Читать книгу Ansa - Emile Zola - Страница 5

Sisällysluettelo

Kolme viikkoa myöhemmin, noin puoli kahdentoista aikaan eräänä kauniina, auringonpaisteisena päivänä olivat Gervaise ja Coupeau, levyseppä, yhdessä ukko Colomben Ansassa juomassa luumulikööriä. Coupeau, joka oli ollut katukäytävällä paperossia polttamassa, oli saanut houkutelluksi Gervaisen sisälle, kun tämä palatessaan liinavaatteita viemästä oli kulkenut kadun poikki; hänen iso, neliskulmainen pyykkikorinsa oli maassa hänen vieressään pienen, sinkkilevyllä päällystetyn pöydän takana.

Ukko Colomben Ansa oli Poissonniers-kadun ja Rochechouart'in bulevardin kulmassa. Kyltissä oli isoilla sinisillä kirjaimilla yksi ainoa sana: »Tilauslaitos», joka ulottui laidasta laitaan. Ovella oli kaksi pölyistä oleanderipuuta tynnyrin puolikkaissa. Sisälle astuessa oli vasemmalla tavattoman iso tarjoilupöytä, jolla oli rivittäin laseja, lasinhuuhtomasuihku ja tinaisia mitta-astioita. Ylt'ympäri suurta salia oli suuria vaaleankeltaiseksi maalattuja, kiiltäväksi vernissattuja tynnyreitä joiden vaskiset vanteet ja hanat loistivat. Niiden yläpuolella oli hyllyillä hyvässä järjestyksessä likööripulloja, hedelmämaljoja ja kaikenlaisia pulloja seinän täydeltä ja niiden helakat, vihertävät ja punertavat värit kuvastuivat vastapäisellä seinällä, tarjoilupöydän takana olevaan peiliin. Mutta talon merkillisyys oli perällä, tammisen kaiteen takana lasikattoisella pihalla, täydessä käynnissä oleva tislauskone, joka monimutkaisine, maan alle kääntyvine torvineen ja putkineen näytti oikealta helvetinkattilalta. Sen ääressä viihtyivät juopottelevat työmiehet mainiosti.

Tähän aikaan päivästä, ihmisten ollessa aamiaisella, oli Ansa tyhjänä. Ukko Colombe, kookas, neljänkymmenen vanha mies, neulottu villatakki päällä, kaatoi juuri pullosta konjakkia eräälle pienelle, noin kymmenvuotiaalle tytölle, joka pyysi kahvikuppiin neljän soun edestä ryyppyä. Aurinko paistoi sisälle avonaisesta ovesta ja lämmitti lattiata, joka oli aina kostea tupakoitsijain syljestä. Tiskistä, tynnyreistä ja koko salista nousi liköörin haju ja alkoholin höyry, josta näyttivät humaltuvan päiväpaisteessa lentelevät tomuhiutaleetkin.

Coupeau pyöritti itselleen uuden paperossin. Hän oli hyvin siistin näköinen, pusero päällä ja pieni sininen palttinalakki päässä. Hän nauroi niin, että valkeat hampaat näkyivät. Hänellä oli pitkähkö leuka, hiukan joustava nenä ja kauniit ruskeat silmät. Hänen kasvojensa ilme oli hyväntahtoinen kuin iloisella koiralla. Hänen tuuhea, kihara tukkansa oli ihan pystyssä. Hänen hipiänsä oli vielä hieno, mutta hän olikin vasta kuudenkolmatta vanha. Vastapäätä häntä istui Gervaise, ohuesta villakankaasta tehty musta röijy päällä, paljain päin. Hän söi luumuaan pitäen sitä kannasta sormillaan. He istuivat lähellä katua ensimäisen pöydän ääressä, joita oli neljä peräkkäin tynnyrien ja tarjoilupöydän välillä.

Kun levyseppä oli sytyttänyt paperossinsa, painoi hän kyynäspäät pöytää vastaan, nojautui eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa ääneti katsomaan nuorta naista, jonka kauniit, vaaleat kasvot olivat tänä päivänä valkoiset kuin maito ja kuulakat kuin hienoin posliini. Sitten hän viitaten asiaan, jonka he yksin tunsivat, josta heillä jo oli ollut puhe, sanoi yksinkertaisesti, puoliääneen:

— Siis ei? te sanotte ei?

— Ka, tietysti ei, herra Coupeau, vastasi Gervaise tyynesti hymyillen. Ette suinkaan aikone ruveta puhumaan siitä minulle täällä. Tehän lupasitte minulle olla järkevä… Jos minä sen olisin tiennyt, niin en olisi ollenkaan tullut tänne.

Coupeau ei virkkanut mitään puheen jatkoksi, vaan katsoi häneen yhä aivan läheltä hellänrohkeasti ja tarjoutuvasti, ihastellen varsinkin hänen suupielissään vaaleanpunaisia, hiukan kosteita pikku kuoppia, joiden välistä näkyi hänen helakanpunainen suunsa, kun hän hymyili. Gervaise ei kuitenkaan väistynyt, vaan pysyi lempeänä ja viehkeänä. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän sanoi vielä:

— Ette te tosissanne sitä ajattelekaan. Minähän olen vanha akka; minulla on iso, kahdeksanvuotias poika… Mitäs me tekisimme yhdessä?

— Peijakas! kuiskasi Coupeau iskien silmää, sitä mitä muutkin!

Mutta Gervaise teki kyllästystä osottavan liikkeen.

— Voi, jos te luulette, että se on aina huvittavaa. Sen näkee kyllä, että te ette ole ollut naimisissa… Ei, herra Coupeau, minun täytyy ajatella vakavia asioita. Leikinlaskulla ei pitkälle potkita, uskokaa pois! Minulla on kotona kaksi leipäsutta, jotka syövät lujasti! Kuinkas te luulette minun voivan kasvattaa pienokaisiani, jos minä kidutan aikani kuvituksissa? Ja sitäpaitse tietäkää, että minun onnettomuuteni on ollut minulle mainioksi opiksi. Minä en totta totisesti enää välitä miehistä. En hyvälle aikaa aijo antautua heidän pauloihinsa.

Hän selitti syitään suuttumatta, hyvin järkevästi ja kylmästi, ikäänkuin hän olisi käsitellyt jotakin työhönsä kuuluvaa seikkaa, syitä, jotka estivät häntä tärkkäämästä kaulahuivia. Näkyi, että hän oli tehnyt päätöksensä tyystin sitä harkittuaan.

Coupeau hoki hellästi:

— Se on minusta hyvin ikävätä, hyvin ikävätä…

— Niin, kyllähän minä sen näen, sanoi Gervaise, ja minä olen siitä pahoillani teidän tähtenne, herra Coupeau… Ei teidän pidä siitä loukkautua. Jos minua haluttaisi pitää lystiä, niin tekisin sen mieluummin teidän, kuin kenenkään muun kanssa. Te näytätte kelpo mieheltä, te olette kiltti. Ruvettaisiin elämään yhdessä, vai mitä? ja sitä kestäisi niinkauvan kuin sitä kestäisi. Minä en tekeydy paremmaksi kuin olen, enkä minä sano, että se ei olisi voinut tapahtua… Mutta mitäpä hyvää siitä lähtisi, kun minulla kerran ei ole siihen halua? Minä olen nyt ollut rouva Fauconnier'n työssä kaksi viikkoa. Pojat käyvät koulua. Minä teen työtä ja olen tyytyväinen… No niin? Parasta on näin ollen pysyä ennallaan.

Hän kumartui ottamaan koriaan.

— Tässä minä kulutan aikaani puhelemalla teidän kanssanne; pesulaitoksella jo varmaankin odottavat minua… Kyllä te vielä löydätte jonkun toisen, herra Coupeau, kauniimman kuin minä, ja jolla ei ole kahta penskaa perässään laahattavana.

Coupeau katsoi seinäkelloon ja pakotti hänet istuutumaan paikoilleen:

— Odottakaa toki, eihän kello ole kuin viittä yli puoli kaksitoista… Minulla on vielä kaksikymmentäviisi minuuttia aikaa… Ettehän pelänne, että minä teen tyhmyyksiä; onhan tässä pöytä meidän välillämme… Te siis inhootte minua siihen määrään, että te ette tahdo jäädä vähäksi aikaa puhelemaan minun kanssani?

Gervaise laski uudestaan korinsa lattialle, jotta ei tuottaisi hänelle mielipahaa; ja he puhelivat niinkuin hyvät ystävykset ainakin. Gervaise oli syönyt, ennenkuin oli lähtenyt vaatteita viemään; Coupeau oli taas sinä päivänä ahmimalla syönyt lihaliemensä joutuakseen häntä tapaamaan. Vastaillen hänelle kohteliaasti katseli Gervaise maljojen välitse, joissa oli viinassa säilytettyjä hedelmiä, ikkunasta ulos kadulle, jossa näin aamiaisen aikaan oli tavaton väentungos. Molemmilla ahtailla katukäytävillä riensi lakkaamatta ihmisiä kiireisin askelin survien toisiaan mennessään. Työmiehet, jotka olivat viivähtäneet myöhempään työpaikallaan, loikkivat pitkin askelin yli kadun nälkäisen näköisinä ja pistäysivät vastapäätä olevaan leipurin puotiin; sieltä tultuaan naulan leipä kainalossa he menivät vähän matkan päässä olevaan »Kaksipäiseen vasikkaan» syömään tavallisen kuuden soun annoksensa. Leipurin vieressä oli myöskin hedelmäkauppa, jossa oli myytävänä paistetuita perunoita ja persiljan kanssa syötäviä raakkuja. Loppumaton jono työläisnaisia, pitkät esiliinat edessä, kantoi sieltä perunoita paperipusseissa ja raakkuja kupeissa; toisia, avopäisiä, sievän näköisiä tyttöjä kävi ostamassa rediissinippuja. Kun Gervaise hiukan kumartui, näki hän vielä makkarapuodin täynnä väkeä; sieltä tuli lapsia pitäen kädessään rasvaiseen paperiin käärittynä valmiita vasikankyljyksiä, tahi ihan kuumaa liha- tai verimakkaraa. Mutta vähitellen alkoi ruokapaikoista jo ilmestyä muutamia syöneen näköisiä työmiehiä, jotka kädet riipuksissa pitkin kupeita kulkivat rauhallisesti ja hitaasti ryhmissä pitkin katua, joka hyvälläkin säällä oli väkijoukon jalkojen sotkeman, tahmean, mustan loan peitossa.

Eräs ryhmä oli muodostunut Ansan ovelle.

— No, Paistikas, kysyi käheä ääni, etkö sinä tarjoa ryyppyä koko sakille.

