Читать книгу Ansa - Emile Zola - Страница 4

Kun Gervaise astui »Hôtel Boncoeur'in» porttikäytävään, valtasi itku hänet uudestaan. Se oli pimeä ja kapea käytävä. Likavesi virtasi pitkin seinän vartta. Ja tuttu katku, joka täällä löyhähti häntä vastaan, johti hänen mieleensä ne kaksi viikkoa, jotka hän tässä talossa oli viettänyt Lantier'n kanssa, kaksi viikkoa, kurjuudessa ja riidassa. Tämä muisto oli tällä hetkellä polttavaa kaihoa. Nyt hän vasta tunsi, miten hyljätyksi hän oli tullut.

Ylhäällä huone oli autio, täynnä päivän paistetta, ikkuna auki. Tässä kirkkaassa auringon paisteessa siinä hyppelevine kullanhohtoisine tomuhiutaleineen näyttivät mustunut katto ja repaleiset seinäpaperit vieläkin kurjemmilta. Seinillä ei ollut jälellä muuta kuin pieni naisen kaulaliina nuoraksi kierrettynä naulassa uunin vieressä. Lasten sänky oli vedetty keskelle lattiaa ja sen takana näkyivät piirongin auki jätetyt laatikot typötyhjinä. Lantier oli peseytynyt ja käyttänyt kaiken pomaadan, jota oli ollut kahden soun edestä pelikortin päällä. Pesuvadissa oli vielä likaista vettä, jolla hän oli pessyt käsiään. Eikä hän ollut mitään unohtanut; nurkka, jossa kapsäkki oli siihen asti ollut, näytti Gervaisestä ammottavalta aukolta. Pieni pyöreä peilikään ei ollut enää paikoillaan ikkunan haasta riippumassa. Silloin eräs aavistus iski hänen päähänsä, hän vilkasi uunin reunalle: Lantier oli vienyt mennessään kuitit, vaaleanpunainen lippukasa ei ollut enää siinä eriparisten kynttiläjalkain välissä.

Hän ripusti vaatenyyttinsä tuolin selustalle. Hän jäi seisomaan, kääntyi ympäri tarkastellen huonekaluja niin törmetyksissään, että itkukin jäi kesken. Hänellä oli yksi sou jälellä niistä neljästä, jotka hän oli varannut pesulaitosta varten. Mutta kuullessaan Etiennen ja Clauden jo iloisesti nauravan ikkunan luona hän meni heidän luokseen, painoi heidän päänsä syliinsä unohtuen siihen hetkeksi katselemaan samaa harmaata katua, jossa hän aamulla oli nähnyt heräävän työkansan, Pariisin jättiläistyön. Tällä hetkellä aurinko loi polttavat säteensä yli tullimuurin takana olevan kaupungin ja sai paahteellaan katukivityksenkin hehkumaan. Ja tälle kivitykselle, tähän sulatusuunin helteeseen hänet nyt heitettiin ypö yksin pienokaistensa kanssa. Hän katseli bulevardeja päästä päähän oikealle ja vasemmalle ja jäi tuijottamaan vuoron perään kumpaankin päähän sanattoman kauhun valtaamana, ikäänkuin hänen elämänsä tästälähin olisi ainiaaksi määrätty kulumaan siinä, teurastuslaitoksen ja sairashuoneen välillä.