Читать книгу Ansa - Emile Zola - Страница 7

Sisällysluettelo

Gervaise ei tahtonut hääkemuja. Mitä sitä suotta rahaa tuhlaamaan? Sitä paitsi häntä hiukan hävetti naapurien tähden, hänestä oli joutavaa mennä naimisiin koko maailman nähden. Mutta Coupeau pani vastaan: eihän nyt naimisiin voinut toki mennä noin vaan edes syömättä yhdessä vähän ruokaa. Hän ei välittänyt naapureista vähääkään. Hän tarkotti vain jotakin aivan yksinkertaista: pieni kävelyretki iltapäivällä, ennenkuin mennään syömään kaniinipaistia ensimäiseen ruokapaikkaan, mikä tielle sattuu. Eikä tietenkään soittoa jälkiruuan ajaksi eikä klarinettia naisille tanssin tahtia antamaan. Ei muuta kuin kilistetään hiukan laseja, ennenkuin kukin palaa kotiinsa nukkumaan.

Leikkiä laskien ja ilvehtien levyseppä sai Gervaisen suostumaan, kun hän hänelle vannoi, ettei pidettäisi liikaa iloa. Hän lupasi pitää laseja silmällä ettei kukaan saisi ottaa liian pitkää ryyppyä. Niin hän sitten hommasi kekkerit Augusten »Hopeamyllyssä» Chapellen bulevardin varrella viidellä francilla hengeltä. Augustella oli pieni viinikauppa, jossa oli huokeat hinnat. Puodin takana pihalla oli tanssipaikka kolmen akaasiapuun alla. Toinen kerros oli heille aivan sopiva. Kymmenen päivää Coupeau haali kokoon vieraita; hänen sisarensa talosta Goutte-d'Orin kadun varrella kutsuttiin: herra Madinier, neiti Remanjou ja rouva Gaudron miehineen. Lopuksi hän sai Gervaisen myöntymään siihen, että hän sai kutsua kaksi toveriaan Paistikkaan ja Saappaan. Tosin Saapas tahtoi olla hieman väkeviin menevä, mutta hänellä oli niin tavaton ruokahalu, että hänet aina kutsuttiin kekkereihin, jotta saatiin nauraa ravintoloitsijan nyrpeälle naamalle, kun se peijakas pisti poskeensa hyvästikin kaksitoista naulaa leipää. Gervaise puolestaan lupasi tuoda työnantajansa, rouva Fauconnier'n sekä herra ja rouva Bochen, jotka olivat hyvin kunnon ihmisiä. Yhteensä tulisi siis viisitoista henkeä pöytään. Se riitti. Kun on liian paljon väkeä, niin siitä syntyy aina lopuksi riitaa.

Mutta Coupeaulla ei ollut niin soutakaan. Koettamatta herrastella hän kumminkin tahtoi esiintyä niinkuin sulhasmies ainakin. Hän lainasi viisikymmentä francia työnantajaltaan. Niillä hän ensiksi osti vihkimäsormuksen, kahdentoista francin kultasormuksen, jonka Lorilleux hankki hänelle tehtaasta yhdeksällä francilla. Sitten hän tilasi pitkän takin, housut ja liivit eräältä Myrrhakadun varrella asuvalta räätäliltä, jolle hän antoi ainoastaan kaksikymmentäviisi francia käsirahaa; hänen kiiltonahkaiset kenkänsä ja huopahattunsa voivat vielä mennä mukiin. Kun hän oli pannut erikseen kymmenen francia, mitkä menivät kekkereihin hänen ja Gervaisen puolesta, lasten näet piti päästä mukaan kaupan päällisiksi, niin hänelle jäi parhaiksi kuusi francia, minkä messu maksoi köyhien alttarilla. Tosin hän ei pitänyt papeista, hänen sydäntään kirveli viedä kuusi franciaan noille kirpunnylkijöille, jotka ilmankin aina viettivät makean leivän päiviä, Mutta avioliitto ilman messua, sanoipa siitä mitä hyvänsä, ei ollut oikea avioliitto. Hän meni itse kirkkoon tinkimään; ja tuntikauden hän otteli vanhan, pienen papin kanssa, jolla oli likainen kaapu päällä, ja joka oli itara kuin hedelmänmyyjätär. Hänen teki mieli sivaltaa äijää korvalle. Sitten hän piloillaan kysyi häneltä, eikö hän puodistaan löytäisi helppohintaista messua ei kumminkaan kovin kulunutta, joka vielä kelpaisi siivon pariskunnan käytettäväksi. Vanha pappi parka murisi, että Jumalasta ei ollut ensinkään hauskaa siunata hänen liittoaan, mutta taipui lopulta antamaan hänelle messun viidellä francilla. Siinä säästyi heti kaksikymmentä souta. Hänelle jäi siis kaksikymmentä souta.

Gervaisekin puolestaan tahtoi olla siistinä vihillä. Niin pian kuin naimiskauppa oli päätetty, hän alkoi puuhata. Hän oli työssä tavallista myöhempään iltaisin ja sai siten säästetyksi kolmekymmentä francia. Hänen teki kovasti mieli pientä hartioilla pidettävää silkkiliinaa, joita oli saatavissa kolmellatoista francilla Faubourg-Poissonnière-kadun varrella. Sen hän osti. Sitten hän erään rouva Fauconnier'n talossa kuolleen pesijättären leskeltä osti kymmenellä francilla tummansinisen villahameen, jonka hän kokonaan purki ja laittoi uudestaan itselleen sopivaksi. Jäljellä olevalla seitsemällä francilla hän sai pumpulisormikkaat, ruusun hattuunsa ja kengät vanhemmalle pojalleen Claudelle. Onneksi poikien puvut olivat vielä mukiin meneviä. Neljä yötä hän valvoi puhdistaessaan kaikkea ja tarkastaessaan aina pienemmätkin sukkiensa ja paitansa reijät.

Vihdoin perjantai-iltana, suuren päivän aattona oli Gervaisella ja Coupeaulla työstä palattuaan vielä hommaa kello yhteentoista saakka. Sitten he, ennenkuin kumpikin meni makaamaan omaan huoneeseensa, viettivät tuntikauden yhdessä morsiamen kamarissa hyvin tyytyväisinä, että kaikki valmistushommat olivat loppuneet. Huolimatta päätöksestään olla välittämättä naapureista he kumminkin olivat koettaneet tehdä kaikki parhaan kykynsä mukaan ja puuhanneet niin, että olivat peräti väsyksissä. Kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä, olivat he nukkua seisalleen. Mutta yhtäkaikki heiltä pääsi syvä helpotuksen huokaus. Nyt oli kaikki selvillä. Coupeaulla oli todistajina herra Madinier ja Paistikas, Gervaisella Lorilleux ja Boche. Heidän piti kuuden kesken mennä kaikessa rauhassa tuomarin virastoon ja kirkkoon ilman sen suurempaa saattojoukkoa kintereillään. Sulhasen molemmat sisaretkin olivat luvanneet jäädä kotiinsa, kun heidän läsnäolonsa ei ollut välttämätön. Ainoastaan muori Coupeau oli ruvennut itkemään ja sanonut, että hän ennemmin lähtisi vaikka edeltäpäin ja kätkeytyisi johonkin nurkkaan kuin jäisi pois: ja hänet oli luvattu ottaa mukaan. Kello yksi oli koko seurueen määrä kokoontua »Hopeamyllyyn». Sieltä oli aikomus tehdä huviretki Saint-Denis'hin, jotta saataisiin parempi ruokahalu. Sinne oli mentävä junalla ja palattava takaisin jalan pitkin suurta viertotietä. Siitä piti tulla hauska retki, ei mitään ylenpalttista mässäystä, vaan kaiken piti käydä siivosti ja kunnollisesti, jos kohta iloa ei saanut puuttua.

Lauvantai-aamuna pukeutuessaan Coupeau alkoi käydä levottomaksi katsellessaan kahdenkymmenen soun rahaansa. Hänen johtui mieleensä, että hänen kohteliaisuuden vuoksi täytyi kai tarjota lasi viiniä ja kinkkuviipale todistajille päivällistä odottaessa. Voisihan niitä sitä paitsi sattua odottamattomiakin menoja. Kaksikymmentä souta ei totisesti riittänyt. Vietyään Clauden ja Etiennen rouva Bochen luo, jonka piti tuoda heidät illalla päivällisille, hän riensi Goutte-d'Or'in kadulle ja nousi rohkeasti Lorilleux'n luo lainaamaan häneltä kymmenen francia. Se oli hänestä hyvin vastenmielistä, sanat kangersivat hänen kurkussaan, sillä hän tiesi jo ennakolta, kuinka hänen lankonsa oli irvistävä. Tämä murisi ja ärisi kuin äkäinen koira, mutta antoi kumminkin lopuksi kaksi sadan soun rahaa. Sisarensa Coupeau kuuli murahtavan hampaittensa välistä, että »hyvästipä se alkoikin».

Vihkiminen oli määrätty tapahtuvaksi tuomarin virastossa puoli yhdentoista aikaan. Oli erittäin kaunis ilma, aurinko paahtoi katuja kuin ukkosen edellä. Morsiuspari, sulhasen äiti ja todistajat jakaantuivat kahteen ryhmään, jotta eivät herättäisi huomiota. Eellimäisenä kulki Gervaise Lorilleux'n käsikynkässä, herra Madinier talutti muori Coupeauta; vasta parinkymmenen askeleen päässä toisella katukäytävällä tulivat Coupeau, Boche ja Paistikas. Näillä kolmella oli päällä musta pitkä takki; Bochella oli keltaiset housut: Paistikkaalla ei ollut liiviä ja sentähden hän oli pannut takkinsa napit kiinni kaulaan asti, takin kauluksen päällä näkyi vaan nuoraksi väännetyn kaulahuivin nurkka. Ainoastaan herra Madinier'lla oli iso hännystakki; ja vastaan tulijat pysähtyivät katsomaan tätä herraa taluttamassa lihavaa muori Coupeauta, jolla oli yllään vihreä saali ja musta, punanauhainen myssy päässä. Gervaise näytti hyvin lempeältä ja iloiselta tummansinisessä hameessaan, kapea silkkiliina tiukasti hartioille puristettuna ja kuunteli kohteliaasti Lorilleux'n pilapuheita, joka kuumuudesta huolimatta ihan katosi mahdottoman isoon säkin muotoiseen palttooseensa. Silloin tällöin, kadun kulmissa Gervaise käänsi hiukan päätään, ja vilkasi hienosti hymyillen Coupeauhon, josta uudet, päivänpaisteessa loistavat vaatteensa tuntuivat oudoilta.

Vaikka he kävivät hyvin hitaasti, saapuivat he runsaasti puoli tuntia liian aikaiseen tuomarin virastoon.