Viisi työmiestä astui sisälle ja jäi seisomaan tarjoilupöydän ääreen.

— Aika voro tuo ukko Colombe! sanoi taas sama ääni. Meille pitää olla sitä oikein vanhaa, eikä tämmöisistä pähkinänkuorista, vaan rehellisistä laseista!

Ukko Colombe ei ollut milläänkään vaan kaatoi heille ryypyt. Taas tuli kolme työmiestä sisälle. Vähitellen taajeni puseromiesten joukko katukäytävän kulmalla. Hetkisen siinä seisoskeltuaan he lopulta kumminkin toisiaan työnnellen astuivat sisälle pölystä harmaiden oleanderien välitse.

— Te olette tuhma, te ette ajattele muuta kuin hävyttömyyksiä! sanoi Gervaise Coupeaulle. Tosinhan minä häntä rakastin… Mutta kun hän niin katalasti minut hylkäsi…

He puhuivat Lantier'sta. Gervaise ei ollut nähnyt häntä sen koomin; luuli hänen elävän yhdessä Virginien sisaren kanssa Glacièrellä tuon ystävän luona, jonka piti perustaa hattutehdas. Sitä paitsi häntä ei lainkaan haluttanut lähteä hänen perästään juoksemaan. Alussa hän oli sitä surrut kovasti; olipa hän tahtonut hukuttautuakin; mutta nyt hän oli mielessään rauhottunut, kaikki oli hänestä parhaiten, niinkuin oli käynyt. Kenties hän Lantier'n kanssa ei olisi koskaan kyennyt lapsiaan kasvattamaan, sillä Lantier oli niin hupa rahalle. Hän sai kyllä tulla tervehtimään Claudea ja Etienneä; hän ei aikonut ajaa häntä ulos. Mutta mitä Gervaiseen itseensä tuli, niin hän olisi ennemmin antanut hakata itsensä palasiksi, kuin olisi sallinut hänen sormenpäilläänkään koskea itseään. Ja hän sanoi kaiken tämän vakaasti, niinkuin ainakin nainen, jonka elämän tie on selvään viitotettu. Coupeau taas, joka ei luopunut haluamasta häntä omakseen, laski leikkiä, käänsi kaiken puheen ruokottomaksi, kyseli Lantier'sta kaikenlaista hyvin häikäilemättä, mutta samalla hän nauroi niin makeasti, hänen hampaansa loistivat niin valkeina, ettei Gervaisen johtunut mieleenkään siitä loukkautua.

— Tehän annoitte häntä selkään, sanoi Coupeau viimein. Ei teidän kanssanne ole hyvä joutua riitaan! Te pieksätte kaikki ihmiset hyvänpäiväisiksi.

Hänet keskeytti Gervaisen helakka nauru. Se oli tosiaankin totta, olihan hän pieksänyt sen pitkän Virginie roikaleen. Sinä päivänä hän olisi halunnut kuristaa jonkun kuoliaaksi. Ja häntä nauratti vielä enemmän, kun Coupeau kertoi, että Virginie häpeissään siitä, että oli kaikki näyttänyt, oli muuttanut toiseen kaupunginosaan. Gervaisen kasvot olivat siitä huolimatta lapsellisen lempeät. Ojentaen pulleat kätensä hän vakuutti, ettei hän hennoisi kärpästäkään tappaa; iskut hän tunsi vain sentähden, että hän oli niitä eläessään saanut kelpo lailla. Siitä hän johtui puhumaan nuoruudestaan jonka hän oli viettänyt Plassansissa. Hän ei ollut ensinkään huikentelevainen luonnostaan, eikä välittänyt lainkaan miehistä; kun Lantier oli ottanut hänet neljäntoista vanhana, oli se ollut hänestä hauskaa, kun tämä oli sanonut itseään hänen miehekseen ja hän itse oli olevinaan hänen emäntänsä. Hänen ainoa vikansa, sanoi hän, oli se, että hän oli helläsydäminen, että hän rakasti kaikkia ja kiintyi ihmisiin, jotka hänelle sitten tuottivat vain tuhansia kärsimyksiä. Niinpä hän miestä rakastaessaan ei ajatellut tuhmuuksia, vaan uneksi ainoastaan saada aina elää yhdessä hänen kanssaan rauhassa ja rakkaudessa. Ja kun Coupeau alkoi ilvehtien puhua hänen kahdesta lapsestaan, joita hän varmaankaan ei ollut saanut päänalusissaan hautomalla, lyödä näpäytti hän häntä sormille ja sanoi, että tietysti hän oli luotu samanlaiseksi kuin muutkin naiset; mutta väärin oli luulla, että naiset aina olivat siihen kovinkaan meneviä; naisilla on kylliksi huolta taloudestaan, kotona he tekevät työtä katketakseen, ja illalla maata mennessään he ovat liian väsyksissä ollakseen heti nukkumatta. Muuten hän oli tullut aivan äitiinsä, joka oli ollut hyvin työteliäs ihminen, ja kuolemaansa asti, yli kaksikymmentä vuotta oli kuluttanut voimansa ukko Macquart'in työjuhtana, Hän oli vielä hyvin hoikka äitiinsä verraten, jolla oli ollut sellaiset hartiat, että hän olisi voinut siirtää portit paikoiltaan; mutta siinä oli hän aivan äitinsä kaltainen, että hän helposti kiintyi vieraisiin ihmisiin. Sekin, että hän hiukan ontui, oli hänellä perintöä äiti raukaltaan, jota ukko Macquart alituiseen oli pieksänyt. Ainakin sata kertaa oli äiti hänelle kertonut, miten isä oli tullut yöllä kotiin humalassa ja osottanut hänelle hellyyttään niin kovakouraisesti, että löi häneltä jäsenet poikki, ja varmaankin hän oli jonakin sellaisena yönä saanut potkun lyhemmäksi jääneeseen jalkaansa.

— Eihän se toki tee mitään, sitähän tuskin huomaakaan, sanoi Coupeau

Gervaiseä miellyttääkseen.

Hän pudisti päätään; hän tiesi kyllä, että se näkyi; neljänkymmenen vanhana hän oli lyykähtävä kokoon joka askeleella. Sitten hän hymähtäen sanoi hiljaa:

— Teillä on kummallinen maku, kun rakastutte ontuvaan naiseen.

Coupeau alkoi silloin, kyynäspäät yhä pöydällä ja painaen kasvonsa vielä lähemmäksi, lasketella hänelle kohteliaisuuksia uskalletuin sanoin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niillä hänet huumata. Mutta Gervaise pudisti yhä päätään kieltävästi, antamatta houkutella itseään, vaikka miehen hyväilevä ääni hiveli suloisesti hänen korviaan. Hän kuunteli katsoen ulos, ikäänkuin hänen huomionsa olisi kiintynyt kasvavaan väentungokseen. Kaikki puodit olivat nyt tyhjinä ja joka paikassa lakaistiin lattioita; hedelmäkaupan emäntä otti uunista viimeiset paistetut perunat ja makkarakauppias asetteli paikoilleen epäjärjestykseen joutuneita lautasia tiskilleen. Kaikista ruokapaikoista tuli ulos työmiesjoukkoja; nuo parrakkaat veitikat survivat toisiaan ja leikkivät kuin katupojat laskien luisua katukivillä, niin että raudotetut kengänkorot kalskahtelivat; toiset tupakoivat miettiväisen näköisinä kädet housuntaskussa tirkistäen silmät sirrallaan vasten aurinkoa. Molemmat katukäytävät, ajotie, jopa katuojatkin olivat täynnä väkeä; laiskan näköisiä ihmisiä tulvi avonaisista porteista, pysähtyen antaakseen ajomiehille tietä. Millä oli päällään pusero tai mekko, millä taas vanha virttynyt päällystakki, joka näytti vieläkin haljakammalta kirkkaassa päivänpaisteessa. Kaukaa kuului tehtaiden kellojen soittoa; mutta työmiehet eivät pitäneet kiirettä, vaan sytyttivät yhä uudestaan piippuaan ja poikkesivat toistensa kutsumina vielä moneen viinikauppaan, ennenkuin vihdoin päättivät jatkaa matkaansa työpaikalleen, jalkojaan viistätellen. Gervaiseä huvitti katsoa, miten kolme työmiestä, yksi pitkä ja kaksi lyhyttä kääntyi takaisin joka kymmenen askeleen päästä; vihdoin he suuntasivat askeleensa suoraan ukko Colomben Ansaan.

— Kas niin! sanoi Gervaise, siinäpä on kolme, joille ei näy olevan kiirettä luotukaan!

— Minä tunnen tuon pitkän; hän on muudan toveri, jota sanotaan

Saappaaksi.

Ansa oli täynnä väkeä. Puhuttiin hyvin kovaäänisesti: tuon tuostakin kuului hihkaisuja yli äänten käheän sorinan, ja nyrkit jysähtivät tarjoilupöytään, niin että lasit kilisivät. Kädet ristissä mahan päällä tai selän takana seisoivat juopottelijat pienissä ryhmissä ahtaalle sulloutuneina; niiden, jotka olivat joutuneet tynnyrien luo, täytyi odottaa neljännestunti vuoroaan, ennenkuin pääsivät tilaamaan ryyppynsä ukko Colombelta.

— Mitä! täällähän se on tuokin ylimys Marjamehu! huusi Saapaspari, läimäyttäen Coupeauta olalle. Hieno herra, joka polttaa paperia ja jolla on valkonen liinapaita!… Vai tahdotaan sitä näyttää mahtiaan hentulleen ja syötetään hänelle makeisia!

— Suusi kiinni! äläkä ärsytä minua! vastasi Coupeau hyvin äkäisesti.

Mutta toinen jatkoi ivaten:

— Riittää! Älä nouse korkeammalle kuin siipesi kantaa, veliseni!…

Moukka on moukka ja moukkana pysyy.

Sitten hän käännähti ympäri ja katsoa muljautti Gervaiseen vääntäen silmänsä kamalasti kieroon. Tämä peräytyi vähän säikähtäen. Tupakan savu ja miehistä lähtevän väkevän löyhkän täyttämä alkoholin sekainen ilma ahdisti hänen henkeään ja häntä rupesi ryvittämään.

— Hyi, kuinka tuo juominen on inhottavaa, sanoi hän puoliääneen.

Ja hän kertoi, ennen Plassansissa juoneensa anislikööriä äitinsä kanssa. Mutta erään kerran hän oli ollut sentähden vähällä heittää henkensä, ja siitä hän oli saanut sellaisen inhon likööreihin, ettei hän enää sietänyt niitä nähdäkään.

