Читать книгу Ansa - Emile Zola - Страница 6

Sillävälin kun Coupeau heidän pihalle päästyään laulavalla äänellä pyysi portinvartijaa avaamaan porttia, Gervaise kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan taloa. Se näytti hänestä vielä suuremmalta kuutonta taivasta vasten. Harmaat seinät, jotka varjossa olivat ikäänkuin puhdistuneet homeestaan ja silinneet, näyttivät laajenevan ja kohoavan; ne olivat entistään alastomammat, kun ryysyt oli riisuttu pois, jotka päivällä olivat olleet auringonpaisteessa kuivamassa. Suljetut ikkunat nukkuivat. Siellä täällä muutamat kirkkaasti valaistut ikkunat näyttivät ikäänkuin kieroon katsovilta silmiltä. Kunkin sisäänkäytävän kohdalla, missä kuudesta kerroksesta päällekkäin näkyi rivi himmeästi valastuja ikkunoita, kohosi kuin kapea valotorni. Kotelotehtaasta, toisesta kerroksesta loi lampunsäde keltaisen valojuovan pihakivitykselle halkaisten alakerran verstaita peittävän pimeyden. Ja tämän pimeyden perältä, pihan kostealta kulmalta kuului halki hiljaisuuden, kun vesipisarat yksitellen tipahtelivat vesijohdon huonosti kiinni väännetystä raanasta. Silloin Gervaisestä tuntui kuin talo olisi tahtonut musertaa hänet jäätävän painonsa alle. Se oli taas tuota hänen turhanpäiväistä pelkoaan, lapsellisuutta, jolle hän nauroi perästä päin.

— Varokaa! huusi Coupeau.

Ja Gervaisen täytyi päästäkseen ulos hypätä ison lätäkön yli, joka oli juossut värjäyslaitoksesta. Tällä kertaa lätäkkö oli tummansininen kuin kesäinen taivas, johon portinvartijan pienestä yölampusta heijastui tähtiä.