Ja kun tuomari myöhästyi, niin heidän vuoronsa tuli vasta yhdentoista tienoossa. He istuivat odottamassa salin nurkassa katsellen korkeata kattoa ja kolkon näköisiä seiniä ja puhelivat hiljaa keskenään. Liikanaisesta kohteliaisuudesta he väistivät tuoliaan syrjemämksi joka kerran kuin joku viraston palvelija kulki ohi. Kumminkin he puoliääneen haukkuivat tuomaria tyhjäntoimittajaksi; hän mahtoi varmaankin olla henttunsa luona leiniään hierottamassa; tai ehkäpä hän oli kadottanut virkanauhansa. Mutta kun hän vihdoin tuli, nousivat he kunnioittavasti seisomaan. Heitä käskettiin istuutumaan paikoilleen. Silloin he saivat nähdä kolmet vihkiäiset, porvarillisille hääseurueineen, valkopukuisia morsiamia, kassapäitä tyttösiä, punavöisiä neitosia, ja loppumattomia jonoja elähtäneitä herroja ja naisia, jotka näyttivät hyvin tuntevan oman arvonsa. Kun heidät viimeinkin huudettiin esille, ei vihkimisestä ollut tulla mitään, sillä Paistikas oli hävinnyt. Boche löysi hänet ulkoa torilta piippua polttamassa. Olivatpa ne vietävän pöyhkeitä nämä virastoherrat, kun eivät muka aikoneet lainkaan välittää ihmisistä siitä syystä vain, ettei ollut voinkarvaisia hansikkaita työntää heidän nokkansa alle! — Ja koko toimitus, naimiskaaren lukeminen, kysymysten teko ja asiakirjain allekirjotus suoritettiin niin joutuisasti, että he jäivät töllistelemään toisiinsa luullen itseltään varastetun ainakin puolet koko juhlallisuudesta. Päästä pyörällä ja sydän kurkussa Gervaise painoi nenäliinan huulilleen. Muori Coupeau itki kuumia kyyneleitä. Kukin oli pannut parastaan piirtäessään nimensä luetteloon isoilla, ontuvilla kirjaimille, paitsi sulhanen, joka oli vetänyt ristin, kun ei osannut kirjottaa. Jokainen antoi neljä souta köyhille. Kun vahtimestari antoi vihkimätodistuksen Coupeaulle, nykäsi Gervaise häntä kyynäspäästä ja hän päätti vielä antaa viisi souta.

Tuomarin virastosta kirkkoon oli aika pitkä matka. Matkan varrella joivat miehet olutta, muori Coupeau ja Gervaise marjamehua ja vettä. Ja heidän oli kuljettava pitkää katua, johon aurinko paistoi kohdasteensa jättämättä vähääkään varjoa. Suntio odotti heitä keskellä tyhjää kirkkoa. Hän työnsi heidät pieneen kappeliin ja kysyi heiltä äkäisesti, että uskontoa pilkatakseenko he niin myöhään saapuivat kirkkoon. Eräs pappi tuli pitkin askelin nyrpeän näköisenä, nälästä kalpeana. Hänen edellään astua tipsutti apulainen, likainen messupaita päällä. Hän joudutti messua, minkä kerkesi, nieleksien latinaisia lauseita, kääntyi ympäri, kumarteli ja levitteli käsiään kovalla kiireellä katsoen karsaasti morsiuspariin ja heidän todistajiinsa. Sulhanen ja morsian olivat alttarin edessä hyvin hämillään. Tietämättä milloin piti polvistua, milloin nousta seisomaan tai istuutua, he odottivat merkkiä apulaiselta, Todistajat jäivät varmuuden vuoksi koko ajaksi seisomaan. Muori Coupeau oli taas heltynyt itkemään ja vuodatti kyyneleitä messukirjaan, jonka hän oli lainannut eräältä naapurin vaimolta. Sillä välin oli kello lyönyt kaksitoista, viimeinen messu oli luettu, kirkko täyttyi jalkojen kopseesta ja ryskeestä, kun kirkon palvelijat asettelivat tuoleja paikoilleen. Pääalttaria mahdettiin laittaa kuntoon jotakin juhlaa varten, sillä verhoilijat kuuluivat siellä naulailevan mattoja. Ja syrjäisen kappelin perällä tomun seassa, mikä nousi suntion lakaistessa lattiaa, laski ärtyisen näköinen pappi pikimältään kuivat kätensä Gervaisen ja Coupeaun kumartuneiden päiden päälle ja näytti yhdistävän heidät keskellä muuttokiirettä Jumalan poissa ollessa kahden vakavan messun lomassa. Kun hääseurue oli uudestaan kirjottanut nimensä vihkimäluetteloon sakastissa ja kun se oli taas tullut ulos kirkkaaseen päiväpaisteeseen, olivat he tuokion ajan kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet siitä, että vihkimys oli mennyt aivan kuin täyttä laukkaa.

— Kas niin! sanoi Coupeau nauraen väkinäisesti.

Hän näytti nololta, hänestä ei siinä ollut mitään naurettavaa.

Kumminkin hän lisäsi:

— Eipä siinä liikoja siekailla. Se käy kuin hampaan kiskaisu: ei kerkiä älähtääkään. Ne vihkivät kivuttomasti.

— Niin, niin, kaunista työtä, irvisteli Lorilleux. Se sukaistaan viidessä minuutissa ja kestää sitten koko elinajan… Marjamehu parka!

Ja kaikki todistajat taputtivat levyseppää olalle. Tämä pöyhistihe mielissään. Sillä välin Gervaise hymyillen, silmät kumminkin kosteina, suuteli muori Coupeauta.

— Älkää olko huolissanne, vastasi hän mummon katkonaisiin sanoihin, minä teen, minkä voin. Jos meille käy huonosti, niin se ei ole minun syyni. Ihan varmaan ei, sillä minulla on liian suuri halu elää onnellisena. Mutta nyt se on tehty ja tehty seisoo. Meidän asiamme on nyt kummankin tehdä voitavamme tullaksemme toimeen keskenämme.

Sitten lähdettiin suoraan »Hopeamyllyyn». Coupeau kulki käsikoukussa vaimonsa kanssa. He astuivat nopeasti, nauroivat ja jättivät innoissaan toiset pari sataa askelta jäljelle, eivätkä nähneet taloja eikä vastaantulijoita tai vaunuja. Esikaupungin pauhina soi kuin kellon soitto heidän korvissaan. Kun he saapuivat viinikauppaan, tilasi Coupeau heti kaksi litraa viiniä, leipää ja kinkkua pieneen, lasiseinäiseen alakerran syrjähuoneeseen, ilman lautasia ja pöytäliinaa, yksinkertaisesti suun avaukseksi. Mutta kun hän huomasi, että Bochella ja Paistikkaalla oli oikein rehellinen nälkä, hän käski tuoda litran lisää ja palasen juustoa. Muori Coupeaulla ei ollut nälkä, hän oli liiaksi liikutettu voidakseen syödä. Gervaise, joka oli janoon nääntymäisillään, joi lasillisen vettä, jossa oli vain nimeksi viiniä seassa.

— Tämä on minun asiani, sanoi Coupeau ja meni heti tiskin luo, jossa hän maksoi neljä francia viisi souta.

Mutta kello oli jo yksi ja kutsuvieraat alkoivat saapua. Rouva Fauconnier, lihavahko, vielä kaunis nainen, ilmestyi ensiksi. Hänellä oli kukikas liinahame, ruusunpunainen kaulaliina ja hattu, jossa oli kukkurallaan kukkia. Sitten tulivat yhdessä neiti Remanjou, ijankaikkinen musta hameensa päällään, jota hän ei näyttänyt riisuvan edes maata mennessään, ja Gaudronin pariskunta. Mies oli lihava köllikkä, jonka ruskeat liivit raksahtelivat vähimmästäkin liikkeestä. Hänen vaimonsa oli tavattoman laaja, sillä hän oli viimeisillään, ja hänen helakka, sinipunerva hameensa näytti vielä lisäävän hänen vatsansa pulleutta. Coupeau selitti, ettei tarvinnut odottaa Saapasta. Hänen oli määrä yhtyä hääjoukkoon Saint-Denis'n tiellä.

— Ei ole paha! huusi rouva Lerat sisälle tullessaan, sieltä on tulossa aika ryöpäkkä! Tästä vasta se ilo alkaa!

Ja hän kutsui toisiakin ikkunan ääreen katsomaan mustia ukkospilviä, jotka nopeasti nousivat Pariisin eteläkulmalta. Rouva Lerat, Coupeaun vanhin sisar, oli pitkä, laiha, miesmäinen nainen, joka puhui nenäänsä. Hänellä oli liian väljä tummanruskea hame, jonka pitkät rimpsut tekivät hänet laihan, vedestä nostetun villakoiran näköiseksi. Hän leikitteli päivänvarjollaan kuin kepillä. Syleiltyään Gervaiseä hän jatkoi:

— Te ette usko, millainen ilma siellä on… Kadulla tuulee niin, että tuntuu kuin tulta tupruttaisi vasten naamaa.

Kaikki selittivät silloin, että he jo hyvän aikaa olivat tunteneet, että ilmassa oli ukkosta. Kun oli tultu ulos kirkosta, oli herra Madinier kyllä huomannut, mikä siitä oli tulossa. Lorilleux kertoi, että hänen liikavarpaitaan oli pakottanut niin, että hän kolmesta asti aamulla ei ollut saanut unta. Eipähän siitä mikä muu voinut tullakaan lopulta, kun näet jo kolme päivää oli ollut kerrassaan liian kuumaa.

— Eiköhän tuo tuosta painune syrjään, sanoi Coupeau seisten ovella tarkastelemassa taivasta levottoman näköisenä. Johan täällä ovat kaikki koolla paitsi minun sisareni, voitaisiinhan tästä yhtä kaikki lähteä, kunhan hän tulee.

Rouva Lorilleux oli tosiaankin myöhästynyt. Rouva Lerat oli juuri poikennut hänen luokseen tullakseen yhtä matkaa, mutta kun tämä oli ollut vasta panemassa päälleen kureliiviä, oli heidän välillään syntynyt väittely. Pitkä leski lisäsi kuiskaten veljensä korvaan:

— Minä jätin hänet siihen paikkaan. Hän on hirveän huonolla tuulella!… Saatpa itse nähdä!

Ja hääseurueen täytyi kärsivällisesti odottaa vielä neljännes tuntia seisoskellen viinikauppiaan puodissa miesjoukon keskellä, jotka survivat ja puukkivat heitä tullessaan ottamaan naukun tiskin ääressä, Tuon tuostakin Boche tai rouva Fauconnier tai Paistikas erosi joukosta, meni aina katukäytävän reunalle töllistelemään taivasta kohti. Ukkonen ei painunut ensinkään syrjään; ilma alkoi pimetä, tuulenpuuskat pyyhkivät pitkin maata nostaen valkoisia tomupyörteitä. Kun ukkonen ensi kerran jyrähti, teki neiti Remanjou ristinmerkin. Kaikkien silmät kääntyivät levottomasti peilin yläpuolella olevaan seinäkelloon: se oli jo kahtakymmentä vailla kaksi.