— Katsokaas, jatkoi hän näyttäen lasiaan, minä olen syönyt luumun, mutta mehua en aijo juoda, sillä se tekisi minulle pahaa.

Coupeaukaan ei käsittänyt, miten toiset voivat niellä lasillisia paloviinaa. Lasi luumulikööriä toisinaan ei ollut hullummaksi. Mutta mitä tuli sikunaviinaan, absinttiin ja sen semmoiseen roskaan, niin hyvästi! hän ei niistä huolinut. Toverit saivat häntä pilkata niin paljon kuin tahtoivat, mutta hän jäi ulkopuolelle, kun nuo mässääjät menivät kapakkaan. Hänen isänsä, ukko Coupeau, joka oli ollut levyseppä niinkuin hänkin, oli murskannut päänsä Coquenard-kadun kivitykseen pudotessaan humalapäissään talon N:o 25 katon räystäältä; ja tämä muisto oli tehnyt kaikki perheen jäsenet varovaisiksi. Kun hän kulki Coquenard-katua ja näki onnettomuuspaikan, niin hän olisi ennemmin juonut vettä katuojasta kuin juonut ilmaiseksi tarjotun ryypyn viinikaupassa.

— Meidän ammatissamme pitää olla vakavat jalat, lopetti hän kertomuksensa.

Gervaise nosti taas korinsa lattialta. Hän ei kuitenkaan noussut ylös, vaan piti sitä polvillaan katsoen eteensä haaveksien, ikäänkuin nuoren työmiehen sanat olisivat herättäneet hänessä kaukaisen tulevaisuuden ajatuksia. Ja hän puhui vielä hitaasti ilman nähtävää muutosta:

— Minä en ole, Jumala paratkoon, kunnianhimoinen, minä en vaadi paljoa… Minä en toivoisi muuta, kuin että saisin tehdä työtä rauhassa, syödä aina selvää leipää, ja että minulla olisi jotakuinkin siisti lokero maatakseni, ymmärrättehän, sänky, pöytä ja kaksi tuolia, ei enempää… Niin! Minä tahtoisin myös kasvattaa lapsistani kunnon ihmisiä, jos se olisi mahdollista… Vielä minulla olisi yksi toivomus, se olisi että minua ei lyötäisi, jos minä milloinkaan enää menisin kenenkään kanssa yhteen; ei, selkääni en enää tahtoisi… Ja siinä onkin kaikki, kaikki, näet, mitä minä toivon. Hän mietti ja tunnusteli halujaan, mutta ei keksinyt enää mitään sen arvoista, joka olisi häntä houkutellut. Kumminkin hän hetken epäröityään lisäsi:

— Niin, voisihan sitä vielä lopuksi toivoa, että saisi kuolla omassa sängyssään… Sitten kun olen kovasti ahertanut kaiken ikäni, kuolisin mielelläni omalla tilallani kotonani.

Ja hän nousi ylös. Coupeau, joka täydellisesti hyväksyi hänen toivomuksensa, oli jo noussut seisalleen ja katsoi levottomasti kelloon. Mutta he eivät lähteneet heti pois; Gervaise oli utelias näkemään likempää suurta vaskista tislauskonetta, joka oli käynnissä tammikaiteen takana lasikatoksen alla pienessä pihassa; ja levyseppä seurasi häntä ja selitti hänelle, kuinka kone toimi, osottaen sormellaan sen eri osia, sen mahtavata torvea, josta kirkas alkoholi juosta liritti yhtämittaa omituisen muotoiseen astiaan, ja sen monimutkaisia, kiemuraisia, loppumattomia putkia. Koko laitos oli synkän näköinen, ei mistään kohden näkynyt savua lähtevän: sen sisältä kuului vain hiljaista, ikäänkuin maanalaista kuorsaamista; oli kuin jylhä, mykkä voima olisi tehnyt yöllistä pimeyden työtään selvällä päivällä. Saapaskin oli tovereineen tullut nojaamaan kaidetta vastaan odottaessaan vuoroaan päästä tarjoilupöydän ääreen. Hänen naurunsa oli kuin huonosti voidellun lokin kitinää. Pää kallellaan hän hellämielin katseli päihdytyskonetta. Piru vie, kuin se oli soman näköinen. Tuosta vaskisesta möhömahasta olisi riittänyt viikoksi, millä pitää kaulaansa kosteana. Hän olisi toivonut, että tuon kiemuraisen torven pää olisi juotettu kiinni hänen hampaidensa väliin, jotta hän olisi saanut tuntea alkoholin vielä kuumana valuvan kantapäihinsä asti, lakkaamatta, yhtämittaisena virtana. Saakeli! hän ei olisi enää halunnut paikaltaan hievahtaa; se olisi ollut ihan toista kuin tuon kitupiikin, ukko Colomben sormustimet! Toverit nauraa hohottivat ja sanoivat, että tuo peijakkaan Saapas oli yhtäkaikki vietävän hauska mies. Tislauskone kävi yhä äänettömästi. Iloton oli sen himmenneen vasken heijastus. Alkoholi valui siitä, kuin vitkaan juoksevasta, mutta itsepintaisesta lähteestä, joka uhkasi lopulta täyttää salin, levitä ulkobulevardeille ja hukuttaa tulvallaan koko suunnattoman Pariisin. Silloin Gervaisea puistatti, hän peräytyi; ja koettaen hymyillä hän sanoi:

— Se on typerää, mutta minua värisyttää, tuo koneko sen tehnee … vai juoma…

Palaten sitten äskeisiin mietteisiinsä täydellisestä onnesta hän sanoi:

— Niin, enkös minä ole oikeassa? Kaikista parasta olisi, kun saisi tehdä työtä, syödä leipää, asua omassa tuvassaan, kasvattaa lapsiaan ja kuolla omassa sängyssään…

— Eikä tarvitseisi saada selkäänsä, lisäsi Coupeau iloisesti. Mutta en minä teitä löisi, en, jos te vain suostuisitte, rouva Gervaise… Teidän ei tarvitse pelätä, minä en juo, ja sitten minä rakastan teitä liiaksi… Kas niin, tänä iltana siis me lämmittelemme toistemme varpaita.

Hän oli hiljentänyt äänensä ja puhui aivan Gervaisen korvaan, kun tämä kori sylissä raivasi itselleen tietä miesjoukon läpi. Mutta Gervaise pudisti vielä päätään kieltävästi moneen kertaan. Kuitenkin hän kääntyi katsomaan hymyillen taakseen ja näytti onnelliselta siitä tiedosta, että Coupeau ei juonut. Varmaankin hän olisi antanut myöntävän vastauksen, ellei hän olisi itselleen vannonut pysyvänsä kokonaan erillään miehistä. Vihdoin he pääsivät ovelle asti ja menivät ulos. Heidän lähdettyään jäi Ansa väkeä täyteen, ja kadulle asti tunkeutui sieltä käheäin äänten sorina ja väkevä viinan katku. Saapas kuului siellä haukkuvan ukko Colombea lurjukseksi väittäen, että tämä oli täyttänyt hänen lasinsa vain puolilleen. Hän oli siivo kunnon mies eikä mikään naukumaijan poika, eikä hän millään ilveellä aikonut enää tulla toista kertaa tähän marakatin pesään, hän oli jo siitä saanut kyliänsä. Ja hän ehdotti tovereilleen, että he menisivät »Rykivään veitikkaan», Saint-Denis'n portin luona olevaan kapakkaan, jossa sai juoda ilolientä sekottamatonna.

— Tekeepä hyvää saada keuhkoihinsa raitista ilmaa, sanoi Gervaise, kun he olivat päässeet kadulle. No hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra Coupeau… Minun täytyy kiiruhtaa kotiin.

Hän aikoi mennä bulevardia pitkin. Mutta Coupeau otti häntä kädestä kiinni eikä päästänyt menemään.

— Tulkaa nyt toki minun kanssani Goutte-d'Or'in kadun kautta, eihän se teille isoa kierrosta tee. Minun täytyy pistäytyä sisareni luo, ennenkuin palaan työmaalle… Menemme yhtä matkaa,

Gervaise suostui lopulta, ja niin he alkoivat hitaasti nousta Poissonniers-katua pitkin vieretysten, ei kuitenkaan käsikynkässä, Coupeau puhui sukulaisistaan. Hänen äitinsä, muori Coupeau, oli ennen ollut liiviompelijatar, mutta kävi nyt heikentyneen näkönsä tähden ihmisten huoneita siivoamassa. Hän oli täyttänyt kuusikymmentäkaksi vuotta viime kuun 3 päivänä. Hän itse oli nuorin lapsista. Toinen hänen sisaristaan, rouva Lerat, kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha leski, oli kukantekijä ja asui Moines-kadun varrella Batignolles'n kaupunginosassa. Toinen, kolmenkymmenen vanha, oli naimisissa erään ketjuntekijä Lorilleux'n, sen viattoman näkösen pilkkakirveen kanssa. Hän oli menossa Goutte-d'Orïn kadulle juuri tämän sisaren luokse, joka asui vasemmalla olevassa isossa talossa. Siellä söi hän iltaisin keittoruokaa; siitä tuli säästöä sekä heille että hänelle. Hän aikoi poiketa ilmottamaan heille, ettei häntä tarvinnut odottaa ruualle, koska eräs ystävä oli kutsunut hänet luokseen.

Gervaise, joka kuunteli häntä, keskeytti äkkiä hänen puheensa kysyäkseen häneltä nauraen;

— Teidän nimenne on siis Marjamehu, herra Coupeau?

— Sehän on vain haukkumanimi, jonka toverit ovat minulle antaneet, vastasi hän, koska minä tavallisesti juon marjamehua, kun he väkisin saavat minut mukaansa kapakkaan… Onhan nyt Marjamehu aina yhtä hyvä nimi kuin Saapas, vai mitä?

— Tietysti, eihän Marjamehu ole hullumpi nimi, selitti nuori nainen.

Sitten Gervaise tiedusteli hänen työtään. Coupeau oli yhä työssä uudella sairashuoneella tullimuurin takana. Työstä ei suinkaan ollut puutetta, siellä riitti sitä varmaankin koko vuodeksi vielä. Tarvittiin sinne toinenkin metri räystäsränniä!

— Tiedättekö mitä! sanoi hän, minäpä näen »Hôtel Boncoeurin», kun olen siellä katolla… Eilen te olitte ikkunan ääressä, ja minä huidoin käsilläni, minkä jaksoin, mutta te ette vain minua huomannut.

