Читать книгу Hirvenhovin Elisa - Elisabeth Maria Beskow - Страница 7

Sisällysluettelo

"Mutta Irene, etkö vieläkään ole pukeutunut? Tuokion kuluttua ovat vieraat täällä", nuhteli Elisa illan hämärässä arkihuoneeseen tullessaan, kun tapasi Irenen kirja kädessä kavunneena ikkunakomeroon, ahmien hyväkseen päivän viimeisetkin vilahdukset.

"Heti paikalla", vastasi Irene päätään kirjasta kohottamatta.

Mutta Elisa, joka huomasi, etteivät tässä yksin sanat riittäneet, otti pois kirjan Irenen kädestä, vaikka tämä epätoivoisesti piteli kiinni aarteestaan.

"Anna minun vaan lopettaa tämä luku", pyysi hän. "Juuri ovat kannibaalit syömäisillänsä sir Reginaldin."

"Sen saavat jättää huomiseksi", sanoi Elisa. "Joudu nyt vaan! Kuulen jo vaunujen jyristen vierivän sillan yli. Ota helakanpunainen pukusi!"

"Mutta luuletko, että ne syövät hänet?" kysyi Irene huolestuneena.

Kristian, joka filosofoiden istui nojatuolissa, purskahti nauramaan.

"Ole vaan huoleti, Irene", sanoi hän, "ethän ole vielä puolitiehenkään ennättänyt, eikä milloinkaan romaanisankari heti alkuluvuissa tule syödyksi. Jos välttämättömästi niin pitää käydä, tapahtunee se kaiketi vasta viimeisellä sivulla."

"Anna minun hiukan silmäillä viimeistä sivua, kulta rakas Elisa", pyysi

Irene.

Ja "kulta, rakas Elisa" taipui; ei kuitenkaan siihen määrään, että olisi antanut kirjan takaisin, sillä hän tunsi hyvin pikku sisarensa. Mutta hän avasi sen viimeisen sivun kohdalta ja antoi Irenen lukea kappaleen siitä. Ja siinä sir Reginald vietti häitänsä. Sehän rauhoitti. Mutta ei Irene sittenkään siitä oikein vakuutetuksi tullut, sillä sir Reginald oli jo kirjan alkuosassa sattunut niin kammottavaan tilaan, ettei pelastusta enää olisi saattanut toivoakaan.

Majuri oli tänä iltana tyytyväinen ja iloinen. Hän oli hyvin huvitettu vierailuista.

Vieraat saapuivat pitkien matkojen takaa; millä oli ollut peninkulma ajettavana, millä enemmän. Kartanon pitkä päärakennus näytti varsin viehättävältä, kun kynttilänvalot sen kaikista ikkunoista ikäänkuin tervetulleeksi kutsuen tuikkailivat tulijoita vastaan syysillan hämärässä. Hirvenhovin vieraspitoja pidettiin suuressa arvossa. Isäntäväki oli ystävällistä, seurustelu kävi vapaasti, ruoka oli hyvää ja viinit hienoa lajia; mitäpä sitten puuttuikaan.

Silla-täti vakuutteli aina juhlan edellisinä päivinä, ettei hän suinkaan jaksaisi olla joukossa, mutta juhlaillan tultua ilmestyi hän kuitenkin sinne hienona ja somana entisen kauneuden kajastus kasvoillaan. Hän koetti kyllä parastansa näyttääkseen kärsineeltä, mutta hauskuuttansa hänen ei sittenkään onnistunut oikein salata. Jos joku sattui kehumaan häntä terveennäköiseksi, muuttui hänen muotonsa heti niin, että se sanoittakin ilmaisi: "Ei kukaan tiedä kuinka sairas olen, ainoastaan itse sen tunnen."

Ensi kerran näki Sven Riise Elisan liikkuvan seuraelämässä ja olisi tuskin saattanut tuntea häntä. Yksinkertaisessa, aistikkaassa puvussaan hän näytti vielä entistäänkin ylevämmältä. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, mutta näytti sittenkin luoksepääsemättömältä. Riise ei tietänyt itsekään, tokko häntä tämä muutos miellytti vai ei. Harmikseen hän huomasi, ettei tämä seurapiiri kyennyt antamaan kylliksi arvoa Elisan hyville avuille, mutta toisaalta tuntui Elisan käytöksen herttaisuus häntä kohtaan kahta kalliimmalta nyt, kun hän huomasi, ettei Elisa sellaista tarjonnut kenelle hyvänsä.

Irene kuljeskeli ympäri tietäen olevansa viehättävä helakanpunaisessa empiiripuvussaan hiukset valloillaan olkapäille valuen. Hän oli jo kokonaan unhottanut huolehtia sir Reginaldin kohtalosta kannibaalien parissa ja viihtyi erinomaisen hyvin tätien häntä hyväillessä ja mairitellessa.

Torvaldin oli sitävastoin varsin ikävä olla. Hän olikin vielä siinä iässä, jolloin hienona ja vakavana olo käy rasittavaksi. Suuri lohdutus oli toki se, että sai makeisia mielensä mukaan ja vähiin ei Torvald tyytynytkään, varsinkin kun ei kukaan yrittänytkään estellä hänen ahmimistaan.

Elisa keksi Sven Riisessä erinomaisia ominaisuuksia. Hän ei olisi saattanut kuvaillakaan maisteria seuraelämässä muuten kuin kömpelöksi ja ikäväksi, Sven Riisellä kun oli niin hiljainen ja ujo luonto. Mutta kömpelö hän ei suinkaan ollut. Päinvastoin oli hänellä hyvä kyky saada ihmiset puhelemaan, sillä hän ymmärsi ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. Ja aina oli hänen omissa puheissaan pontta. Hän näytti niin virkistyneeltä ja oli sellaisena oikein kaunis. Silmät loistivat ja heleämpi puna oli kohonnut poskille. Tämä oli Elisasta niin outoa, että hän alkoi ajatella, olisiko maisteri juonut. Mutta hän ei ollut kertaakaan huomannut maisterin poistuvan yläkerrasta majurin huoneeseen, missä punssia tarjoiltiin. Sinne herrat tuon tuostakin katosivat ja palasivat takaisin mikä enemmän mikä vähemmän punakkana.

Maisterin posken puna oli ihan toista kuin muitten Siinä, niin sanoakseni, oli jotakin sielukasta.

Tähdet tuikkivat vielä taivaalla, vaan yö alkoi jo valjeta, ennustaen pian alkavaa aamun sarastusta, kun viimeiset vaunut vihdoin vierivät Hirvenhovista pois ja kynttilät siellä sammutettiin.