— No nyt se alkoi, huusi Coupeau. Nyt enkelit itkevät.

Rankkasade lakaisi katua, jossa naiset pakenivat pitäen kahden käden hameitaan. Tämän ensimäisen sadekuuron aikana rouva Lorilleux vihdoin saapui hengästyneenä, raivoissaan, taistellen kynnyksellä sateenvarjonsa kanssa, joka ei tahtonut mennä kiinni.

— Onko mokomata ennen nähty! soperti hän. Se tapasi minut parhaiksi ovella. Minun teki jo mieleni kääntyä takaisin ja riisua juhlavaatteet päältäni. Siinä olisinkin tehnyt viisaimmin… Onpa nämä kauniit häät! Minä jo sanoin, että olisi pitänyt lykätä kaikki ensi lauvantaihin. Ja nyt sataa, kun ei minua toteltu! Sen parempi! sen parempi, vaikka koko taivas revetköön!

Coupeau koetti häntä tyynnyttää, mutta hän käski häntä menemään tiehensä. Ei suinkaan Coupeaussa ollut hänen hameensa maksajaa, jos se oli mennyt pilalle. Hänellä oli musta silkkihame, joka oli tukahduttaa hänet; liian ahdas röijy pingotti napinreikiä ja puristi häntä olkapäistä, ja tupen muotoon leikattu hame oli niin kireällä lanteista, ettei hän päässyt astumaan kuin aivan lyhyin askelin. Kumminkin katselivat häntä seurassa olevat naiset suu nyrpällään, kadehtien hänen pukunsa komeutta. Hän ei näyttänyt huomaavankaan edes Gervaiseä, joka istui muori Coupeaun vieressä. Hän kutsui luokseen Lorilleux'n, pyysi häneltä nenäliinan ja alkoi puodin nurkassa huolellisesti pyyhkiä yksitellen silkille vierähtäneitä vesipisaroita.

Sillä välin oli sadekuuro äkkiä lakannut. Päivä yhä pimeni, tuli melkein yö, lyijynkarvainen yö, jota leveät salamat valaisivat. Paistikas sanoi nauraen, että varmaan kohta alkaa sataa vanhoja pappeja. Silloin rajuilma puhkesi tavattomalla vimmalla. Puolisen tuntia satoi vettä kuin korvosta kaataen, ukkonen jyrisi lakkaamatta. Miehet seisoivat ovella katsellen sadetta, joka oli kuin harmaa seinä, tulvehtivia katuojia ja veden räiskinää lätäköistä. Naiset olivat peloissaan kyyristyneet istumaan kädet silmillä. Puhekaan ei enää luistanut, kurkkua tuntui hiukan ahdistavan. Boche yritti laskea leikkiä ukkosesta, sanoen, että pyhä Pietari aivasteli siellä ylhäällä, mutta ei saanut ketään nauramaan. Mutta kun ukkonen alkoi jyrähdellä harvemmin ja painui loitommaksi, niin rupesi seurue taas käymään kärsimättömäksi, suuttumaan ukkoselle, kiroilemaan ja puimaan nyrkkiä pilville. Taivas oli nyt käynyt tuhkanharmaaksi, ja sieltä valui hienoa sadetta, loppumattomasti.

— Kello on jo yli kahden, huusi rouva Lorilleux. Emmehän me kumminkaan voi jäädä tänne yöksi.

Neiti Remanjou puhui, että pitäisi yhtä kaikki lähteä maalle, vaikka ei päästäisi edemmäksi kuin kaupungin muurin vallihautoihin, mutta koko hääjoukko pani vastaan: tiet mahtoivat olla kauniissa siivossa, eihän nyt voisi edes istuutua ruohikkoon; sitä paitsi ei sateesta näyttänyt loppua tulevankaan, voisipa se vielä yltyäkin. Coupeau, joka silmillään seurasi erästä likomärkää työmiestä, joka rauhallisesti astui sateessa, murahti:

— Jos se Saapas tolvana odottaa meitä Saint-Denis'n tiellä, niin ei hän ainakaan saa auringonpistoa.

Sille naurettiin. Mutta huono tuuli vain paheni. Se kävi lopulta sietämättömäksi. Täytyi päättää jotakin. Eipä tietenkään ollut tarkotus jäädä näin särkeä paistamaan päivälliseen asti. Niinpä neljännestunnin aikaa, sateen itsepintaisesti kestäessä kaikki miettivät päänsä puhki. Paistikas ehdotti korttipeliä; Boche, joka oli aika koiranleuka, sanoi tietävänsä hyvin hauskan pikku leikin, ripitysleikin; rouva Gaudron puhui, että mentäisiin syömään sipulileivoksia Chaussée Clignancourt'ille; rouva Lerat olisi tahtonut, että olisi kerrottu kaskuja; Gaudronilla ei ollut ikävä, hänen oli siellä hyvä olla, olisi vain heti tahtonut käydä ruokaan käsiksi. Ja jokaisesta ehdotuksesta kiisteltiin ja suututtiin: mikä oli typerää, mikä ikävystyttävää, eiväthän he mitä lapsia olleet. Kun sitten Lorilleux, tahtoen hänkin sanoa sanottavansa, keksi jotakin hyvin yksinkertaista, että näet mentäisiin kävelemään ulkobulevardeille aina Père-Lachaisen hautausmaalle, jossa voitaisiin käydä katsomassa Heloisen ja Abelardin hautaa, jos aikaa riittäisi, silloin ei rouva Lorilleux enää jaksanut hillitä itseään, vaan päästi suuttumuksensa valloilleen. Hän ainakin lähti tiehensä! Sen hän teki! Oliko tarkotus pitää ihmisiä pilkkanaan. Hän oli pukeutunut ja juossut sateessa sulkeutuakseen muka viinikauppaan! Ei, totisesti! hän oli saanut tarpeekseen mokomista häistä, ennemmin hän oli omassa kodissaan. Coupeaun ja Lorilleux'n täytyi tukkia häneltä tie. Hän vain hoki:

— Menkää tiehenne siitä! Minä lähden pois, sanon minä.

Kun hänen miehensä oli onnistunut saada hänet rauhottumaan, lähestyi Coupeau Gervaiseä, joka yhä istui tyynenä nurkassaan puhellen anoppinsa ja rouva Fauconnier'n kanssa.

— Mutta tehän että ehdota mitään! sanoi Coupeau, uskaltamatta vielä sinutella Gervaiseä.

— Oo, minä suostun vaikka mihin, vastasi hän nauraen. Minä en pane vastaan. Lähdettiinpä ulos tai jäätiin tänne, se on minulle yhdentekevää. Minun on täällä hyvin hyvä olla, en muuta kaipaa.

Ja tosiaankin hänen kasvoistaan loisti tyyni ilo. Siitä asti kuin vieraat olivat tulleet, oli hän puhellut jokaiselle hieman hiljaisella ja liikutetulla äänellä, tyytyväisen näköisenä, sekaantumatta riitoihin. Ukonilman aikana hän oli silmiään värähyttämättä katsonut salamoita, ikäänkuin hän niiden räikeässä valossa olisi nähnyt vakavia asioita hyvin kaukana tulevaisuudessa.

Herra Madinier ei ollut kuitenkaan vielä ehdottanut mitään. Hän nojasi tiskiin, hännystakin liepeet levällään, säilyttäen isännälle kuuluvan arvokkuutensa. Hän kakosteli pitkään ja pyöritti suuria silmiään.

— Ka, miksi ei voitaisi käydä museossa, sanoi hän leukaansa silitellen ja kysyi läsnäolijain mieltä silmäluomiaan räpytellen.

— Siellä on muinaisesineitä, kuvia, tauluja, koko joukko tavaraa. Se on hyvin opettavaista. Ehkäpä te hyvinkään ette tunne sitä. Kyllä sitä kannattaa käydä katsomassa ainakin yhden kerran.

Kaikki katselivat toisiinsa epätietoisina. Ei, Gervaise ei ollut nähnyt sitä; eikä rouva Fauconnier, eikä Boche, eikä muutkaan. Coupeau luuli kyllä käyneensä siellä jonakin sunnuntaina, mutta hän ei sitä muistanut oikein selvään. Epäröitiin kumminkin, kunnes rouva Lorilleux, johonka herra Madinier'n arvokkuus teki suuren vaikutuksen, sanoi, että hänestä ehdotus oli hyvin sopiva ja säädyllinen. Kun kerran uhrattiin päivä ja oltiin juhlavaatteissa, niin olihan yhtä hyvä käydä katsomassa jotakin opikseen. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen. Kun sadetta yhä vielä jatkui vähän, lainattiin viinikauppiaalta sateenvarjoja, vanhoja, sinisiä, vihreitä, ruskeita sateenvarjoja, joita ostajat olivat unohtaneet; ja niin lähdettiin museoon.

Hääjoukko kääntyi oikealle, kulki Pariisiin Saint-Denis'n esikaupungin kautta. Coupeau ja Gervaise astuivat taas etunenässä, juoksujalkaa, jättäen toiset jäljelle. Herra Madinier talutti nyt käsikynkässään rouva Lorilleux'tä, koska muori Coupeau oli jäänyt viinikauppaan huonojen jalkojensa tähden. Sitten tulivat Lorilleux ja rouva Lerat, Boche ja rouva Fauconnier, Paistikas ja neiti Remanjou, viimeksi Gaudron'in pariskunta. Kaikkiaan oli kaksitoista henkeä. Siitä syntyi jo aika pitkä jono katukäytävälle.

— Emme me vaan ilmaiseksi tätä lystiä saa, sen minä vannon, selitti rouva Lorilleux herra Madinier'lle. Me emme tiedä mistä Coupeau lienee hänet ottanut, taikka oikeastaan me sen tiedämme liiankin hyvin: mutta mitäs se meitä liikuttaa, eikö niin?… Minun mieheni täytyi ostaa hänelle vihkimäsormuskin. Tänä aamuna ylösnoustessa täytyi lainata heille kymmenen francia, joita ilman ei olisi saatu mitään aikaan… On sekin morsian, joka ei tuo edes yhtään sukulaista häihinsä! Hän sanoo itsellään olevan Pariisissa sisaren makkarakauppiaana. Minkätähden ei hän sitten ole kutsunut häntä?

Hän keskeytti puheensa osottaakseen Gervaiseä, joka viistolla katukäytävällä ontui pahasti.

— Katsokaas nyt tuota! Onkos tämä laitaa!… Mokomakin nilkuttaja!

Ja tämä sana: Nilkuttaja meni suusta suuhun.

Lorilleux nauraa kikatti sanoen, että se nimihän hänelle oli annettavakin. Mutta rouva Fauconnier puolusti Gervaiseä: oli väärin pilkata häntä, hän oli siisti kuin vasta lyöty sou ja reippaasti hän teki työtä, milloin tarvis vaati. Rouva Lerat, joka aina teki ilkeitä salaviittauksia sanoi hänen jalkaansa lemmenkoukuksi, ja lisäsi, että monet miehet pitivät sellaisesta, tahtomatta sitä sen paremmin selittää.