Sillä välin he olivat jo kulkeneet satakunnan askelta Goutte-d'Or'in katua, kun Coupeau pysähtyi ja katsoi ylös sanoen:

— Tässä se talo nyt on… Minä olen syntynyt tuonnempana, 22:ssa… On tässäkin talossa yhtä kaikki melkoinen kasa tiiliä! Pihan puolelta se on iso kuin kasarmi!

Gervaise keikisti päätään ja katseli etuseinää. Kadun puolella oli siinä viisi kerrosta, kussakin viisitoista ikkunaa rivissä. Niiden mustuneista suojustimista olivat säleet katkeilleet, joka vaikutti, että koko tuo suunnaton seinäpinta näytti rappeutuneelta. Alinna katukerroksessa oli neljä myymälää: portin oikealla puolella oli kehno ravintola; vasemmalla hiilikauppa, rihkamakauppa ja sateenvarjokauppa. Talo, joka ilmankin oli iso, näytti vielä suuremmalta, kun sen kahden puolen ihan siinä kiinni oli mataloita, viheliäisiä hökkeleitä. Se näytti kömpelösti kokoon paiskatulta saviruukkimöhkäleeltä, jota sade oli kuluttanut ja murentanut. Kirkasta taivasta vasten tuon suunnattoman suuren kuution ääriviivat erottuivat korkealla yli läheisten kattojen. Sen loppumattoman pitkät, rappaamattomat liankarvaiset sivuseinät olivat paljaat kuin vankilan seinät. Mutta Gervaise katseli varsinkin mahdottoman suurta pyöreäksi holvattua porttia, joka ulottui kahden kerroksen läpi. Pitkän porttikäytävän perältä pilkotti harmahtava päivän valo isolta pihalta. Keskellä kivitettyä porttikäytävää oli ojanne, jossa juoksi vaaleanpunaista vettä.

— Käykää toki sisälle, sanoi Coupeau, ei teitä siellä syödä.

Gervaise tahtoi odottaa häntä kadulla. Kumminkaan hän ei malttanut olla astumatta porttikäytävään portinvartijan asunnolle saakka, joka oli oikealla. Sen kynnykseltä hän katseli, miltä talo näytti pihan puolelta. Siellä oli kuusi kerrosta joka puolella, ja välille jäi neliön muotoinen piha. Seinät olivat harmaat, homeesta kellastuneet. Räystäistä tippuva vesi oli syönyt niihin raitoja, muuten ne olivat aivan sileät, ilman minkäänlaisia koristuksia; ainoastaan vesirännissä oli mutkat kerrosten kohdalla, missä rautaisista pidäkehaoista oli valunut seinälle ruostetta. Ikkunoissa ei ollut suojustimia, niiden ruudut olivat sameat ja vihertävät. Muutamat ikkunat olivat auki ja niistä roikkui siniruutuisia sänkypatjoja tuuleutumassa. Toisten eteen oli nuorille ripustettu kuivamaan koko perheen pyykki, miehen paitoja, naisten röijyjä ja poikien housuja. Erääseen ikkunaan kolmannessa kerroksessa oli levitetty lapsen kapalokset, jotka olivat liasta kankeat. Ylhäältä alas saakka asunnot olivat liian pieniä, ja niihin sulloutunut kurjuus pullistui näkyviin kaikista aukoista. Joka puolella pihaa oli korkea ja kapea puitteeton ovi, joka vei rappeutuneeseen eteiseen; sen perältä nousi likaiset, rautakaiteiset kiertoportaat. Talossa oli siten neljä rappukäytävää, joita osottamassa oli aakkosten neljä ensimäistä kirjainta maalattuna seinään oven yläpuolelle. Maakerrokseen oli sijoitettu neljä isoa työpajaa, joiden ikkunat olivat pölystä mustat. Sepän pajasta loisti tuli ahjosta. Vähän edempänä kuului nikkari höyläävän. Portinvartijan asunnon vieressä oli värjärin versta, josta lähti se ruusunpunainen puro, joka juoksi porttikäytävän läpi. Sen lisäksi oli piha täynnä kaikellaista törkyä, höylänlastuja ja murenneita hiiliä; irtauneiden kivityslaattojen välissä kasvoi heinää. Piha näytti ikäänkuin kahtia jaetulta, kun päivä valaisi kirkkaasti toista puolta, mutta toinen puoli jäi varjoon. Pimennon puolella, missä vesijohdon tienoo aina pysyi kosteana, kolme pientä kanaa nokki maata ja etsi toukkia raaputellen jaloillaan. Gervaisen katse siirtyi hitaasti kuudennesta kerroksesta maahan ja taas ylös. Häntä hämmästytti talon suunnaton koko. Hän tunsi olevansa keskellä elävää elimistöä, kokonaisen kaupungin sydämessä. Talo herätti hänen mielenkiintoaan, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jättiläisolento.

— Hakeeko rouva ketään? kysyi portinvartija ilmestyen asuntonsa ovelle.

Nuori nainen vastasi, että hän odotti erästä henkilöä. Hän kääntyi takaisin kadulle päin, mutta kun Coupeau viipyi, palasi hän vielä katselemaan taloa. Se ei näyttänyt hänestä rumalta. Ikkunoista riippuvien ryysyjen lomassa oli ilonkin aiheita, kukkiva leukoija ruukussa, kanarialinnun häkki, josta kuului iloista viserrystä, parranajopeileistä heijastui varjonpuoleiseen seinään kirkkaita valotähtiä. Alakerrassa muudan nikkari lauloi höylätessään, samalla kuin pajasta kuului tahdikas, hopealle helkähtelevä vasaran kalke. Sen lisäksi näkyi melkein jokaisesta avonaisesta ikkunasta kurjan näköistä taustaa vasten likasilmäisiä, nauravia lapsen päitä ja naisia, jotka työnsä yli kumartuneina rauhallisesti keskustelivat. Päivän työhön oli taas ryhdytty aamiaisen jälkeen. Kun miehet olivat ulkona työssä, olivat huoneet enimmäkseen tyhjinä; koko talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota keskeytti vain työpajoista kuuluva melu ja joku yksitoikkoinen laulun sävel, aina sama, jota yhä uudestaan hyräiltiin tuntikausia. Piha vain oli hiukan kostea. Jos Gervaise olisi asunut siellä, niin hän olisi tahtonut huoneen pihan perältä, auringon puolelta. Hän oli astunut viisi, kuusi askelta peremmäksi ja hänen nenäänsä tuntui köyhien asunnoista lähtevä vanhan tomun ja ummehtuneen lian haju; mutta kun värjärin verstasta juoksevan veden haju oli toisia väkevämpi, ei hänestä täällä haissut läheskään niin pahalta kuin Boncoeurin hotellissa. Ja hän valitsi jo oman ikkunansa, vasemmanpuoleisen kulmaikkunan, jonka edessä pienessä laatikossa kasvoi Espanjan papuja, joiden hennot varret jo alkoivat kiertyä niitä varten kiinnitettyjen lankojen ympäri.

— Joko teistä aika kävi pitkäksi odottaessa? kuuli hän äkkiä Coupeaun sanovan aivan vieressään. Siitäkös aina elämä nousee, kun minä en syö päivällistä heidän luonaan, varsinkin kun sisareni oli tänään ostanut vasikanpaistin.

Gervaise oli äkiksestään hiukan säpsähtänyt, mutta Coupeau jatkoi katsellen hänkin vuorostaan ympärilleen.

— Te katselitte taloa. Se on aina vuokrattu ylhäältä alas asti. Siinä on luullakseni kolmesataa hyyryläistä. Jos minulla olisi huonekaluja, niin olisin koettanut saada täältä huoneen itselleni… Täällä olisi hauska asua, vai mitä?

— Olisi kyllä, sanoi Gervaise. Plassansissa ei koko meidän kadullamme ollut niin paljon asukkaita… Katsokaas, eikös se ole sievä, tuo ikkuna viidennessä kerroksessa, jossa kasvaa papuja?

Silloin Coupeau, joka hautoi mielessään ainaista haluaan, kysyi häneltä, eikö hän tahtonut. Niinpiankuin he saisivat sängyn, he hyyräisivät täältä huoneen. Mutta Gervaise juoksi kiireesti pakoon portille ja pyysi, ettei hän taas alottaisi tyhmyyksiään. Talo sai hänen puolestaan luhistua kokoon, mutta se vaan oli varma, että hän ei aikonut maata siellä saman peitteen alla hänen kanssaan. Siitä huolimatta, kun Coupeau heitti hänelle hyvästiä rouva Fauconnier'n pesulaitoksen edessä, antoi hän aivan vastustelematta tämän puristaa kättään hyvän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kuukauden ajan jatkui tätä nuoren naisen ja levysepän hyvää väliä. Coupeau ihaili Gervaisen tarmoa, kun hän näki hänen raatavan kovassa työssä, hoitavan lapsia ja sen lisäksi vielä ehtivän iltaisin ommellakin kaikellaista pientä vaatetavaraa. Olihan niitä naisia, sanoi hän, jotka elivät vain hekumassa ja riettaissa nautinnoissa; mutta Gervaise ei ollut lainkaan heidän kaltaisensa, hän otti elämän liian vakavalta kannalta. Silloin Gervaise nauraen puolustautui vaatimattomasti. Onnettomuudekseen hän ei ollut aina ollut yhtä ymmärtäväinen. Ja hän viittasi siihen, että oli saanut lapsen neljäntoista vanhana, ja miten hän ennen oli äitinsä kanssa ryypeksinyt anislikööriä. Kokemuksesta oli tullut hiukan viisaammaksi, siinä kaikki. Oli väärin luulla hänellä olevan lujan tahdon; hän oli päin vastoin hyvin heikko; meni sinne, minne vietiin, jotta ei vaan pahoittaisi ketään. Hän toivoi saada elää kunniallisten ihmisten seurassa, sillä huono seura, sanoi hän, oli kuin ruhjova nuijan isku, joka naisen tuhoaa käden käänteessä. Hän tunsi kylmän hien nousevan otsalleen, kun ajatteli tulevaisuuttaan; hän oli mielestään kuin ilmaan heitetty lantti, josta maahan pudotessa kumpi puoli tahansa voi kääntyä ylöspäin. Se oli sattuman varassa. Kaikki, mitä hän oli jo nähnyt, huonot esimerkit, joita hänellä oli ollut lapsena, kaikki oli ollut hänelle hyväksi opiksi. Mutta Coupeau teki pilaa hänen synkistä mietteistään ja saikin hänet rohkaistumaan koettaen nipistää häntä kyljestä. Gervaise työnsi hänet menemään ja löi häntä sormille. Coupeau huusi nauraen ja sanoi, että, vaikka hän olikin heikko nainen, häntä ei ollut kovinkaan helppo lähennellä. Itse hän oli hulivili luonnostaan, eikä ollut huolissaan tulevaisuudesta. Päivä tuli toisensa perästä, mutta vähät siitä! Aina sitä jostakin sai yösijan ja jotakin suuhun pantavaa. Hän viihtyi hyvin tässä osassa kaupunkia. Sen hän kumminkin olisi suonut, että katuojat olisi siivottu niissä rentustelevista juopottelijoista. Hän ei ollut pahasisuinen hurjastelija, toisinaan hän puhui aika järkevästi, olipa hänessä vähäisen keikarin vikaakin; hänellä oli tukka huolellisesti jakauksella, kauniit kaulahuivit ja sunnuntaisin kiillotetut kengät. Sen lisäksi hän oli nokkela ja häpeämätön kuin apina ja hänen leikkisän ivallinen, aito pariisilaisen työmiehen sukkela puhetapansa kuului vielä viehättävältä hänen nuorekkaasta suustaan.

