, jonka ikkunat antavat etelään päin. Elisa katselee ulos odottaen auringon pian hajottavan pilvet. Varmaan oli päivän silmä pian tuleva näkyviin, sillä Kustaa Aadolfia odotettiin kotiin. Kustaa Aadolf oli veljistä se, jota Elisa enin rakasti ja hän oli syntynyt elämän päiväpuolella. Sentähden piti hänen aina asuakin päiväpuolella.

Pitkään aikaan ei Kustaa Aadolf ollut kotona käynyt, sillä toverit olivat kilvan tahtoneet omistaa hänet. Viime keväänä oli hän viipynyt viikon Hirvenhovissa vastahankittua ylioppilaslakkiaan näyttämässä. Mutta ei hän siellä kauan viipynyt, iloinen maailma häntä houkutellen kutsui. Elisalle oli tuon tuostakin päivän vilahduksina saapunut pieniä kirjeitä, milloin huokuen raittiita merituulahduksia, milloin kuvaillen nuoren, haaveellisen ihmissydämen kesäisiä unelmia. Marstrandista oli hän suoraan lähtenyt Upsalaan alkamaan ensimäistä opintokauttansa. Eivät opinnot paljoakaan häntä painaneet ja ylioppilaselämä tarjosi niin paljon uutta ja huvittavaa. Kirjeet, joissa hän ei milloinkaan mitään salannut, huolestuttivat aluksi Elisaa, mutta lopulta hän lohduttautui ajatellen, että Kustaa Aadolfin laisella nuorella miehellä pitänee olla aikansa hukkakauran kylvöönkin. Niin kauan kuin hän piti totuudesta kiinni ja vilpittömän suoraan kertoeli kaikesta, ei ollut aihetta pelkoon.

Kuitenkin tuotti Elisalle huolenaihetta Kustaa Aadolfin viimeinen kirje, jossa hän ilmoitti tulostaan. Kieli ei ollut siinä niin selväsanaista kuin edellisissä, muun muassa oli siinä lause, jota ei Elisa ensinkään käsittänyt: — — — "Minulla on uusi kokemus, suuri ja rikas, joka tulee luomaan uudeksi koko vastaisen elämäni. Haluan hartaasti puhella siitä sinun kanssasi, vaan tällä kertaa on sydämeni niin täynnä, etten saata enempää kirjoittaa."

"Mitä hän oikein ajatellee", mietti Elisa itsekseen ikkunan luona käännellen kukka-astioita, jotta lehdet saisivat vapaamman tilan. "Lieneekö jo joku paremmalla oikeudella omistanut hänen luottamuksensa ja rakkautensa?" Elisa vaatisi siltä nuorelta tuntemattomalta tytöltä paljon. Kenpä voisikaan olla kylliksi hyvä hänen jalolle, iloiselle veljelleen!

Kustaa Aadolf! Suotta ei hän ollut saanut sankarikuninkaan nimeä, hänessä oli paljon sankaruutta ja kerran hänestä oli tuleva suuri ja etevä mies. Sen Elisa tuolle tuntemattomalle kertoisi. Mutta entä jos tämä ei ymmärtäisi häntä? Elisan sydäntä ahdisti ja hän tunsi jonkunlaista vastenmielisyyttä ajatellessaan tuota mielikuvituksensa luomaa nuorta tyttöä, joka kenties todellisuudessakin saattoi olla olemassa.

Mutta samassa päivän kilo halkasi pilvet ja valaisi häikäisevästi nuorta lunta. Ja ulkoa metsästä alkoi kuulua kulkusten kilinä. Hyvä enne!

Elisa riensi vihurina ulos lausumaan veljensä tervetulleeksi. Lumi jäähdytti jalkoja ja puku ei kylliksi suojellut raittiin talvisään kylmältä, mutta vähätpä siitä! Pian saapui hän reelle ja hypähti yhdellä harppauksella veljensä viereen istumaan. Kustaa Aadolf tervehti häntä veitikkamaisella riemulla. Pihalla olivat Irene ja Torvald vastassa, jotta kuorma oli vallan täyteen ahdattuna, kun hevonen viimein seisautettiin kodin oven eteen. Etehisessä oli Kristian vastassa. Siihen siskot sitten pysähtyivät pakinoimaan, kunnes jyskyvä koputus salin ovelle ilmaisi, että majuri siellä sisällä vartoi vuoroansa, eikä jaksanut enempää odottaa. Majuri oli siihen määrään kylmänarka, ettei tohtinut liikkua etehisessä ilman päällystakkia ja lakkia eikä uskaltanut istua tuolille, missä oli hatara rottinkiselkämys. Avainreiät hän tukki pumpulitulpilla.