Päästyään Saint-Denis'n kadun päähän, meni hääjoukko bulevardin poikki. Sen täytyi odottaa vähän aikaa, ennenkuin pääsi pujahtamaan ajajain jonon läpi; sitten se tuli viertotielle, joka sateesta oli kokonaan vetelän kuran vallassa. Sade alkoi uudestaan, hääsaaton täytyi avata sateenvarjot; ja näiden surkean näköisten, risaisten sateenvarjojen alla, joita miehet pitivät käsissään, naiset kantoivat helmojaan. Heidän siinä ropakossa rämpiessään ulottui heidän jononsa toiselta katukäytävältä toiselle. Silloin pari jätkää alkoi heille huutaa kuin karnevalikulkueelle, ohikulkijoita kerääntyi heidän ympärilleen, ja puotilaisia ilmestyi ikkunoihinsa huvitetun näköisinä katsomaan. Meluavan väkijoukon keskellä, bulevardin harmaata, märkää taustaa vasten näytti kulkue räikeän kirjavalta. Siinä oli Gervaisen helakansininen ja rouva Fauconnier'n kukikas hame, Bochen keltaiset housut; ja näiden juhlatamineissaan kankeiden ihmisten hullunkurisuutta lisäsi Coupeaun kiiltäväksi kulunut pitkätakki ja herra Madinier'n leveäliepeinen hännystakki; muotien moninaisuutta enensi vielä rouva Lorilleux'n komea puku, rouva Lerat'n rimpsut ja neiti Remanjoun repaleiset hameenhelmat. Siinä oli nähtävänä köyhien koko nukkavieru ylellisyys. Mutta suurinta iloa herättivät herrojen hatut, jotka pimeässä kaapin komerossa talletettuina olivat vanhettuneet ja menettäneet alkuperäisen kiiltonsa; muodoltaan ne olivat toinen toistaan hullunkurisempia, korkeita, leveitä, suippoja, millä oli ylöspäin käpristetyt, millä litteät lierit, millä liian leveät tai liian kapeat. Ja katsojain nauru yltyi vielä, kuin viimeisenä, kulkueen lopussa räikeän sinipunervassa puvussaan asteli rouva Gaudron, karttaaja, jonka kohtuinen vatsa pullotti tavattoman laajana. Hääsaatto ei kuitenkaan ensinkään jouduttanut kulkuaan, hyvillään siitä, että sitä katsottiin, ja iloiten pilapuheista.

— Katsokaas morsianta! huusi muudan katupojista osottaen rouva

Gaudronia. Hän on vahingossa nielaissut aimo luumun luineen päivineen.

Koko seurue purskahti nauruun. Paistikas kääntyi ympäri ja sanoi, että se oli hyvin osattu. Karttaaja itse nauroi kovimmasti vieläpä ylpeilikin; siitä ei hänen kunniansa lainkaan kärsinyt, päinvastoin; useampi kuin yksi vallasnainen oli ohikulkiessaan katsonut häneen kieroon ja olisi tahtonut olla hänen asemassaan.

Oli tultu Cléryn kadulle. Sitten jatkettiin Mail'in katua. Voittojen torilla syntyi pysähdys. Morsiamen vasemmasta kengästä oli nauha auennut solmusta; ja kun hän sitä solmisi uudestaan Ludvig XIV:n kuvapatsaan juurella, niin toiset parit odottaessaan hänen takanaan laskivat leikkiä hänen pohkeestaan, jota vähän vilahti näkyviin. Vihdoin kun oli kuljettu Croix-des-Petits-Champs'in katu päästä päähän, saavuttiin Louvreen.

Herra Madinier tarjoutui kohteliaasti kulkueen johtajaksi.

Se oli hyvin suuri rakennus, sinne olisi voinut eksyä; ja sitäpaitsi hän tunsi siellä nähtävät paikat, sillä hän oli siellä käynyt usein erään taiteilijan, erittäin etevän nuorukaisen kanssa, jolta eräs suuri kotelotehdas osti piirustuksia koteloiden päälle pantaviksi.

Kun häävieraat olivat tulleet alakerrassa olevaan assyrialaiseen museoon, saivat he pienen vilunväristyksen. Hitto! kun tuntui kylmältä! tästähän olisi saanut mainion kellarin. Ja hitaasti, nokka pystyssä kulkivat he nyt parittain, silmät selällään, kivimöhkäleiden välitse, jotka esittivät mustia, juhlallisen jäykkiä marmorijumalia ja puoleksi kissan, puoleksi naisen muotoisia hirviöitä, joilla oli kasvot kuin kuolleilla, nenä ohut, huulet turpeat. Heistä ne olivat hirveän rumia. Nykymaailman aikaan osattiin toki paljoa paremmin kiveä muovaella. Muudan foinikialaisilla kirjaimilla tehty kivikirjoitus pani heidät ymmälle. Sehän oli tuiki mahdotonta, että kukaan olisi koskaan osannut lukea tuota ripellosta. Mutta herra Madinier, joka rouva Lorilleux'n kanssa oli jo noussut toisen kerroksen ensimäiseen porraskäänteeseen, huusi heille niin että holvit kajahtivat.

— Tulkaa pois. Ei niissä ole mitään näkemistä noissa rakkineissa.

Parhaat nähtävät ovat toisessa kerroksessa.

Porraskäytävän jäyhä koruttomuus teki heidät totisiksi. Komea vahtimestari, jolla oli päällään punaiset liivit ja kultareunainen takki, ja joka näytti heitä odottavan portaiden yläpäässä, lisäsi vielä heidän juhlallista tunnelmaansa. Täynnä kunnioitusta, astuen niin hiljaa kuin suinkin voivat, he tulivat ranskalaiseen taulukokoelmaan.

Silmät kehysten kullan häikäiseminä, he kulkivat pysähtymättä, läpi koko jonon pieniä saleja katsellen ohimennen kuvia, joita oli liian paljon, jotta niitä olisi voinut hyvin nähdä. Olisi pitänyt viipyä tunti kunkin edessä, jos olisi tahtonut niitä ymmärtää. Oli siinä tauluja, jumal'avita! eihän niistä loppua tullutkaan. Oli niihin pitänyt panna rahaa likoon. Vihdoin herra Madinier pysähdytti heidät äkisti »Medusan pelastuslautan» eteen ja selitti heille, mitä se kuvasi. Aiheen valtaamina seisoivat kaikki liikkumatta, ääneti. Kun taas lähdettiin eteenpäin, ilmaisi Boche kaikkien yhteisen tunnelman sanoen, että se ei ollut hullummin osattu.

Apollon salissa ihmetytti seuruetta varsinkin kiiltävä lattia, kirkas kuin peili, johon penkkien jalat kuvastuivat. Neiti Remanjou pani silmänsä kiinni, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän astunut veden päällä. Rouva Gaudronia neuvottiin astumaan hiihtämällä, ettei vain lipeäisi. Herra Madinier tahtoi näyttää heille kattomaalauksia ja kultauksia, mutta siinä heiltä oli vääntyä niskat nurin, eivätkä he erottaneet mitään. Sitten hän, ennenkuin tultiin nelisnurkkuiseen saliin, osotti heille erästä ikkunaa sanoen:

— Tuossa on se parveke, jolta Kaarle IX ampui kansaa.

Sillä välin hän piti silmällä jälkijoukkoa. Viitaten kädellään hän käski pysähtymään keskelle nelisnurkkaista salia. Siellä ei ollut kuin pelkkiä mestariteoksia, kuiskasi hän puoliääneen, kuin kirkossa. Tehtiin kierros ympäri salia. Gervaise kysyi, mitä »Kaanaan häät» kuvasivat; se oli tyhmää, ettei oltu kirjoitettu kehyksiin taulujen nimiä. Coupeau pysähtyi »Joconden» eteen, joka hänestä muistutti erästä hänen tätiään. Boche ja Paistikas nauraa virnottivat ja osottivat toisilleen silmää iskien alastomia naisia; Antiopen reidet varsinkin saivat heidän sisunsa sykähtämään. Ja viimeksi Gaudronin pariskunta, mies suu auki ja vaimo kädet vatsan päällä jäivät heltyneinä ja tyhmistyneinä töllistelemään Murillon Madonnaa.

Kun oli päästy salin ympäri, tahtoi herra Madinier alkaa uudestaan; se maksoi vaivan. Hän touhusi kovasti rouva Lorilleux'n ympärillä hänen silkkisen hameensa tähden; ja joka kerta kun tämä häneltä kysyi jotakin, vastasi hän vakavana hyvin mahtipontisesti. Kun rouva Lorilleux'n huomiota kiinnitti Titianin rakastajatar, jonka keltainen tukka hänestä oli yhtäläinen kuin hänen oma tukkansa, selitti herra Madinier, että se oli »kaunis Ferronnière», eräs Henrik IV:n rakastajatar, josta oli esitetty näytelmä Ambigu-teatterissa.

Sitten hääseurue syöksähti pitkään saliin, jossa ovat italialainen ja flamilainen koulu. Yhä tauluja ja aina vain tauluja, pyhimyksiä, miehiä ja naisia, joista ei kukaan saanut tolkkua, ihan mustia maisemia, elukoita, jotka olivat muuttuneet keltaisiksi, sikin sokin ihmisiä ja esineitä, joiden kirjava sekamelska alkoi ankarasti pakottaa heidän päätään. Herra Madinier ei puhunut enää, vaan johti kulkuetta, joka seurasi järjestyksessä, jokainen pää väärässä ja nokka pystyssä. Vuosisatojen taide kiiti siinä heidän hämmästyneen tietämättömyytensä ohitse, alkuaikojen hieno yksinkertaisuus, venetsialaisten loisto, hollantilaisten mehevä valorikas elämä. Mutta kaikista enimmin heitä huvittivat jäljentäjät, jotka telineillään keskellä katselijain joukkoa maalailivat heistä lainkaan välittämättä; varsinkin he ihmettelivät muudanta vanhaa naista, joka istuen korkeilla tikapuilla pensselillään maalasi kuvioita äärettömän suuren kankaan taivaansiniselle pohjalle. Vähitellen oli kai kumminkin huhu levinnyt, että hääseurue oli Louvrea katselemassa; taiteilijat ehättivät katsomaan, suu leveässä naurussa; toiset uteliaat asettuivat edeltä päin penkeille istumaan nähdäkseen mukavasti hääsaaton kulkevan ohitse; vartijat purivat huuliaan pidättäytyen sukkeluuksia laskemasta. Häävieraat jo väsyneinä alkoivat tottua ympäristöönsä ja astua laahustivat niin, että rautakorkoiset kantapäät paukkuivat kajahtaviin lattioihin. Kävi sellainen kapina kuin olisi karjalauma päästetty irti näihin siisteihin, juhlallisiin saleihin.