Molemmat olivat he alkaneet tehdä toisilleen kaikellaisia pikku palveluksia Boncoeurin hotellissa. Coupeau kävi hakemassa maitoa Gervaiselle, toimitteli hänen asioitaan ja kantoi hänen pyykkikääröjään; useinkin iltasilla, kun hän palasi aikasemmin työstä, hän lähti lasten kanssa kävelemään ulkobulevardille. Gervaise taas palkitakseen hänen kohteliaisuutensa nousi hänen ahtaaseen makuukammioonsa vinnille; hän tarkasti hänen vaatteensa, ompeli nappia hänen puseroihinsa ja parsi hänen sukkansa. Heidän välinsä muodostui hyvin tuttavalliseksi. Gervaisellä ei ollut koskaan ikävä, kun Coupeau oli hänen luonaan ja lauleli hänelle kuulemiaan lauluja, Pariisin esikaupunkien ainaisia renkutuksia, jotka olivat vielä aivan uusia hänelle. Pyöriessään aina Gervaisen kintereillä Coupeau kävi yhä kiihkeämmäksi. Hän oli pahanpäiväisesti pikeentynyt. Lopulta se alkoi käydä hänestä kiusalliseksi. Hän nauroi tosin aina vieläkin, mutta hänen sydänalassaan tuntui niin ilkeältä, kireältä, että se ei ollut hänestä enää kovinkaan hauskaa. Hän puhui yhä tyhmyyksiä ja joka kerran, kun hän tapasi Gervaisen, huusi hän hänelle: »Milloinka se tapahtuu?» Tämä tiesi, mitä hän sillä tarkotti, ja hän lupasi, että se tapahtuisi sillä viikolla, jolla on neljä torstaita. Silloin Coupeau teki hänelle kiusaa; tuli hänen luokseen tohvelit kädessä, ikäänkuin muuttaakseen sinne asumaan. Gervaise teki siitä pilaa eikä hän päivän pitkään kertaakaan edes punastunut, vaikka Coupeau yhtä mittaa lasketteli hänelle sangen hävyttömiä viittauksia. Kerran hän vaan suuttui, kun tämä tahtoessaan suudella häntä väkisin, vetäsi häntä tukasta.

Kesäkuun lopulla hävisi Coupeausta iloisuus. Hän oli ihan huonolla tuulella. Muutamista hänen katseistaan kävi Gervaise levottomaksi ja telkesi ovensa yöksi. Murjotusta kesti sunnuntaista tiistaihin, mutta tiistai-iltana tuli Coupeau äkkiarvaamatta koputtamaan Gervaisen ovelle yhdentoista tienoossa. Hän ei ensin tahtonut avata; mutta Coupeaun ääni oli niin lempeä ja niin väräjävä, että hän lopulta kumminkin siirsi pois piirongin, jonka hän oli työntänyt oven eteen. Kun Coupeau astui huoneeseen, luuli Gervaise häntä sairaaksi, niin hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta ja silmänsä punehtuneilta. Hän jäi seisomaan ja änkytti pudistaen päätään. Ei, ei, hän ei ollut sairas. Hän oli itkenyt kaksi tuntia ylhäällä huoneessaan; hän oli itkenyt kuin lapsi ja purrut tyynyään, jotta naapurit eivät kuulisi. Kolmeen yöhön ei hän enää ollut saanut unta. Sellaista menoa ei voinut jatkua kauvempaa.

— Kuulkaahan, rouva Gervaise, sanoi hän itku kurkussa ja kyyneleitään pidättäen, tästä täytyy tulla loppu, vai mitä?… Me menemme toistemme kanssa naimisiin. Se on minun vakaa tahtoni, minä olen tehnyt päätökseni.

Gervaise näytti hyvin hämmästyneeltä. Hän kävi hyvin totiseksi.

— Voi, herra Coupeau, sopersi hän, mitäpä te siitä! Enhän minä ole koskaan teiltä sitä pyytänyt, sen te kyllä tiedätte… Se ei minulle sovi, ja sillä hyvä… Voi, ei toki, se on vakava asia; miettikää tarkoin, minä pyydän.

Mutta Coupeau pudisti yhä päätään ja hänestä näkyi, että hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Hän ei tarvinnut enää miettimisaikaa. Hän oli tullut alas, koska hänen tarvitsi saada vihdoinkin viettää rauhallinen yö. Ei kai Gervaise hennoisi antaa hänen mennä takaisin yliskammariinsa itkemään. Niin pian kuin Gervaise antoi myöntymyksensä, hän ei enää tahtonut kiusata häntä, vaan Gervaise saisi nukkua rauhassa. Coupeau tahtoi vain kuulla hänen myöntyvän. Muusta ehdittäisiin kyllä puhua huomennakin.

— Eikö mitä, en minä vaan niinkään suostu suin päin, vastasi Gervaise. Minä en tahdo, että te sitten myöhemmin syytätte minua, että minä muka olen teidät houkutellut tekemään tyhmyyden… Ette te saa olla niin itsepäinen, herra Coupeau. Te ette itsekään tiedä, mitä tunteita teillä on minua kohtaan. Jos te ette viikkokauteen minua tapaisi, niin minä lyön vetoa, että te minut unhottaisitte. Miehet menevät useinkin naimisiin vain yhden yön, ensimäisen tähden, ja sitten yöt seuraavat toisiaan, päivät käyvät pitkiksi, ja siitä koituu koko elämän kestävä kiusa… Käykää istumaan, minä haluaisin puhua asian heti selväksi.

Kello yhteen asti aamulla he tuossa hämärässä huoneessa, savuavan kynttilän valossa, jota he eivät muistaneet niistää, keskustelivat naimisiin menostaan hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi lapsia, Claudea ja Etienneä, jotka hiljaa huokuen nukkuivat pää samalla tyynyllä. Ja Gervaise puhui alituiseen heistä osottaen heitä Coupeaulle; mokomia myötäjäisiä hän ei tosiaankaan voinut mitenkään tuoda hänen vastuksikseen. Sitten häntä hävetti Coupeaun puolesta. Mitäs naapurit sanoisivat? He olivat tunteneet hänet hänen entisen rakastajansa aikana ja tiesivät, mikä hän oli; he eivät pitäisi sitä ensinkään sopivana, että hän menisi naimisiin, kun vielä tuskin kahta kuukautta oli kulunut. Kaikkiin näihin vastaväitteisiin Coupeau vastasi kohauttamalla olkapäitään. Hän välitti viis naapureista! Hän ei pistänyt nokkaansa toisten asioihin, sillä hän ei halunnut sitä liata! Entä sitten, vaikka Gervaisella olikin ollut Lantier ennen häntä! Mitä pahaa siinä oli? Hän ei elänyt kevytmielisesti eikä hän toisi miehiä heidän kotiinsa niinkuin niin monet rikkaammatkin naiset. Mitä lapsiin tuli, niin pitihän heidät, hitto vie, kasvattaa aika ihmisiksi. Ei hän koskaan löytäisi yhtä reipasta, yhtä hyvää ja yhtä kunnollista vaimoa. Muuten se ei ollut pääasia; vaikka hän olisi viertänyt pitkin katuja, ollut ruma, laiska ja inhottava, vaikka hänellä olisi ollut koko lauma rupisia kakaroita, se ei olisi merkinnyt mitään hänen silmissään: hän tahtoi saada hänet omakseen.

— Niin, minä tahdon teidät omakseni, toisti hän, takoen nyrkillään polveaan. Kuulkaa, mitä minä sanon, minä tahdon teidät… Siihen teillä ei ole mitään inttämistä, luulen ma?

Gervaise heltyi vähitellen. Hänen sydämensä ja aistiensa tarmo herposi tuon raa'an himon vaikutuksesta. Hän ei enää tohtinut tehdä kuin arkoja vastaväitteitä. Hän istui kädet helmassa ja hänen kasvoistaan loisti pelkkää lempeyttä. Ulkoa toi puoleksi avonaisen ikkunan läpi kesäkuun lämmin yötuuli huoneeseen lauhkeita henkäyksiään, jotka panivat kynttilän liekin hulmahtelemaan. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin erään keskellä bulevardia makaavan humalaisen, lapsen itkun tapaista voihkinata, ja kauvempaa jostakin ravintolasta kuului viulun soittoa, katrillin renkutusta, jota soitettiin jollekin myöhästyneelle hääseurueelle, kimeätä ohutäänistä kitkutusta niinkuin harmoonikan vingutusta. Kun Coupeau näki, että nuorelta vaimolta olivat vastaväitteet lopussa, että hän istui ääneti hienostaan hymyillen, tarttui hän hänen käsiinsä ja veti hänet luokseen. Gervaisellä oli nyt sellainen herpoutumisen hetki, jota hän niin pelkäsi; hän oli voitettu, liiaksi liikutettu, voidakseen mitään vastustaa tai tuottaa mielipahaa kenellekään. Mutta levyseppä ei ymmärtänyt, että hän antautui: hän tyytyi vain puristamaan hänen ranteitaan, niin että oli ne musertaa, omistaakseen hänet siten itselleen. Molemmat huoahtivat syvään; se helpotti hiukan heidän hellää tuskaansa.

— Te suostutte, vai mitä? kysyi Coupeau.

— Voi, kuin te minua kiusaatte! sopersi Gervaise. Te siis tahdotte? no minä suostun… Herra Jumala, kunhan me nyt vain emme tekisi hyvin hullusti.

Coupeau nousi ylös, sieppasi hänet kiinni vyötäisiltä ja suudella moiskautti häntä kasvoille, katsomatta tarkemmin, mihin paikkaan se osui. Kun tämä hyväily tapahtui kovalla kolinalla, niin hän itse siitä ensiksi hätääntyi, katsoi Claudeen ja Etienneen, ja astuen varpaillaan hän kuiskasi hiljaa:

— Hst! siivolla! ei saa herättää lapsia… Hyvästi!