"Joudu jo saliin, isä odottaa", kehoitti Elisa, ja Kustaa Aadolf lähti temmasten kuin mikäkin vallaton koulupoika ohimennessään tulpan avaimenreiästä.

"Huh, täällähän vetää, etkö tunne, isä?" kysyi hän hetken perästä.

"Vetää? Mistä vetää? Sulje paikalla!" huudahti majuri kiihkeästi.

"Avainreikä on tukkimattomana", sanoi Kustaa Aadolf, näyttäen puuvillatulppaa kädessään. "Pane se kohta paikalleen, veitikka! Aina sinä olet laisesi", sanoi majuri suopeasti nauraen pojan pilanteolle. Hän ei milloinkaan välittänyt isällisestä arvostaan ja salli mielellään, että hänen kustannuksellansa toisinaan hiukan kujeiltiin.

Vasta kun perheen jäsenet hyvää yötä sanottuaan erosivat ja Elisa ja Kustaa Aadolf ikäänkuin äänettömän sopimuksen mukaan jäivät kahdenkesken saliin, sai Elisa tilaisuuden kysyä veljeltään jotakin hänen viimeisen omituisen kirjeensä johdosta.

"Minua aavistuttaa, että olet saanut uuden rakkauden, ja ettei minun lempeni nyt enää merkitse mitään", sanoi hän.

"Oikein arvasit, olen todellakin löytänyt uuden rakkauden, mutta sinä et siltä jää syrjään."

Näin puhuen Kustaa Aadolf silmäsi Elisaan ja entistään kirkkaammaksi ja lämpöisemmäksi kävi hänen katseensa. Elisa sitä toki ei kirkastanut, vaan se toinen, uuden rakkauden tuntematon esine; sen Elisa surulla huomasi.

"Mikä on tytön nimi?" kysyi hän.

"Tytön? Eihän ole mistään tytöstä puhe."

"Eikö?"

Elisa hämmentyi:

"Mutta mitä sitten kaikella tällä tarkoitat? Sano toki suoraan! —

Miksi saatat minut tällaiseen jännitystilaan?"

"Olen saanut rauhan Jumalassa, olen oppinut tuntemaan Vapahtajani Jesuksen Kristuksen ja Häntä rakastamaan", vastasi Kustaa Aadolf juhlallisesti ja näytti riemuitsevan siitä, että sai tehdä näin selvän tunnustuksen.

Elisan mieli keveni, mutta samalla hän tunsi itsensä noloksi. Pois haipui se uusi ja ihmeellinen, joka äsken oli häntä peloittanut, mutta samalla myös tenhonnut, se, joka tulisi luomaan uudeksi koko Kustaa Aadolfin elämän.

Mutta kohdatessaan Kustaa Aadolfin kirkkaan, vilpittömän katseen, huomasi hän, että siinä sittenkin säteili jotakin uutta, jotakin kieltämättä todellista.

"Miten se tapahtui?" kysyi hän vasten tahtoansa kylmänsävyisellä äänellä.

"Kerran sattumalta — ei suinkaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, vaikk'en sitä silloin oivaltanut — menin kirkkoon ja siellä kuulin saarnan, joka iski sydämeeni sellaisella voimalla, ett'en senjälkeen saanut lepoa missään, ennenkuin pääsin rauhaan Jumalassa. Elisa, onko sinulla rauha Jumalassa?"

"En ainakaan ole kapinassa Häntä vastaan."

"Mutta rakastatko Häntä?"

"Kunnioitan Häntä ja pyrin paraimpani mukaan tekemään, mitä Hän tahtoo."

"Mutta se ei riitä? Sinun pitää oppia rakastamaan Häntä. Sinun pitää tulla Hänen omakseen, ja Hänen sinun omaksesi."

"En hyväksy uskonnon ja pyhien asiain alentamista jokapäiväisiksi."

"Jos me rakastamalla Jumalaa alennamme Hänet jokapäiväiseksi, niin luulen tämäntapaisen alentamisen olevan Jumalalle hyvin mieleen", sanoi Kustaa Aadolf vakuuttavalla äänellä.