Herra Madinier oli vaiti saadakseen toiset yllätetyksi. Hän vei heidät suoraa päätä Rubensin »Kermesse'n» luo. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, osotti vain taulua veitikkamaisesti silmää iskien. Kun naiset näkivät taulun, kirkasivat he ja kääntyivät pois päin tulipunaisina. Miehet pidättivät heitä ilvehtien ja osotellen sen siivottomia yksityiskohtia.

— Katsokaahan! huudahti Boche, ei ole paha! Kas tuossa muudan oksentaa. Ja tuo kastelee nurkantakaisia. Entä tuo, voi! katsokaas tuota!… Siinä on siistiä väkeä.

— Lähdetään pois, sanoi herra Madinier ihastuneena menestyksestään.

Tällä puolen ei ole enää mitään nähtävää.

Hääseurue palasi samaa tietä kuin oli tullutkin, nelisnurkkaisen salin ja Apollon gallerian kautta. Rouva Lerat ja neiti Remanjou valittivat, etteivät heidän jalkansa enää kestäneet heidän allaan. Mutta kotelotehtailija tahtoi näyttää Lorilleux'lle vanhanaikuisia koristeita. Ne olivat ihan lähellä, pienen huoneen perällä, jonne hän olisi osannut vaikka silmät kiinni. Kumminkin hän erehtyi, vei hääjoukon harhaan seitsemän, kahdeksan aution ja kylmän salin läpi, joissa ei ollut kuin yksitoikkoisia lasikaappeja täynnä särkyneitä ruukkuja ja hyvin rumia ukkoja. Häävieraita vilusti ja ikävystytti kovasti. Etsiessään ovea, mistä päästä ulos he joutuivat piirustusosastoon. Siitä tuli taas juoksua loppumattomiin: sali toisensa perästä, joissa ei ollut mitään sen kummempaa kuin seinät täynnä lasin alle pantuja täyteen töhrätyitä paperilevyjä. Herra Madinier'lta meni pää pyörälle, mutta hän ei tahtonut tunnustaa eksyneensä, vaan alkoi kiivetä eräitä portaita toiseen kerrokseen, hääjoukko kintereillä. Tällä kertaa jouduttiin keskelle laivastomuseota, jossa oli koneiden ja kanuunain malleja, korkokarttoja ja leikkikalujen kokoisia sotalaivoja. Toiset portaat tuli vastaan hyvin kaukana, kun oli harhailtu neljännestunnin verran sinne tänne. Ja kun niistä oli päästy alas, oltiin taas keskellä piirustuskokoelmia. Nyt valtasi epätoivo koko hääseurueen, umpimähkään se riensi salista toiseen seuraten herra Madinier'ta, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli aivan suunniltaan ja raivoissaan hallitukselle, jonka hän syytti muuttaneen ovet paikoiltaan. Vartijat ja museossa kävijät katselivat heitä ihmeissään. Parinkymmenen minuutin päästä nähtiin heidät uudestaan nelisnurkkaisessa salissa, ranskalaisessa galleriassa ja vaeltavan ohi lasikaapeissaan nukkuvien itämaisten jumalien. He eivät luulleet enää koskaan pääsevänsä ulos. Kauhealla kolinalla viistättivät he pilalle väsyneitä jalkojaan. Rouva Gaudron suurine vatsoineen jäi jälelle toisten rientäessä edeltä.

— Ovet suljetaan! ovet suljetaan! huusivat vartijain mahtavat äänet.

Hääsaatto oli vähällä jäädä museoon lukkojen taakse. Erään vartijan täytyi opastaa sitä ulko-ovelle asti. Vasta kun kaikki olivat tulleet Louvren pihalle ja saaneet sateenvarjonsa ovenvartijalta, saattoivat he huoahtaa. Herra Madinier sai takaisin entisen mahtinsa; hän oli ollut väärässä siinä, ettei kääntynyt vasemmalle; nyt hän muisti, että koristeet olivat vasemmalla. Muuten olivat kaikki olevinaan tyytyväisiä, että sekin oli tullut nähdyksi.

Kello löi neljä. Oli vielä kaksi tuntia käytettävänä ennen päivällistä. Päätettiin ajan kuluksi lähteä kävelemään. Naiset, jotka olivat hyvin väsyksissä, olisivat tahtoneet vähän istahtaa; mutta kun kukaan ei tarjonnut mitään suuhun pantavaa, niin lähdettiin taas liikkeelle, kuljettiin rantakatua pitkin. Siellä alkoi sataa uudestaan ja niin rankasti, että naisten puvut turmeltuivat sateenvarjoista huolimatta. Rouva Lorilleux, jonka sydän oli pakahtua jokaisesta vesipisarasta, joka kostutti hänen hamettaan, ehdotti, että mentäisiin sadetta pakoon Pont-Royalin alle; muuten hän uhkasi mennä sinne aivan yksin, elleivät muut tulleet mukaan. Ja koko seurue meni sillan alle. Siellä oli ihmeen hyvä suojapaikka. Se oli totisesti nerokas keksintö! Naiset levittivät nenäliinansa kivien päälle ja istuutuivat lepäämään hajasäärin; molemmin käsin nyhtivät he kivien väliin kasvaneita ruohon korsia ja katselivat, miten musta vesi virtasi, ikäänkuin he olisivat olleet maalla. Miehet huvittelivat huutamalla hyvin kovasti herättääkseen kaikua vastapäätä olevasta sillan kaaresta; Boche ja Paistikas huusivat vuoron perään kaikin voimin »Sika!» ja nauraa hohottivat, kun kaiku heille vastasi samalla sanalla; kun he olivat huutaneet äänensä käheäksi, etsivät he litteitä kiviä ja rupesivat heittämään voileipiä. Sade oli lakannut, mutta seurue viihtyi niin hyvin sillan alla, ettei poislähtö juolahtanut kenenkään mieleen. Pitkin Seinen pintaa uiskenteli rasvapilkkuja, vanhoja korkkeja, vihannesten jätteitä ja kaikellaista roskaa; jokin häränsilmä niitä vähän aikaa pyöritti yhdessä kohden veden levottomalla kalvolla, joka holvin siimeksessä näytti ihan mustalta. Sillan päältä kuului omnibusien ja ajurien pyöräin jyrinä, Pariisin ainainen kohina, mutta muuta ei näkynyt kuin ajopelien kattoja oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin kiulun pohjaan. Neiti Remanjou huokasi syvään; jos vain olisi ollut ruohoa, niin tämä olisi muistuttanut hänelle, sanoi hän, erästä Marnejoen mutkaa, missä hän 1817 oli käynyt erään nuoren miehen kanssa, jota muistellessaan hän vieläkin itki.

Herra Madinier antoi vihdoin lähtömerkin. Mentiin Tuileries'n puiston poikki lapsilauman läpi, joiden kiekot ja pallot saivat häiriytymään parien hyvän järjestyksen. Kun Vendômen torille tultua, häävieraat katselivat patsasta, pisti herra Madinier'n päähän osottaa naisille kohteliaisuus; hän pyysi heitä nousemaan patsaan huippuun Pariisia katsomaan. Hänen tarjouksensa tuntui hyvin hauskalta. Niin, niin, sinne oli noustava, siitä riittäisi naurun aihetta pitkäksi aikaa. Muuten se voisi olla sangen huvittavaa henkilöille, jotka eivät olleet koskaan kiivenneet maaperää korkeammalle.

— Ettäköhän Nilkuttajakin uskaltaa kavuta sinne asti! kuiskasi rouva

Lorilleux.

— Minä nousen mielellänikin, sanoi rouva Lerat, mutta ei saa vain miehiä tulla minun jäljestäni.

Ja nouseminen alkoi. Ahtaissa kiertoportaissa kaikki kaksitoista kiipesivät peräkkäin tunnustellen jaloillaan kuluneita astimia ja pitäen seinistä kiinni. Kun sitten porraskäytävä kävi pilkkosen pimeäksi, nauroivat he ihan katketakseen. Naiset kirkuivat. Miehet kutittivat heitä ja nipistelivät sääristä. Mutta hullujahan he olivat, kun menivät siitä puhumaan! voisihan olla luulevinaan, että hiiret heitä hätyyttivät. Sitä paitsi siitä ei ollut sen pahempia seurauksia; miehet kyllä tiesivät, mihin heidän tuli pysähtyä kunniallisuuden rajoissa pysyäkseen. Sitten Boche keksi pilan, jota koko seura säesti. Huudettiin rouva Gaudronia, ikäänkuin hän olisi jäänyt välille, ja häneltä kysyttiin, mahtuiko hänen vatsansa kulkemaan portaista. Ajatelkaahan, jos hän olisi tarttunut kiinni, pääsemättä liikkumaan mihinkään suuntaan, niin hän olisi tukkinut reijän eikä kukaan olisi päässyt pois. Ja hänen kohtuiselle vatsalleen naurettiin sellaisella remakalla, että koko patsas tutisi. Sitten Boche, joka oli oikein rovellaan, selitti, että tässä uuninpiipussahan kului koko nuoruus; siitähän ei loppua tullutkaan, se kai vei taivaaseen asti? Ja hän koetti säikyttää naisia huutaen, että torni muka horjui. Mutta Coupeau ei virkkanut koko aikana mitään; hän astui Gervaisen takana, piti häntä vyötäisiltä ja tunsi hänen antauvan hänelle kokonaan. Kun yht'äkkiä tultiin päivän valoon, oli hän juuri suutelemassa häntä kaulalle.

— Niitä maita! tepä vasta siivoa väkeä olette, älkää olko millännekään! sanoi rouva Lorilleux loukkaantuneen näköisenä.

Paistikas näytti julmistuneelta. Hammasta purren hän sanoi:

— Te piditti semmoista meteliä, että minä en saanut edes portaitakaan luetuksi.