Ja hän nousi takaisin omaan kamariinsa. Gervaise jäi lähes tuntikaudeksi istua värjöttämään vuoteensa reunalle ajattelematta riisuutumista. Hän oli liikutettu, hänestä oli Coupeau käyttäytynyt hyvin hienosti; sillä hän oli jo yhteen aikaan luullut, että hän perältäkin aikoi jäädä sinne yöksi. Juopunut, joka makasi kadulla ikkunan alla, ulisi kuin eksynyt koira. Viulun vingutus oli vaiennut.

Seuraavina päivinä tahtoi Coupeau saada Gervaiseä lähtemään kanssaan jonakin iltana sisarensa luo Goutte-d'Or'in kadulle. Mutta nuorta vaimoa, joka oli hyvin ujo luonnostaan, tämä Lorilleux'llä käynti ihan kammotti. Hän huomasi vallan hyvin, että levysepässä oli jonkinlaista pelon kaunaa heitä kohtaan. Tosin hän ei ollut riippuvainen sisarestaan, joka ei edes ollut vanhin. Muori Coupeau antaisi kyllä suostumuksensa mielellään, sillä hän ei koskaan hennonut vastustaa poikaansa. Mutta sukulaisten kesken tiedettiin Lorilleux'n pariskunnan ansaitsevan kymmeneen franciin päivässä; ja siitä syystä oli heidän sanallaan aivan erikoinen arvo. Coupeau ei olisi uskaltanut mennä naimisiin, ilman että ainakin he olivat hyväksyneet hänen vaimonsa.

— Minä olen heille puhunut teistä, he tietävät meidän aikeemme, selitti hän Gervaiselle. Voi, kuin te olette lapsellinen! Tulkaa tänä iltana… Olen kai minä jo puhunut teille heistä? Teistä tuntuu varmaankin minun sisareni hiukan jäykältä. Eikä Lorilleux'kään aina ole juuri ystävällinen. Oikeastaan he ovat hyvin harmissaan, sillä jos minä menen naimisiin, niin en enää syö heillä, ja heiltä menee sekin säästö hukkaan. Mutta se ei tee mitään, eivät he siltä aja teitä ulos… Tulkaa minun tähteni, se on aivan välttämätöntä.

Tällainen puhe pelotti Gervaiseä vielä enemmän. Eräänä lauvantai-iltana hän kumminkin suostui lähtemään. Coupeau tuli häntä hakemaan puoli yhdeksän aikaan. Hän oli pukeutunut valmiiksi. Hänellä oli musta hame, villamusliinisaali, johon oli painettu keltaisia palmun lehtiä, ja valkoinen, kapealla pitsillä reunustettu myssy. Niinä kuutena viikkona, jotka hän oli ollut työssä, hän oli saanut säästetyksi yhdeksän ja puoli francia, joista seitsemän meni saaliin ja kaksi ja puoli myssyyn; hame oli vanha, mutta hän oli sen pessyt ja laittanut uuteen kuntoon.

— He odottavat teitä, sanoi Coupeau, kun he kulkivat Poissonnierskatua pitkin. He alkavat kyllä tottua siihen ajatukseen, että minä menen naimisiin. Tänään he ovat hyvällä tuulella… Ja jos te ette ole koskaan nähnyt tehtävän kultavitjoja, niin sitä voi olla hauska katsoa. Heillä on juuri kiireellinen tilaus suoritettavana maanantaiksi.

— Onko heillä kultaa kotonaan? kysyi Gervaise.

— Onpa tietenkin, sitä on seinillä, lattialla ja joka paikassa.

Sillä välin he olivat tulleet suureen porttikäytävään ja astuneet pihan yli. Lorilleux'n asunto oli kuudennessa kerroksessa rappu B. Coupeau huusi nauraen Gervaiselle, että hänen tuli pitää lujasti kiini kaiteesta eikä hellittää siitä, ennenkuin oli päästy ylös. Gervaise katsoi ylöspäin siristäen silmiään ja näki porraskäytävän korkean tornin, jota kolme kaasuliekkiä valaisi, yksi joka toisessa kerroksessa; viimeinen, ylinnä pilkottava näytti mustalla taivaalla tuikkavalta tähdeltä, jota vastoin molemmat toiset heittivät pitkiä omituisen näköisiä, katkonaisia valoviivoja pitkin loppumattomien kiertoportaiden seiniä.

— Yhyh, sanoi levyseppä, kun he saapuivat ensimäisen kerroksen kohdalle, täälläpä on ihana sipulin haju. Tämän kerroksen asukkaat ovat varmaankin syöneet sipulikeittoa päivälliseksi.

Tosiaankin väkevä keittiön haju täytti vielä koko likaisenharmaan porraskäytävän, jonka kaiteet ja astimet olivat tahmean lian peitossa, ja jonka seinistä rappaus oli karissut. Joka kerroksen kohdalta lähti pitkiä käytäviä, joiden keltaiseksi maalatut ovet olivat mustuneet lukon kohdalta likaisista käsistä; ikkunanlaudan tasalla olevasta likavesitorvesta levisi pahalle haisevaa kosteutta, jonka löyhkä sekaantui väkevään sipulikeiton katkuun. Alimmasta kerroksesta kuudenteen saakka kuului äänten hälinää, ovien pauketta, astioiden kilinää, kuului kun paistinpannuja raaputettiin ja kastrulleja kaavittiin lusikoilla ennen kuuraamista. Ensimmäisessä kerroksessa oli erääseen oveen kirjoitettu isoilla kirjaimilla sana Piirustaja. Oven raosta erotti Gervaise tupakan savun seasta vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä, josta ruuat oli korjattu pois, kaksi miestä kiivaasti väittelemässä. Toinen ja kolmas kerros olivat rauhallisempia. Sieltä kuului vaan ovien halkeamien läpi tasaista kätkyen nytkytystä, lapsen tukahdutettua itkua, karkea naisen ääni josta sanoja ei erottanut, vaan joka meni yhtenä sorinana kuin vesipuro; ja oviin kimitetyillä nimilevyillä näki hän sellaisia nimiä kuin Rouva Gaudron, karttaaja ja vähän etempänä Herra Madinier, kotelotehdas. Neljännessä kerroksessa tapeltiin: kävi semmoinen jytäkkä, että lattia tärisi, huonekalut kaatua romahtelivat, kuului kamaloita kirouksia ja lyöntejä; mutta se ei estänyt vastapäätä asuvia naapureita lyömästä korttia ja pitämästä ovea auki, jotta riittäisi enemmän ilmaa. Mutta kun Gervaise oli päässyt viidenteen kerrokseen täytyi hänen pysähtyä puhaltamaan, sillä hän ei ollut tottunut portaita nousemaan; seinän yhtämittanen kiertyminen ja ihmisasunnoiden näkeminen ohimennen vilahdukselta pani hänen päänsä pyörälle. Eräs perhekunta sulki heiltä sitäpaitsi tien; isä pesi lautasia pienen kamiinin päällä likavesitorven vieressä, samalla kun äiti kaiteeseen nojaten pesi pientä lastaan, ennenkun pani sen nukkumaan. Mutta Coupeau rohkasi nuorta vaimoa. Ja he pääsivät perille. Kun Coupeau ehti ensiksi kuudenteen kerrokseen, kääntyi hän katsomaan taakseen ikäänkuin hymyilyllään auttaakseen Gervaiseä. Tämä kuulosti, mistä tuli kirkas ja kimakka ääni, jonka hän oli kuullut ensimäiseltä portaalta asti yli kaiken muun melun. Se kuului ullakkokamarista, missä muudan vanha, pikkuinen mummo lauloi pukiessaan kolmentoista soun nukkeja. Juuri kun eräs pitkä tyttö vei läheiseen kammariin vesiämpärin, näki Gervaise siellä sängyn levällään, jossa loikoi mies paitahihasillaan tyttöä odottamassa; ovella oli nimikortti, johon käsin oli kirjotettu: Neiti Clémence, silittäjä. Kun nyt Gervaise viimeinkin oli päässyt ihan ylös asti, läähätti hän kovasti ja hänen jalkansa olivat aivan kuin poikki leikatut. Silloin pisti hänen päähänsä kurkistaa kaiteen yli; nyt näytti alimainen kaasuliekki tähdeltä, joka tuikki kuin kuuden kerroksen syvyisen kaivon pohjalta; ja hajut ja koko talon pauhu ja mellakka saavuttivat hänet yhdessä ainoassa henkäyksessä, ja löivät hänen kasvonsa kuumaksi, kun hän tohti kumartua kuilun reunan yli.

— Emme me vielä ole perillä, sanoi Coupeau. Sinne on vielä pitkä matka!

Hän oli lähtenyt menemään vasemmalle pitkää käytävää myöten. Hän kääntyi kaksi kertaa, ensi kerran vielä vasemmalle, toisen kerran oikealle. Käytävää jatkui yhä, se haarautui, kapeni ja kävi yhä rappeutuneemmaksi; pitkien välimatkojen päässä oli sitä valaisemassa pieni kaasuliekki. Ovet olivat kaikki yhtäläisiä, rivissä kuin vankilan tai luostarin ovet, melkein kaikki seposen selällään. Kaikkialla näkyi yhä kurjuutta ja työtä. Kuuma kesäkuun ilta täytti huoneet punahohtoisella helteellä. Vihdoin he saapuivat käytävän päähän, joka oli pilkkosen pimeä.

— Tässä se on, sanoi taas levyseppä. Varokaa! Pitäkää seinästä kiinni; tässä on kolme porrasta.

Ja Gervaise astui vielä kymmenkunta askelta pimeässä, haparoi varovasti ja luki kolme porrasta. Mutta käytävän perällä oli Coupeau työntänyt oven auki kolkuttamatta. Kirkas valo levisi kivilattialle. He astuivat sisälle.

Se oli pitkä, kapea huone, joka näytti olevan itse käytävän jatkoa. Virttinyt villainen väliverho, joka nyt oli nostettu langalla ylös, jakoi huoneen kahtia. Ensimäisessä osastossa oli sänky, joka oli työnnetty nurkkaan viiston katon alle, hellakamiini, joka oli vielä kuuma päivällisen jäleltä, kaksi tuolia, pöytä ja kaappi, josta oli täytynyt sahata reunus pois, jotta se mahtui sängyn ja oven väliin. Toisessa osastossa oli työpaja perällä kapea ahjo palkeineen oikealla seinään kiinnitetty ruuvipenkki hyllyn alla, jolla oli hujan hajan raudanromua; vasemmalla ikkunan vieressä hyvin pieni työpöytä täynnä näpihtimiä, saksia ja pienen pieniä sahoja, kaikki rasvan ja paksun lian vallassa.