Elisa ei siihen vastannut mitään, mutta hänen mielessään tuntui niin tukalalta. Hän ajatteli kaikkia niitä hengellisiä, joiden pariin hän oli elämässään sattunut. Muita epämiellyttävämmiltä he hänestä tuntuivat, lienevätkö sitten todellakin muita huonompia, vai vaatiko hän heiltä enemmän. Seurakunnan rovasti oli jäykistynyt korkea-kirkollisuuden kaavoihin siihen määrään, ettei voinut erottaa kirkkoa Jumalasta. Hänen mielestään tuotti lahkolaisuus seurakunnalle suurempia vaurioita kuin juoppous ja julkeat paheet. Eikä hän seurakuntalaisiltaan paljon muuta vaatinutkaan, kuin että he säännöllisesti kävivät kirkossa pappiaan kuuntelemassa. Apulainen oli hyväntahtoinen, mutta varsin heikko mies, ihmispelon orja. "Mitä sanonevat ihmiset?" siinä se, mitä hän toimiessaan aina ensi sijassa ajatteli, ja sentähden ei hänellä ollutkaan mitään voimaa. Nämä molemmat papit koettivat kyllä näennäisesti säilyttää sopua, mutta siitä huolimatta tiesi jok'ainoa seurakuntalainen, miten työläs heidän itse teossa oli sopia yhteen. Vielä vähemmän miellyttivät vapaakirkolliset Elisaa. Hän oli kuunnellut useita heidän saarnaajiansa. Joku heistä oli hänen mielestään ollut kyllä hyvä, mutta yleensä piti hän heitä jonkunlaisina hengellisinä matkasaksoina, jotka kilvan kaupustelivat pelastusta polkuhinnasta. Sellainenko Kustaa Aadolfistakin tulisi?

"Oletko pahoillasi minun mieleni muutoksesta?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Pelkään, että tulet joutumaan sairaaloiselle suunnalle, sinä, joka näihin asti olet ollut niin terve ja luonteva", vastasi Elisa.

"Perin sairas olen ollut, vaikka itse tietämättäni", sanoi Kustaa

Aadolf. "Vasta nyt olen terve."

Elisaan ei hänen innostuksensa tarttunut.

"Luulen, että ihmiset usein käsittävät pelastuksen liian pintapuolisesti", sanoi hän. "On saarnaajia, jotka sanelevat jonkun rukouskaavan syntien anteeksisaamisesta; ken sitten osaa lukea laverrella samat sanat hänen jälkeensä, se on jo saanut kylliksi sekä ajan että iankaikkisuuden varalle."

"He eivät tarkoita yksin huulten tunnustusta, sydämen täytyy olla mukana", puolusteli Kustaa Aadolf.

"Mutta monet saattavat ymmärtää heidän tarkoituksensa väärin, sen olen huomannut, ja joutuvat siten itsepetoksen vaaralliseen tilaan", sanoi Elisa.

"Minä puolestani en usko olevani siinä tilassa", vastasi veli.

"Ja jos siinä olisitkin, niin toivon, että siitä pian pääset. Älä suutu, rakkaimpani, mutta olen levoton sinun puolestasi, sillä minä en paljon luota uskonnolliseen innostukseen."

"Sinä et ymmärrä erottaa innostusta intoilemisesta. Jälkimmäinen johtaa usein harhaan, mutta innostus on voimaa", vastasi Kustaa Aadolf.

Elisa katsoi hellästi häneen. Häntä vaivasi tämä keskustelu sentähden, että se ilmaisi erimielisyyttä heidän välillään. Eikä hän enää jaksanut sietää tätä syvää vakavuutta, vaikkakin hän itse oli vakaamielinen luonne.

"Kunpa ei vaan", sanoi Elisa, yrittäen laskea leikkiä, "intoilusi johtaisi sellaisiin hullutuksiin, joita muuan kuljeksiva saarnaaja täällä kesällä jakeli. Hänelle oli muka ylhäältä ilmoitettu, että maailman pitäisi loppuman määrättynä päivänä, muistaakseni oli se heinäkuun 27:tenä. Kansa hätääntyi. Toiset olivat menehtyä pelosta, toiset heittivät kaikki askareet sikseen, sillä mitä hyödytti enää työnteko, kun lopunaika oli niin likellä. Jotkut taas joutuivat sairaloiseen hurmaustilaan ja asettuivat odottamaan Kristuksen tuloa. Tällaisiin houreihin voi se lopulta viedä."

"Voi kyllä, jos unhotamme Jeesuksen sanat: siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, ei enkelitkään, vaan ainoastaan Isäni, joka on taivaassa", vastasi Kustaa Aadolf ja kietoen käsivartensa sisaren kaulaan hän lisäsi: "Minua surettaa, ettemme tässä asiassa täysin ymmärrä toisiamme."

Elisa suuteli veljeään. Hän ei ollut milloinkaan intoisa hellyydenosoituksissaan, eikä hän tuhlaillut niitä kenellekään, mutta he olivat aina sydämellisiä ja luotettavia.

"Tunnen itseni hiukan pettyneeksi, veikko", sanoi hän. "Olen uneksinut sinusta niin suurta, ajatellut, että sinusta tulisi sankari."

"Ja senkö estäisi se, että olen vannonut uskollisuutta Voitonruhtinaalle", vastasi Kustaa Aadolf silmät hehkuen. Oi, miten olisikaan Elisa iloinnut, jos tuo innostus olisi kohdistunut johonkin suurempaan ja arvokkaampaan kuin herännäisyyteen, jota kaikki halveksivat.