Читать книгу Hirvenhovin Elisa - Elisabeth Maria Beskow - Страница 9

Sisällysluettelo

Muutamana iltana Kustaa Aadolfin kotiintulon jälkeen tapaamme ihmeeksemme majurin yksin huoneessaan pasianssia panemassa. Tavallisesti hän tähän aikaan päivästä oleskeli omaistensa piirissä, joko heidän kanssaan whistiä pelaten tai itsekseen "diplomaattia" asetellen.

Ulkoa väliköstä kuului askeleita. Majuri kuunteli arasti kuin lapsi, joka pelkää tulla yllätetyksi luvattomissa töissä. Tulija olikin vain Kristian.

"Vai sinäkö se olit, poikaseni", sanoi hän. "Tule katsomaan, miten diplomaattini sujuu!"

"Miksi istut täällä, isä, etkä kuten tavallisesti yläkerrassa?" kysyi Kristian istuutuen mukavasti sohvannurkkaan, josta ei ainakaan ensi hopussa näyttänyt aikovan nousta.

Majuri tuli hyvälle tuulelle.

"Aina uusi hempeämpi, ehkä entinen parempi", vastasi hän vältellen.

Hän nähtävästi ei halunnut ilmaista oikeata syytä.

"Luulenpa, isä, että sinun yleensä ei ole helppo taipua uudistuksiin", vastasi Kristian. "Korttia esimerkiksi lyöt aina samaan vanhaan tapaasi. Tätä diplomaattiakin olet asetellut vuodet umpeen ainakin niin kauan kuin minulla on ollut ilo tuntea sinut."

Majuri ei vastannut mitään. Juuri nyt oli diplomaatti joutunut jännittävään kohtaan. Kristian puhaltaa pölähytti ensin muutamia sankkoja savukiemuroita sikaristaan ja alentui sitten antamaan muutamia neuvoja, jotka majuri ensin hylkäsi, mutta lopulta hyväksyi.

"Kumma mies tuo Kustaa Aadolf, joka on saanut päähänsä, että kaikki on syntiä", sanoi Kristian hetken kuluttua.

Majuri kohotti silmänsä korteista. Tuota hänkin oli ajatellut, vaikkei ollut saanut lausutuksi.

"Vai niin, sinustakin?" kysyi hän ja lisäsi ikäänkuin menettelynsä selitykseksi: "Katsos, totta puhuen, juuri siitä syystä minäkin istun korttineni täällä."

"Sen heti ymmärsin. Onko Kustaa Aadolf kortinlyöntiisikin kajonnut?"

"Onpa niinkin; hän väittää, että kortit ovat olleet kiroukseksi monelle, senvuoksi muka ei niihin pitäisi koskeakaan. Pasianssin panoa hän sanoo ajanhukaksi. Noh, mitä pahaa nyt siinäkin olisi, milläpä muuten tässä pitkät talvi-iltansa kuluttaisi?"

"Ja hänen mieltään noudattaen sinä siis täällä panet pasianssiasi kaikessa salaisuudessa", sanoi Kristian naurahtaen.

"Niin", puolusteli majuri, "en tahdo kiusata häntä. Täten ei hänen tarvitse nähdä korttejani. Mutta minä puolestani en saata pasianssiani heittää sikseen."

"Kas, mitä?" huudahti Kristian vilkkaasti nähdessään pullon lasineen pistävän esiin pienellä pöydällä. "Punssiako sinulla on näin ihan arkipäiväiltana?"

"Niin, ymmärräthän, että täällä on outoa ja yksitoikkoista istua tähän aikaan päivästä. Jotakin pitää tehdä täällä kotiutuakseen", puolusteli majuri yhä.

Ja täysin tyyntyi ukko, kun Kristian paheksumisen asemesta täytti itselleen lasin ja alkoi hyvillä mielin maistella.

"Minullekin vähän!" pyysi hän.

Siinä he sitten maistelivat kahden, mutta majurin mieli vaan ei ottanut oikein elpyäkseen.

"Kustaa Aadolf hokee, että pitää ajatella sieluansa", sanoi hän.

"Minusta se ei ainakaan ole suuren ajattelemisen arvoinen", vastasi

Kristian.

"Niinpä kyllä, raukkoja olemme kaikki, mutta kullakin meistä on sittenkin sielu, jonka Jumala pitää kallisarvoisena, väittää Kustaa Aadolf."

"Kuolinhetkellä ehtii kyllä ajatella sieluansa", arveli Kristian.

"Hanninkylän Ingalla ei ainakaan ollut aikaa siihen. Elukoissa pyörivät hänen ajatuksensa vielä viimeisessä hengenvedossakin", sanoi majuri. Hänen mielensä oli hetkeksi painunut lamaan, mutta pian hän lohduttautui taas: "Sanoohan Kustaa Aadolf, että Jumala on armollinen ja laupias, eikä tee meille meidän tekojemme jälkeen; saaneehan siis hiukan oman mielensäkin mukaan menetellä, vai kuinka luulet? Sillä, missä synti on suureksi todettu, siinä on armo ylenpalttinen, niin on Kustaa Aadolf itse sanonut."

"Ja, missä armo on ylenpalttiseksi tunnettu, siinä on synti ylen suuri, siltä ainakin näyttää", virkkoi Kristian kuivasti.

"Mitä sanoitkaan? Eipä kuulunut hullummalta puheesi. Sinulla on älyä, Kristian. Äly kuuluu meillä sukuun, äly ja luuvalo. Sinä sait osaksesi älyn, minä luuvalon. Mutta pahalta kuului kaikissa tapauksissa se, minkä sanoit. Saatanallakin, näet, oli älyä."

"Hänen vertaisekseen toki en vielä ole tullut, en älyssä enkä ilkeydessä", vastasi Kristian rauhoittaen.

"Etkä tulekaan. Sinun pitää päästä Kustaa Aadolfin kannalle ja niin minunkin. Hänen asiansa ovat kyllä paremmasti asetetut kuin meidän. Mutta työlästä se on, kun täytyy luopua niin paljosta, kaikesta, mikä huvittaa, ja mihinkä sitä sitten osaa ryhtyä?"

"Niin, sanohan muuta!"

Samassa tuli Kustaa Aadolf huoneeseen. Kristian katsahti häneen naurettavan surullisesti:

"Tässä näet, miten käy, kun alotat puhdistamalla tynnyriä ulkopuolelta.

Muuta ensin sydämemme, ennenkuin huvejamme tuomitset!"