— Me täällä tulemme! huusi Coupeau astuen väliverholle asti.

Mutta vastausta ei kuulunut heti. Gervaise, joka oli hyvin tuohuksissaan, ja varsinkin sen ajatuksen valtaamana, että hän oli tulossa paikkaan, joka oli täynnä kultaa, pysyttelihe Coupeaun takana sopertaen jotakin ja nyökäyttäen päätään umpimähkään tervehdykseksi. Häikäisevä valo, joka levisi pöydällä palavasta lampusta ja ahjossa loimuavasta lieskasta, lisäsi vielä hänen hämmennystään. Lopulta hän kumminkin näki rouva Lorilleux'n, pienen, punatukkaisen, lihavahkon naisen, joka lyhyiden käsivarsiensa koko voimalla kiskoi isoilla pihdeillä ruuvipenkkiin kiinnitetyn langanvetoraudan reikiin pujotettua mustaa metallilankaa. Työpöydän ääressä istui Lorilleux, joka myös oli lyhytkasvuinen, mutta kapeampiharteinen. Vikkelästi kuin apina hän pyöritteli pihtiensä kärjessä työtään, joka oli niin pientä, että se aivan hävisi hänen luisevien sormiensa väliin. Hän ensiksi kohotti päätään. Silloin näkyi, että hänen tukkansa oli harvaa ja hänen pitkät, kärsivän näköiset kasvonsa olivat kellahtavat, kuin vanha vaha.

— Ka, vai te siellä olette, hyvä, hyvä! murisi hän. Meillä on kiire, niinkuin tiedätte… Älkää tulko työhuoneeseen, se häiritseisi meitä. Pysykää siellä kamarissa.

Ja hän ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvoilleen levisi vihertävä heijastus vedellä täytetystä lasipallosta, jonka läpi lampusta lankesi hänen työhönsä kirkas valokehä.

— Käykää istumaan! huusi vuorostaan rouva Lorilleux. Tämäkö se nyt on se nainen? Ei ole paha, ei ole paha!

Hän oli käärinyt langan kiepulle ja vei sen nyt ahjoon, jossa hän kiihottamalla lieskaa isolla puuviuhkalla hehkutti sitä uudestaan, ennenkuin hän veti sen lankaraudan viimeisten reikien läpi.

Coupeau nosti tuolit lähemmäksi ja pyysi Gervaiseä istumaan väliverhon viereen. Huone oli niin kapea, ettei hän mahtunut istumaan Gervaisen viereen. Hän istuutui sentähden hänen taaksensa ja kumartui puhumaan aivan hänen korvaansa selittääkseen hänelle ketjuntekoa. Lorilleux'n puolisoiden oudosta vastaanotosta nuori vaimo niin tyrmistyi ja heidän karsaat katseensa häntä niin vaivasivat, että hänen korvansa vain surisivat eikä hän kuullut mitään. Hänestä oli rouva Lorilleux hyvin vanhan näköinen kolmenkymmenen ikäiseksi, ynseä ja epäsiisti; letti kuin lehmän häntä, riippui auvenneen yönutun päällä. Hänen miehensä, ainoastaan vuotta vanhempi, näytti Gervaisesta vanhukselta, kun hän siinä istua ryyhötti paitahihasillaan, paljaissa jaloissaan läntistyneet tohvelit. Hänen ohuissa huulissaan oli häjy ilme. Varsinkin Gervaiseä hämmästytti työhuoneen pienuus, tahraiset seinät, ruosteiset työkalut ja likaiset romut, joita siellä oli huiskin haiskin joka paikassa kuin rautaromukaupassa. Siellä oli hirveän kuuma. Hikipisarat helmeilivät Lorilleux'n vihertävillä kasvoilla; hänen vaimonsa riisui nutun päältään ja paljain käsivarsin, paita kiinni hänen riippuvissa rinnoissaan hän jatkoi työtään.

— Entä kulta? kysyi Gervaise puoliääneen.

Hänen levottomat katseensa tutkivat joka sopen etsien kaiken tämän rojakan seasta hänen kuvittelemaansa loistetta.

Mutta Coupeau alkoi nauraa.

— Kultako? sanoi hän; katsokaapas, sitä on tuossa, tuossa vielä ja tuossa ihan teidän jaloissanne.

Hän osotti ensin lankaa, joka oheni hänen sisarensa käsissä, ja toista tavallisen rautalangan näköistä lankakimppua, joka riippui seinällä ruuvipenkin luona, sitten hän laskeutui nelin kontan ja löysi maasta kivilattiaa peittävän puisen ristikkopohjan alta sinne pudonneen hiukkasen, joka oli kuin ruostuneen neulan kärki. Gervaise huudahti. Ei suinkaan tuo nyt ollut kultaa, tuo mustahko metalli, joka oli rumaa kuin rauta. Coupeaun täytyi purra maasta ottamaansa sirua ja näyttää hänelle kiiltävää hampaan jälkeä. Ja hän alkoi taas selittää: työnantajat antoivat kullan valmiina lankana työmiehille; nämä sen ensiksi vetivät langanvetoraudan läpi saadakseen sen tarpeeksi hienoksi, jota tehdessä sitä piti uudestaan kuumentaa viisi, kuusi kertaa, jotta se ei katkennut. Siihen tarvittiin lujat hyppyset ja tottumusta! Hänen sisarensa ei sallinut miehensä vetää lankaa, koska hän oli yskäinen; mutta hän itse olikin etevä käsistään. Coupeau oli nähnyt hänen vetävän kultalankaa hiuksenhienoisiksi säikeiksi.

Silloin sai Lorilleux yskän puuskan, josta hän painui aivan käppyrään jakkaralleen. Rykimisensä lomassa hän puhui ihan menehtymäisillään, vieläkään Gervaiseen katsomatta, ikäänkuin hän olisi vain maininnut asian yksinomaan itselleen:

— Minä teen patsasketjua.

Coupeau pakotti Gervaisen nousemaan ylös. Saihan hän toki tulla lähemmäksi katsomaan. Ketjuntekijä murahti jotakin suostumuksen merkiksi. Hän kääri vaimonsa valmistamaa lankaa hyvin hienolle teräspuikolle. Sitten hän ohuella sahalla viilsi pitkin puikkoa, niin että langan joka kierroksesta syntyi avonainen rengas. Ne hän sitten juotti kiinni. Renkaat asetettiin isolle sysipalaselle. Hän kostutti niitä tipauttamalla niiden päälle boraksia vieressään olevasta rikkinäisestä lasista; ja nopeasti hän kuumensi ne hehkuviksi lampun päällä ja juotti ne kiinni. Kun hänellä oli satakunta rengasta valmiina, alkoi hän uudestaan vaivaloisen työnsä. Pihtien avulla hän kiinnitti ketjuun renkaan toisensa perästä, ja työ sujui niin säännöllisesti ja nopeasti, että vaikka ketju vähitellen piteni aivan silmissä, Gervaise ei voinut sitä seurata eikä oikein ymmärtää.

— Se on patsasketjua, sanoi Coupeau. On niitä olemassa vielä helmiketjuja, ankkuriketjuja, panssariketjuja ja nuoraketjuja, mutta tämä on patsasketjua. Lorilleux ei tee muuta kuin patsasketjua.

Tämä nauroi tyytyväisenä ja jatkaen yhä renkaiden kiinnittämistä, joita tuskin näkyi hänen mustissa hyppysissään, hän huusi:

— Kuulehan, Marjamehu!… Tiedätkö, kuinka pitkälti minä olen tehnyt ketjua tähän päivään asti? Minä alotin kahdentoista vanhana. Tänä aamuna minä sen laskin. No, koetahan arvata!

Hän nosti ylös kalpeat kasvonsa ja siristi punehtuneita silmäluomiaan.

— Kahdeksantuhatta metriä, kuuletko! Kaksi liueta![3]… Hm! kaksi liueta ketjua! Siitä riittäisi jo kiertää kaikkien tämän kaupunginosan naisten kaulaan… Ja niinkuin näet, jatkuu sitä yhä. Minä toivon sen vielä saavani ulottumaan Pariisista Versailles'iin.

Gervaise oli palannut istumaan pettyneenä. Hänestä oli kaikki hyvin rumaa. Hän nauroi vaan Lorilleux'lle mieliksi. Etenkin hänestä oli kiusallista se, että hänen naimisiin menostaan ei virketty mitään, asiasta, joka hänelle oli niin tärkeä, ja jonka tähden hän yksinomaan oli tullutkin. Sekä herra että rouva Lorilleux kohtelivat häntä kuin uteliasta vierasta, jonka Coupeau oli tuonut mukanaan heidän vastuksikseen. Ja kun vihdoin oli saatu keskustelu alulle, niin se liikkui yksinomaan talon hyyryläisissä. Rouva Lorilleux kysyi veljeltään, eikö hän ollut tullessaan kuullut neljännen kerroksen asukasten tappelevan. Benardin joukko se oli joka päivä käsirysyssä; mies tuli kotiin sikahumalassa; valimollakin oli omat vikansa, hän huusi inhottavia asioita. Sitten puhuttiin ensi kerroksessa asuvasta piirustajasta, pitkästä Baudequin roikaleesta, joka oli korviaan myöten velkaantunut eikä tehnyt muuta kuin tupakoi ja rähisi toveriensa kanssa. Herra Madinier'n kotelotehdas oli joutunut häviön partaalle; edellisenä päivänä vielä oli isäntä erottanut työstään kaksi naista; olisi siunattu asia, jos hän tekisi kuperkeikan, sillä hän söi kaikki, niin ettei hänen lapsilleenkaan jäänyt, mitä päälle panna. Rouva Gaudron, karttaaja oli taaskin raskaana, mikä ei juuri ollut enää sopivaa hänen ijällään. Talon isäntä oli sanonut ylös viidennessä kerroksessa asuvan Coquet'n joukon; heillä oli kolme hyyryneljännestä maksamatta; sitä paitsi he kielloista huolimatta pitivät hellakamiinissaan tulta rappukäytävässä, vaikka Linguerlot'n lapsi oli ollut vähällä palaa edellisenä lauvantaina, ellei neiti Remanjou, kuudennessa kerroksessa asuva vanhapiika, joka oli viemässä nukkejaan, olisi ennättänyt hätään. Mitä tuli neiti Clémenceen silittäjään, niin hänen käytöksensä oli hänen oma asiansa, johon toisilla ei ollut mitään sanomista; hän oli hyväsydäminen ja piti paljon eläimistä. Mutta vahinko oli, että niin pulska tyttö antautui tekemisiin kaikkien miesten kanssa. Sellainen elämä oli ihan varmaan vielä syöksevä hänet kurjuuteen.