Mutta herra Madinier oli jo parvekkeella näyttämässä huomattavia rakennuksia. Rouva Fauconnier ja neiti Remanjou eivät tahtoneet millään ehdoilla tulla edemmäksi portailta; jo pelkkä ajatus, että alhaalla oli kivitetty tori, sai heidän verensä seisattumaan; ja he tyytyivät pilkistelemään pienen oven läpi. Rouva Lerat, joka oli rohkeampi, teki kierroksen ympäri kapean parvekkeen painautuen pronssista tornin seinää vasten. Mutta yhtä kaikki tuntui peräti kolkolta, kun ajatteli, ettei olisi tarvinnut kuin astua jalallaan yli kaiteen. Herra Jumala, mikä kuperkeikka! Hiukan kalpeina katselivat miehetkin torille. Olisi luullut häilyvänsä ilmassa erotettuna kaikesta. Ei totisesti, se ihan tuntui kylmältä sisuksissa. Herra Madinier neuvoi nostamaan silmänsä ja katsomaan suoraan eteensä, hyvin kauvas; se esti päätä huimaamasta. Ja hän osotteli sormellaan Invalidien palatsia, Panthéonia, Notre-Damen-kirkkoa, Pyhän Jaakopin tornia, ja Montmartren kukkuloita. Sitten rouva Lorilleux kysäsi näkyikö Chapellen bulevardilla viinikauppa, Hopeamylly, johon aiottiin mennä syömään päivällistä. Ainakin kymmenen minuuttia sitä sitten haettiin, jopa kiisteltiinkin; jokainen väitti viinikaupan olevan eri paikassa. Pariisi heidän ympärillään levisi äärettömänä, harmaana, häipyen sinertävään etäisyyteen, missä sen syvissä laaksoissa katot vyöryivät yhtämittaisena aallokkona; koko oikeanpuoleinen joenranta oli suuren, repaleisen, kuparinkarvaisen pilven varjossa; sen kullanhohtoiselta reunalta lähti leveä päivänsäde, joka pani vasemman rannan tuhannet akkunat kimmeltämään yhtenä kipunamerenä; koko se puoli kaupunkia erottui loistavana ukkosen huhtomaa kirkasta taivasta vasten.

— Sitäkö varten sitä piti tänne asti kavuta, että nyt revimme silmät toistemme päästä, sanoi Boche suuttuneena ja alkoi kömpiä portaita alas.

Ääneti murjottaen laskeusivat häävieraat tornista, ei kuulunut muuta kuin kenkien kolina portaita vasten. Kun oli päästy alas, tahtoi herra Madinier maksaa. Mutta Coupeau ei siihen suostunut, vaan ehätti painamaan kaksikymmentä neljä souta vartijan kouraan, kaksi souta hengeltä. Kello oli lähes puoli kuusi: oli juuri parhaiksi sen verran aikaa kuin paluumatkaan tarvittiin. Mentiin siis takaisin bulevardien ja Poissonnièren etukaupungin kautta. Coupeaun mielestä ei kävelyretki kuitenkaan saanut loppua näin vain: hän työnsi koko seuran erääseen viinikauppaan, jossa juotiin vermouthia.

Päivällinen oli tilattu kello kuudeksi. Hopeamyllyssä oli kaksikymmentä minuuttia odotettu hääsaattoa. Rouva Boche, joka oli uskonut ovenvartijoimisen eräälle samassa talossa asuvalle rouvalle, jutteli muori Coupeaun kanssa toisen kerroksen salissa vastapäätä katettua pöytää; molemmat pojat, Claude ja Etienne, jotka hän oli tuonut mukanaan, leikkivät juosten pöydän alla ja työnnellen tuolit sikin sokin. Kun Gervaise sisälle tullessaan huomasi pojat, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä, otti hän heidät syliinsä ja hyväili ja suuteli heitä.

— Ovatko he olleet kilttinä? kysyi hän rouva Bochelta. Eiväthän he vain liene tuottaneet teille kovin paljoa harmia?

Ja kun tämä kertoi pienokaisten iltapäivän kuluessa tekemistä kepposista, joille hän oli nauranut kuollakseen, otti äiti heidät uudestaan syliinsä ja puristi heitä rintaansa vasten hellyyden puuskan vallassa.

— Mahtaa tuo sentään tuntua omituiselta Coupeausta, sanoi rouva

Lorilleux salin perällä toisille naisille.

Gervaise oli yhtä hymyilevän rauhallinen kuin aamullakin. Kävelyretken jälkeen hän kumminkin oli välistä käynyt ihan surulliseksi ja katsoi miettiväisen näköisenä miestään ja Lorilleux'n pariskuntaa. Hänestä Coupeau käyttäytyi raukkamaisesti sisarensa edessä. Vielä edellisenä iltana hän oli pitänyt kovaa ääntä ja vannonut hillitsevänsä heidän myrkylliset kielensä, jos he unohtivat, mikä heidän rauhaansa sopi. Mutta edessä päin hän oli heille nöyrä kuin pieksetty koira, odotti levottomana heidän jokaista sanaansa ja painautui aivan kokoon, kun luuli heidän olevan vihoissaan. Ja tämä saattoi nuoren vaimon levottomaksi tulevaisuuteen nähden.

Ei odotettu enää muita kuin Saapasta, joka ei ollut vielä ilmestynyt.

— Mitä joutavia, huusi Coupeau, käydään vain syömään. Kyllä hän tulee pian, saattepa nähdä; hänellä on tarkka vainu, hän tuntee ruuan käryn jo kaukaa… Hänellä mahtaa olla hauska, jos hän on vielä Saint-Denis'n tiellä meitä odottamassa.

Silloin häävieraat istuutuivat pöytään kolistellen kovasti tuoleja. Gervaise oli Lorilleux'n ja herra Madinier'n välissä. Muut vieraat istuivat, missä kukin halusi, sillä siitä syntyi aina kateutta ja riitaa, kun määrättiin paikat. Boche pujahti rouva Lerat'n viereen. Paistikas sai naapureikseen neiti Remanjoun ja rouva Gaudronin. Rouva Boche ja muori Coupeau pitivät pöydän päässä huolta lapsista, ottivat leikatakseen heille lihaa ja pitääkseen silmällä, etteivät he saaneet liian paljon viiniä juoda.

— Eikös kukaan lue ruokalukua? kysyi Boche, naisten järjestäessä hameitaan pöytäliinan alla, jotta niihin ei tulisi pilkkuja.

Mutta rouva Lorilleux ei pitänyt sellaisista pilapuheista. Ja lihaliemi vermisellineen, joka oli aivan jäähtynyttä, syötiin hyvin nopeasti, kuului vain huulten mäiske lusikoita vasten. Ruokia tarjoili kaksi viinuria, pienet, rasvan tahraamat takit päällä ja epäilyttävän valkeat esiliinat edessä. Pihan puolella olevasta neljästä avatusta ikkunasta paistoi päivä täydeltä terältä; ukkosen jälkeen oli ilma puhdistunut, mutta siltä vielä kuuma. Kostealla pihalla kasvavista puista heijastui vihertävä kajastus savustuneeseen saliin ja niiden lehtien varjot tanssivat pöytäliinalla, josta levisi kostea, ummehtunut haju. Salin molemmissa päissä olevat kärpästen tahraamat peilit pitensivät loppumattomiin pöytää, paksutekoisine, kellastuneine lautasineen, joihin rasvainen pesuvesi oli jättänyt mustat jäljet veitsien piirtämiin naarmuihin. Joka kerran kun viinurit tulivat keittiöstä, paukahti huoneen perällä oleva ovi ja sieltä tulvahti sisälle väkevä rasvan käry.

— Älkäämme puhuko kaikki yhtaikaa, sanoi Boche, kun kukaan ei virkkanut mitään, vaan jokainen painoi nenänsä lautaseen kiinni.

Oltiin juomassa ensimäistä viinilasia seuraten silmillään kahta vasikanlihapiirakkaa, joita viinurit tarjosivat, kun Saapas tuli sisälle.

— Te sen lurjukset! huusi hän. Kolme tuntia minä tallustelin edestakaisin maantiellä, niin että viimein muudan santarmi vaati nähdäkseen minun papereitani… Onko se laitaa, kohdella vanhaa ystävää niin sikamaisesti! Olisitte edes lähettäneet kaupungin lähetin sanomaan. Vaan eikös mitä! Siitä oli leikki kaukana, sen minä sanon. Sitä paitsi satoi niin kovasti, että taskuni tulivat vettä täyteen… Totisesti sieltä vieläkin saisi ongituksi paistikalat.

Koko seurakunta nauroi katketakseen. Se saakelin Saapas oli jo saanut sisäänsä ainakin pari litraa viiniä; tietysti vain sentähden, ettei tuntuisi niin ilkeältä se mokoma sammakon siirappi, jota ukkonen oli valanut hänen raajoilleen.

— Vai jo sinä hiljankin tulit, kreivi Leipäsusi! sanoi Coupeau, käy istumaan tuonne rouva Gaudronin viereen. Näethän sinä, että on sinua odotettu, verkkosi palaa..

Se ei häntä haitannut, hän oli pian saapa toiset kiinni; ja hän pyysi kolmasti uudestaan lihalientä ja lautasellisiä vermisellejä, joiden sekaan hän leikkeli tavattoman suuria leipäkimpaleita. Kun toiset olivat päässeet piirakkaan käsiksi, tuli hän koko pöytäkunnan syvän ihailun esineeksi. Hänpä vasta osasi ahmia! Viinurit olivat aivan hämmästyksissään, eivätkä joutaneet muuta tekemään kuin ojentamaan hänelle leipää, ohuita viipaleita, jotka hän nielasi yhtenä suupalana. Lopulta hän suuttui; hän tahtoi kokonaisen leivän viereensä. Viinikauppias ilmestyi itse hyvin levottomana ovelle katsomaan. Koko seura, joka juuri odotti häntä tulevaksi, purskahti uudestaan nauramaan. Se kävi hänelle kalliiksi! Vietävän lysti velikulta yhtä kaikki tuo saakelin Saapas! Eikös hän näet kerran ollut syönyt kaksitoista kovaksi keitettyä munaa ja juonut kaksitoista lasia viiniä kellon lyödessä kahtatoista! Ei niitä monasti tapaa, jotka hänelle vertoja vetävät. Neiti Remanjou katseli heltyneenä, miten Saapas puri leipää, ja herra Madinier, joka haki soveliasta sanaa ilmaistakseen melkein kunnioittavaista hämmästystään, selitti, »että sellainen kyky oli tavaton».

Syntyi hetken äänettömyys. Toinen viinureista oli juuri asettanut pöydälle syvän vadillisen kaniinimuhennosta. Coupeau, joka oli hyvin leikkisä, laski siitä hyvän sukkeluuden.

— Kuulkaahan, viinuri, tämä kaniinihan onkin ammuttu räystäältä…

Sehän naukuu vielä.

Hiljaista naukumista, mainiosti matkittuna, kuului tosiaankin, ihan kuin se olisi lähtenyt vadista. Sen sai Coupeau aikaan kurkullaan, huuliaan liikuttamatta. Sillä taidollaan hän seuroissa saavutti aina varman menestyksen, ja sentähden hän aina ravintolassa syödessään tilasi kaniinia. Sitten hän kehräsi. Naiset painoivat serviettinsä kasvoilleen, sillä heitä nauratti liiaksi.

Rouva Fauconnier tahtoi pään; hän ei huolinut muusta kuin päästä. Neiti Remanjou oli ihastunut läskipalasiin. Ja kun Boche sanoi pitävänsä enimmästi pienistä sipulista, kun ne olivat hyvästi laitettuja, niin rouva Lerat nyrpisti huuliaan mutisten:

— Sen minä kyllä ymmärrän.

Hän oli kuiva ja laiha kuin aidanseiväs, vietti yksitoikkoista, yksinäistä työläisnaisen elämää; ei ollut yksikään mies pistänyt nokkaansa hänen luokseen sen jälkeen kun hän oli tullut leskeksi; yhtä kaikki hän alituisesti hautoi mielessään saastaisia ajatuksia, hakemalla haki kaksimielisiä sanoja ja hävyttömiä salaviittauksia, mutta tavallisesti ne olivat niin syvämielisiä, ettei niitä ymmärtäneet muut kuin hän itse. Kun Boche kumartui pyytämään häneltä selitystä kuiskaten hiljaa ihan hänen korvaansa, vastasi hän:

— Ka, pienet sipulit … tietysti, ymmärtäähän sen.

Mutta keskustelu muuttui vakavaksi. Jokainen puhui omasta ammatistaan. Herra Madinier ylisti koteloteollisuutta; sillä alalla työskenteli todellisia taiteilijoita; niinpä oli hän nähnyt uudenvuoden lahjain koteloita, jotka olivat ylellisyyden ihmeteoksia, Mutta Lorilleux nauroi hänelle pilkallisesti. Hän oli perin ylpeä siitä, että teki kultatyötä, hän oli näkevinään ikäänkuin sen loistetta sormissaan ja koko olemuksessaan. Kantoivathan kultasepät ennen muinoin miekkaakin, sanoi hän usein; ja hän mainitsi Bernard Palissyta[4] tietämättä itsekään miksi. Coupeau puolestaan kertoi tuuliviiristä, erään toverin mestariteoksesta; siinä oli ensiksi varsi, sitten lyhde, sitten hedelmäkori ja sitten lippu; koko laitos oli erinomaisen hyvin tehty ainoastaan yhteen juotetuista pienistä sinkkilevyn palasista. Rouva Lerat näytti Paistikkaalle, miten ruusun varsia tehtiin, pyörittäen veitsensä päätä sormiensa välissä. Puhe oli vähitellen käynyt äänekkäämmäksi; kaikki puhuivat sekaisin. Hälinän keskeltä kuului muutamia sanoja, kun rouva Fauconnier hyvin kimakalla äänellä moitti työntekijöitään; edellisenä iltanakin oli muudan tyttöletukka silittäessään polttanut pilalle parin lakanoita.

— Sanokaa mitä tahansa, huusi Lorilleux lyöden nyrkkinsä pöytään, kulta on kumminkin kultaa.

Keskellä äänettömyyttä, jonka tämä totuus sai aikaan, ei kuulunut muuta kuin neiti Remanjoun kimeä ääni, joka jatkoi:

— Sitten minä nostan ylös niiden hameet, ompelen sisäpuolelta… Minä pistän neulan pään lävitse, jotta hattu pysyy kiinni… Ja ne ovat valmiina. Niistä maksetaan puodissa kolmetoista souta kappaleelta.

Hän selitti nukkejaan Saappaalle, jonka leuvat kävivät hitaasti kuin myllynkivet. Hän ei kuunnellut, pudisti vain päätään pitäen silmällä viinureita, etteivät he saaneet viedä pois vateja, ennenkun hän oli niistä kaapinut kastikkeen viimeiseen tippaan. Oli syöty vasikanpaistia kastikkeineen ja vihreitä papuja. Tuotiin pöytään lintupaisti, kaksi laihaa kanaa, alustana näivettynyttä krassia. Ulkona loi aurinko viimeisiä säteitään akaasioiden latvoihin. Salissa vihertävä kajastus sakeni pöydältä nousevista höyryistä. Viini- ja rasvapilkkujen tahraama pöytä oli täynnä hujan hajan heitettyjä astioita; ja pitkin seinävartta olivat viinurit panneet likaisia lautasia ja tyhjiä pulloja, niin että se näytti roskaläjältä, joka oli pöydältä lakaistu ja sinne kaadettu. Oli hyvin kuuma. Miehet riisuivat takkinsa ja jatkoivat syöntiään paitahihasillaan.

— Älkää ahtako heihin niin paljoa, rouva Boche, minä pyydän, sanoi

Gervaise, joka oli vähäpuheinen, kaukaa pitäen silmällä Claudea ja

Etienneä.

Hän nousi ylös, meni puhelemaan vähäksi aikaa seisten pienokaisten tuolien takana. Eihän niillä lapsilla ole järkeä, ne syövät vaikka koko päivän, ja aina niihin vain ruoka uppoaa; ja hän antoi heille itse kanapaistia, hiukan valkoista lihaa. Mutta muori Coupeau sanoi, että antaa heidän nyt kerran syödä, niin että mahaa pakottaa. Rouva Boche syytti hiljaisella äänellä miestään siitä, että tämä muka nipisteli rouva Lerata polvesta. Niin, niin, kyllä hän tiesi hänen salakähmäiset vehkeensä, hän oli nähnyt hänen pistävän kätensä pöydän alle. Jos hän vielä yrittikään, niin, auta armias! hänessä oli muijaa heittämään hänelle vesipullon vasten kalloa.

Kun muut vähän vaikenivat, puhui herra Madinier politiikkaa.

— Heidän lakinsa 31 päivältä toukokuuta on kauhistus. Nykyään täytyy asua kaksi vuotta samalla paikkakunnalla. Kolme miljoonaa kansalaista on pyyhitty vaalilistoista… Olen kuullut sanottavan, että Bonaparte oikeastaan on hyvin harmissaan, sillä hän rakastaa rahvasta, sen hän on osottanut.

Hän oli tasavaltalainen, mutta hän ihaili prinssiä hänen setänsä tähden, jonka vertaista miestä ei enää koskaan ollut ilmestyvä. Paistikas suuttui: hän oli ollut työssä Elysée-palatsissa, ja oli nähnyt Bonaparten yhtä läheltä kuin nyt Saappaan, tuossa ihan vastapäätä; no niin tämä presidentin tolvana oli ihan vanhan hevoskaakin näköinen. Hän kuului olevan aikeissa käydä Lyonin puolella; kunpa hän sillä matkalla taittaisi niskansa, niin pääsisi hänestä rauhaan. Ja kun keskustelu sai pahan käänteen, täytyi Coupeaun käydä välittämään:

— Johan te nyt olette vallan lapsellisia, kun viitsitte politiikan vuoksi käydä toistenne kimppuun!… Jonnijoutavaa koko politiikka! Mitä se meikäläisiä liikuttaa?… Pankoot minusta nähden minkälaisen hallituksen tahansa, kuninkaan tai keisarin taikka ei mitään, se ei estä minua ansaitsemasta viittä franciani, ei syömästä eikä nukkumasta, vai mitä?… Ei, se on kovin typerää!

Lorilleux pudisti päätään. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin Chambordin kreivi, 29 päivänä syyskuuta 1820, ja tämän merkillisen yhteensattumisen johdosta hänellä oli jonkinlainen epämääräinen käsitys, että muka kreivin palaamisella Ranskaan kuninkaana oli jotakin yhteyttä hänen oman kohtalonsa kanssa. Hän ei sanonut selvään, mitä hän toivoi, mutta hän antoi ymmärtää, että hänelle oli silloin tapahtuva jotakin tavattoman mieluista. Niinpä hän joka kerran kun hänellä oli jokin mieliteko, joka oli liian suuri toteutettavaksi, lykkäsi sen tuonnemmaksi »jahka kuningas palaa».

— Sitäpaitsi minä olen kerran nähnyt Chambordin kreivin, kertoi hän.

Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin.

— Aivan varmaan. Hän oli kookas, hyväntahtoisen näköinen mies, palttoo päällä… Minä olin Pequignot'n, erään ystäväni luona, jolla on huonekalukauppa Chapellen Ison kadun varrella… Chambordin kreivi oli edellisenä iltana unohtanut sinne sateenvarjonsa. Hän tuli sisälle ja sanoi näin ikään ihan yksinkertaisesti: »Olkaapa hyvä ja antakaa pois minun sateenvarjoni!» Ihan todella se oli hän, Pequignot vakuutti sen minulle kunniasanallaan.

Ei kukaan pöytäkumppaleista ilmaissut vähintäkään epäilystä. Oli päästy jälkiruokaan. Viinurit korjasivat astioita pöydältä kovalla räminällä. Rouva Lorilleux, joka siihen asti oli esiintynyt arvokkaasti kuin oikea vallasnainen, ei malttanut olla huutamatta: Perhanan porsas! sillä toinen viinureista oli ottaessaan pois erästä vatia läikäyttänyt jotakin märkää hänen niskaansa. Ihan varmaan hänen silkkihameensa oli tahraantunut. Herra Madinier'n täytyi tarkastaa hänen selkäänsä, mutta siinä ei ollut mitään, hän vannoi sen. Nyt ilmestyi keskelle pöytää munanvaahtolunta salaattivadissa, ja sen ympärille kaksi juusto- ja kaksi hedelmälautasta. Munanvaahtolumi, jossa liian kovaksi keitettyjä valkuaisen kappaleita uiskenteli keltaisen hyytelön pinnalla, tuli yllätyksenä; sitä ei oltu odotettu, se oli hienoa. Saapas söi yhä, Hän oli pyytänyt toisen leivän lisää. Yksin hän lopetti molemmat juustot; ja kun hyytelöä jäi tähteeksi, otti hän koko vadin eteensä ja kastoi siihen isoja leipäpalasia ikäänkuin se olisi ollut keittoa.

— Herra on tosiaankin hyvin merkillinen, sanoi herra Madinier, puhjeten taas ihmettelyynsä.

Silloin miehet nousivat pöydästä ottaakseen piippunsa. He jäivät vähäksi aikaa Saappaan selän taakse ja taputtaen häntä olalle he kysyivät; voiko hän nyt paremmin. Paistikas koetti nostaa häntä koholle tuolineen; mutta tuli ja leimaus! se peijakas oli tullut puolta raskaammaksi. Coupeau sanoi piloillaan, että nythän se vasta alkoikin ja että hän sitä tekoaan aikoi syödä leipää yhtä painoa koko yön. Viinurit pujahtivat tiehensä säikähtyneinä. Boche, joka oli pistäytynyt alhaalla, palasi kertomaan, miten surkealta kapakan isäntä oli näyttänyt; aivan kalpeana oli hän ollut tiskinsä takana ja hänen vaimonsa, joka oli vallan murtuneena, oli juuri lähettänyt katsomaan, vieläkö leipurinpuodit olivat auki. Talon kissakin oli näyttänyt häviön partaalle joutuneelta. Tämä oli todellakin kovin hullunkurista, näihin päivällisiin ei raha mennyt hukkaan; ilman leipäsutta Saapasta ei näin hauskoja päivällisiä voisi saada aikaankaan. Ja vetäen haikuja piipunnysistään miehet katsoivat häntä kateisin silmin; sillä niin paljon syödäkseen, täytyi olla luja ruumiinrakenteeltaan.

— Minä en vain ottaisi pitääkseni teitä ruuassa, sanoi rouva Gaudron.

En totisesti!