— Siinä on taas yksi, sanoi Lorilleux vaimolleen ojentaen hänelle ketjun pätkän, jota hän oli tehnyt aamiaisesta asti. Sinä saat sen silitellä.

Ja tapansa mukaan hennomatta hevillä heittää keksimäänsä sukkeluutta hän lisäsi:

— Neljä ja puoli jalkaa lisää… Näin minä pääsen Versailles'ia lähemmäksi.

Rouva Lorilleux kuumensi ketjun hehkuvaksi ja silitti sen vetämällä reikäraudan läpi. Sitten hän pani sen pieneen pitkävartiseen kuparikastrulliin, jossa oli hyvin mietoa rikkihappoliuosta, ja puhdisti ketjun kiehauttamalla sitä ahjossa. Coupeau työnsi taas Gervaiseä katsomaan tätä viimeistä toimitusta. Kun ketju oli puhdistettu, oli se tullut tummanpunaiseksi. Se oli valmis jätettäväksi työnantajalle.

— Tällaisina ne viedään isännälle, selitti levyseppä.

Kiillottajanaiset hankaavat ne sitten veralla kiiltäviksi.

Mutta Gervaise tunsi rohkeutensa olevan lopussa. Hän oli menehtymäisillään kuumuudesta, joka kävi yhä sietämättömämmäksi. Ovi pidettiin kiinni, sillä vähimmästäkin ilmanvedosta sai Lorilleux yskän. Kun siis ei vieläkään puhuttu heidän naimisiin menostaan, niin Gervaise tahtoi lähteä pois ja nykäsi hiljaa Coupeauta takin helmasta. Tämä ymmärsi. Häntäkin alkoi muuten samoin kuin Gervaisea nolostuttaa ja harmittaa tämä tahallinen vaitiolo.

— No niin, me lähdemme pois, sanoi hän. Me jätämme teidät jatkamaan työtänne.

Hän kolisteli jalkojaan vähän aikaa ja jäi odottamaan toivoen, että he sanoisivat jotakin tai edes viittaisivat sinne päin. Viimein hän päätti itse käydä asiaan käsiksi.

— Kuulkaahan, Lorilleux, me luotamme teihin, rupeattehan te minun vaimoni todistajaksi.

Ketjuntekijä kohotti päätään ollen hämmästyvinään, mutta nauroi samalla pilkallisesti; hänen vaimonsa heitti langanvetorautansa käsistään ja asettui seisomaan keskelle lattiaa.

— Se on siis täyttä totta? murahti ketjuntekijä. Tuosta peijakkaan Marjamehusta ei koskaan tiedä, laskeeko hän leikkiä, vai onko hän tosissaan.

— Vai niin, vai tämä se nyt on se nainen, sanoi vuorostaan hänen vaimonsa tarkastellen Gervaiseä. Herra Jumala! Meidän asiamme ei ole antaa teille neuvoja… On se yhtä kaikki hullua mennä vain noin ikään naimisiin. Mutta sehän ei liikuta kuin teitä molempia. Kun se ei onnistu, niin ei saa syyttää kuin itseään, sillä hyvä. Eikä se usein onnistu, ei usein, ei usein.

Viimeiset sanat hän lausui hitaasti ja pudisti päätään. siirtäen katseensa nuoren naisen kasvoista hänen käsiinsä ja käsistä jalkoihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut riisua hänet alasti nähdäkseen hänen ihonyppylänsäkin. Gervaise näytti hänestä sievemmältä kuin hän oli odottanutkaan.

— Minun veljelläni on valta tehdä mielensä mukaan, jatkoi hän terävämmällä äänellä. Epäilemättä, sukulaiset olisivat ehkä toivoneet… Ainahan niitä tehdään suunnitelmia. Mutta asiat kääntyvät toisinaan niin kummallisesti… Minä puolestani en tahdo riitaa rakentaa. Vaikka hän olisi tuonut mukanaan vihon viimeisen, niin minä olisin sanonut: Nai hänet ja jätä minut rauhaan… Täällä meillä hänellä kumminkin oli hyvä elanto. Hän on jokseenkin lihava; sen kyllä näkee, että hänen ei ole tarvinnut nälkää nähdä. Aina hänellä oli keitto kuumana ihan minuutilleen… Kuulehan, Lorilleux, eikö rouva sinusta ole Thérèsen näköinen, muistathan, sen naisen, joka asui tässä vastapäätä ja joka kuoli rintatautiin?

— Niin, hän ei näytä oikein terveeltä, vastasi ketjuntekijä.

— Ja teillähän on kaksi lasta. Voi, jo minä toki olen sanonut veljelleni: Minä en käsitä, mitenkä sinä nait naisen, jolla on kaksi lasta… Teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä pidän hänen puoltaan: se on aivan luonnollista… Sitä paitsi te ette näytä vahvalta… Vai mitä, Lorilleux, hän ei näytä vahvalta?

— Ei, ei, hän ei ole vahva.

He eivät virkkaneet mitään hänen jalastaan. Mutta Gervaise ymmärsi heidän kieroista katseistaan ja huulten nyrpistyksistään, että he sitä tarkottivat. Keltakukkaiseen saaliinsa kääriytyneenä hän seisoi heidän edessään vastaillen lyhytsanaisesti kuin tuomarien edessä. Nähdessään hänen kärsivän Coupeau viimein huusi:

— Siitä ei nyt ole kysymys… Se, mistä te puhutte, ei merkitse mitään, se on yhdentekevää. Häät pidetään lauvantaina 29 päivänä heinäkuuta. Minä olen katsonut sen almanakasta. Sopiiko se teille.

— Sopiihan se meidän puolestamme koska tahansa, sanoi hänen sisarensa.

Mitä sinä sitten meiltä kysyitkään neuvoa… En suinkaan minä aio estää

Lorilleux'tä olemasta todistajana. Minä tahdon elää rauhassa.

Allapäin, tietämättä enää, mitä tehdä, oli Gervaise työntänyt kenkänsä kärjen työhuoneen kivilattiaa peittävän puuristikon loveen; sitten hän peläten saattaneensa jotakin epäkuntoon vetäessään jalkansa siitä irti, kumartui koettelemaan kädellään. Lorilleux lennätti kiireesti lampun lähemmäksi ja tutki epäluuloisesti hänen käsiään.

— Pitää olla varuillaan, sanoi hän, pienet kultasirut tarttuvat kengän pohjiin ja tietämättänsä tulee niitä vieneeksi mennessään.

Siitä syntyi koko juttu. Työnantajat eivät sallineet milligrammankaan joutuvan hukkaan. Ja hän näytti jäniksen käpälää, jolla hän pyyhki kultahiukkaset työpöydältä ja nahkaesiliinasta, jota hän vartta vasten piti polvillaan, että kultaa ei pääsisi muuanne karisemaan. Kahdesti viikossa lakaistiin työhuone huolellisesti; rikat pantiin talteen ja poltettiin, tuhka seulottiin, ja siitä löytyi aina viiteenkolmatta ja kolmeenkymmeneen franciin kultaa kuukaudessa.

Rouva Lorilleux ei heittänyt silmistään Gervaisen kenkiä.

— Älkää panko pahaksenne, sanoi hän ystävällisesti hymyillen, mutta katsokaapas kenkänne pohjia.

Gervaise punastui, kävi istumaan ja näytti kenkiään, että niissä ei ollut mitään. Coupeau oli avannut oven huutaen: Hyvästi! äkäisellä äänellä. Käytävästä hän kutsui Gervaiseä tulemaan perästä. Silloin hänkin lähti pois soperrettuaan jonkin kohteliaisuuslauseen: hän toivoi, että tavattaisiin toisiaan ja tultaisiin hyvin toimeen yhdessä. Mutta talonväki oli jo jälleen ryhtynyt työhönsä mustan työhuoneen perällä, jossa pieni ahjo kiilui, niinkuin viimeinen hiipuva hiili kuumassa leivin-uunissa. Vaimo, jonka paita oli luistanut olkapäältä, niin että paljas iho näkyi punaisena ahjotulen hohteessa, veti uutta lankaa, ja joka ponnistuksella hänen kaulansa paisui, sen jänteret vääntyivät kuin nuorat kierteille. Mies alkoi uutta ketjua; kumartuneena, vesikuulan vihertävässä valossa hän kiinnitti renkaita toisiinsa yhtämittaa, konemaisesti, malttamatta edes välillä pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Päästyään viimein käytävistä portaiden yläpäähän ei Gervaise voinut olla kyyneleet silmissä sanomatta:

— Tämä ei anna paljoa onnen toivoa.

Coupeau pudisti rajusti päätään. Lorilleux oli saapa häneltä maksun tästä illasta. Oliko koskaan nähty mokomata kitupiikkiä! Luuli muka että kukaan tahtoi viedä hituistakaan hänen kultapölyään! Pelkkää saituutta koko juttu! Hänen sisarensa oli kai luullut hänen jäävän iäkseen naimattomaksi, jotta hän saisi säästöön neljä souta lihakeitollaan. Mutta siitä huolimatta piti häiden olla 29 päivä heinäkuuta.

Mutta kun Gervaise laskeutui alas portaita, tunsi hän yhä sydämensä raskaaksi, häntä vaivasi turhanpäiväinen pelko, joka saattoi hänet levottomasti tähystelemään kaiteen suurenneita varjoja. Tähän aikaan portaat nukkuivat autioina. Niitä valaisi ainoastaan toisen kerroksen kaasulamppu, jonka pienemmäksi väännetty liekki loi pimeän kuilun pohjalle pisaran valoa kuin yölamppu. Suljettujen ovien takana vallitsi syvä hiljaisuus, päivän rasituksista uupuneet työmiehet olivat vaipuneet sikeään uneen heti syömästä päästyään. Silittäjättären huoneesta kuului kumminkin hiljaista naurun kikatusta; hieno valoviiva tuli neiti Remanjoun avaimen reiästä ja sisältä kuului saksien sipsettä, kun mummo vielä leikkasi harsokankaasta vaatteita kolmentoista soun nukeilleen. Alhaalla, rouva Gaudronin asunnossa joku lapsi itkeä pillitti taukoamatta. Ja likavesitorvista tunkeutui entistä väkevämpi haju. Muutoin vallitsi talossa pimeä, äänetön, syvä rauha.