— Älkää, muorikulta, laskeko leikkiä, vastasi Saapas, katsoen kieroon naapurinsa vatsaan. Te olette nielaissut isomman palan kuin minä.

Paukutettiin käsiä, huudettiin hyvä: se oli mainiosti osattu. Yö oli pimennyt, kolme kaasuliekkiä lepatti salissa luoden häilyvää, himmeää valoa tupakansavun sekaan. Tuotuaan kahvia ja konjakkia olivat viinurit vieneet pois viimeiset likaiset lautaskasat. Alhaalla, kolmen akaasian alla alkoi tanssi, yhden huilun ja kahden viulun kovasti soidessa, naisten naurun säestämänä, joka kuului hiukan käheältä halki helteisen yön.

— Tehdäänpäs lökäri! huusi Saapas; kaksi litraa viinaa, paljon sitruunaa eikä kuin vähäisen sokeria!

Mutta nähdessään edessään Gervaisen levottomat kasvot Coupeau nousi ylös ja selitti, että nyt ei juoda enempää. Oli tyhjennetty viisikolmatta litraa, puolitoista litraa kukin, jos lapsetkin laskettiin yhteen aikaihmisten kanssa; siinä oli jo yllin kyllin. Oli syöty palanen ruokaa yhdessä hyvinä ystävinä, herrastelematta, koska toinen kunnioitti toistaan ja koska haluttiin viettää yhteisesti perhejuhlaa. Kaikki kävi siivosti, oltiin iloisia, ei nyt sopinut juoda itseään sikahumalaan, jos tahdottiin antaa arvoa naisille. Sanalla sanoen ja hyväksi lopuksi: oli kokoonnuttu juomaan malja avioparin menestykseksi eikä rypeäkseen nyrkit savessa. Tämän pienen puheen, jonka levyseppä piti vakuuttavalla äänellä painaen kätensä rintaansa vasten joka lauseen lopussa, Lorilleux ja herra Madinier mielihyvällä hyväksyivät. Mutta toiset, Boche, Gaudron, Paistikas ja varsinkin Saapas, jotka olivat jo sangen tulistuneita kaikki neljä, nauroivat pilkallisesti ja selittivät kieli paksuna, että heillä oli niin helkkarin jano, jota kumminkin piti sammuttaa,

— Niitä joita janottaa, niitä janottaa, ja joita ei janota, niitä ei janota, huomautti Saapas. Ja niinpä lökäri tilataan… Ei kenenkään suuta tukita. Ne jotka pitävät itseään liian hyvänä sitä juomaan, tilatkoot sokurivettä.

Ja kun levyseppä alkoi uudestaan saarnata, niin toinen, joka oli noussut seisomaan, löi kämmenellään takapuoleensa huutaen:

— Haista sinä!… Viinuri, kaksi litraa viinaa!

Silloin Coupeau sanoi, että juokoon, joka haluaa, mutta että sitä ennen oli ensin tehtävä tili ateriasta. Siten vältettäisiin riidat. Oikeiden ihmisten ei tarvinnut maksaa juoppojen edestä. Ja siinäpä kävikin ilmi, että juuri Saapas kopeloituaan kauvan taskujaan ei löytänyt kuin kolme francia seitsemän souta. Mutta minkästähden hänen oli annettu värjötellä Saint-Denis'n tiellä? Eihän hän voinut jäädä sinne hukkumaan. Hän oli särkenyt sadan soun rahansa. Se oli toisten syy, ja sillä hyvä. Vihdoin hän antoi kolme francia säästäen loput, seitsemän sonta huomiseksi tupakkarahoikseen. Raivoissaan olisi Coupeau lyönyt häntä, ellei Gervaise säikähtyneenä ja rukoilevana olisi vetänyt häntä takista. Hän päätti pyytää lainaksi kaksi francia Lorilleux'ltä, joka ensin kieltäytyi, mutta sitten kumminkin salaa antoi, sillä hänen vaimonsa ei tietysti olisi koskaan siihen suostunut.

Sillä välin herra Madinier oli ottanut lautasen. Yksinäiset naiset, rouva Lerat, rouva Fauconnier ja neiti Remanjou panivat siihen ensiksi sadan soun rahansa kainosti. Sitten herrat vetäytyivät toiseen päähän salia tiliä tekemään. Kaikkiaan oli viisitoista henkeä; se teki siis yhteensä seitsemänkymmentäviisi francia. Kun seitsemänkymmentäviisi francia oli lautasella, lisäsi kukin herroista viisi souta viinureille. Neljännestunnin kesti vaivaloista laskemista, ennenkuin tilit oli saatu selville, niin että kaikki olivat tyytyväisiä.

Mutta kun herra Madinier oli kutsuttanut kapakan isännän suorittaakseen hänelle laskun, ällistyivät kaikki kuullessaan tämän hymysuin sanovan, että sillä ei vielä ollut läheskään kaikki hänelle suoritettu. Oli vielä ylimääräisiä menoja. Ja kun sana »ylimääräinen» otettiin vastaan raivostuneilla huudahduksilla, alkoi hän luetella: viisikolmatta litraa kahdenkymmenen asemesta, joka oli edeltäpäin sovittu määrä: munanvaahtolumi, jonka hän oli lisännyt nähdessään, että jälkiruokaa oli niukanpuoleisesti; vihdoin pullo rommia, joka oli tuotu kahvin kanssa siltä varalta, että joku piti rommista. Silloin syntyi hirveä riita. Coupeau, jonka niskoille kaikki syy lykättiin, piti puoliaan: ei hän ollut koskaan puhunut kahdestakymmenestä litrasta; mitä munanvaahtolumeen tuli, niin se kuului jälkiruokaan, kapakoitsija sai sen pitää omana vahinkonaan, kun hän kerran oli omasta tahdostaan sen lisännyt; ja rommipullo oli vaan juoni, millä saada lasku suuremmaksi; pakkokos oli tuoda pöydälle juomia, joita ei arvattu varoa.

— Se oli kahvitarjottimella, huusi hän; no ka! se on pantava kahvin kanssa yhteen laskuun… Jättäkää meidät rauhaan. Viekää rahanne mennessänne, ja piru meidät periköön, jos koskaan enää astumme jalallamme teidän hökkeliinne.

— Se tekee kuusi francia lisää, hoki viinikauppias. Antakaa pois minun kuusi franciani… Eikä siihen ole vielä luettu tuon herran syömää kolmea leipää.

Koko seura tunkeutui hänen ympärilleen huitoen hurjasti käsillään, ja kaikki huusivat yht'aikaa vihasta sähisten. Naiset varsinkin menettivät mielenmalttinsa; he kieltäytyivät maksamasta centimeäkään lisää. Ei, kiitoksia! He olivat saaneet kyllänsä mokomista häistä. Ainakaan ei neiti Remanjouta saataisi toista kertaa houkutelluksi tällaisille päivällisille! Rouva Fauconnier oli saanut hyvin huonoa ruokaa; kotonaan olisi hän neljälläkymmenellä soulla saanut paljoa paremman aterian. Rouva Gaudron valitti katkerasti, että hänet oli työnnetty pöydän alapäähän Saappaan viereen, joka ei välittänyt hänestä vähääkään. Aina ne sitäpaitsi päättyivät huonosti tällaiset pidot. Kun kerran ken tahtoo vieraita häihinsä, niin pitäköönkin heitä silloin kutsuvieraina, hitto vie! Gervaise oli paennut muori Coupeaun luo erään ikkunan ääreen, eikä virkkanut mitään. Häntä hävetti tuntiessaan, että kaikki nämä moitteet oikeastaan tarkottivat häntä.

Herra Madinier meni viimein alas viinikauppiaan kanssa. Kuultiin heidän riitelevän alakerrassa. Vasta puolen tunnin perästä kotelotehtailija palasi toisten luo. Hän oli suoriutunut isännästä antamalla kolme francia. Mutta häävierasten kiihko ja vimma ei vain laihtunut, yhä uudestaan kääntyi puhe ylimääräisiin maksuihin. Ja melu vielä kasvoi rouva Bochen voimannäytteestä. Hän väijyi lakkaamatta Bochea, ja kun hän näki hänen eräässä nurkassa nipistävän rouva Lerata vyötäisiltä, heitti hän kaikin voimin sinne vesipullon, niin että se meni pirstaleiksi seinää vasten.

— Sen kyllä näkee, että teidän miehenne on räätäli, sanoi pitkä leski nyrpistäen tapansa mukaan huuliaan. Hän on ensimäisen numeron hameräätäli… Annoin minä hänelle kumminkin aimo potkuja pöydän alla.

Koko ilta oli pilalla. Mielet kävivät yhä katkerammiksi. Herra Madinier ehdotti, että laulettaisiin; mutta Paistikas, jolla oli kaunis ääni oli hävinnyt; ja neiti Remanjou, joka kyynäskolkkasillaan katseli ulos eräästä ikkunasta, näki hänet akaasioiden alla tanssittamassa paljaspäistä lihavaa tyttöä. Huilu ja viulut soittivat »Sinappikauppias» nimistä katrillia, jossa paukutettiin käsiä vastakkain tullessa. Silloin koko seura hajosi: Saapas ja Gaudronin pariskunta menivät alas. Bochekin katosi heidän perästään. Lehtien välitse, joihin oksille ripustetut lyhdyt loivat kirkasta vihertävää valoa, nähtiin ikkunoista, miten parit alhaalla pyörivät. Yö nukkui hengittämättä, tainnoksissa kovasta kuumuudesta. Salissa olivat Lorilleux ja herra Madinier ryhtyneet vakavaan keskusteluun, sillä aikaa kun naiset, tietämättä, miten vihansa purkaisivat, tarkastivat vaatteitaan, oliko niihin tullut tahroja.

Rouva Lerat'n rimpsut olivat tainneet kastua kahvista. Rouva Fauconnier'n kukikas hame oli täynnä kastikepilkkuja. Muori Coupeaun vihreä hartiavaippa oli pudonnut tuolilta ja löytyi yhdestä nurkasta, jonne se oli jaloissa kulkeutunut. Mutta varsinkaan rouva Lorilleux ei jaksanut hillitä vihaansa. Hänellä oli tahra selässä, toisten vastaväitteistä huolimatta hän sen tunsi. Ja väännellen itseään peilin edessä hän sen lopulta huomasi.

— Mitäs minä sanoin? huusi hän. Se on kanapaistin kastiketta. Minä maksatan viinurilla pukuni. Ennemmin minä vaikka nostan jutun häntä vastaan… Se nyt vielä puuttui. Kun en minä jäänytkin kotiin… Mutta nyt minä ainakin lähden pois. Olen saanut tarpeekseni mokomista häistä!

Hän lähti raivoissaan, niin että rappuset rusahtelivat hänen kantapäittensä potkuista. Lorilleux juoksi hänen jälkeensä. Mutta hän ei saanut häntä taivutetuksi muuhun kuin odottamaan viisi minuuttia katukäytävällä, jotta muut ehtivät lähteä yhtä matkaa.