Читать книгу Kaksi partiopoikaa - Ernest Thompson Seton - Страница 30

Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa — hän hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa, jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa tuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:

— Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.

Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla, kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania kertaakaan parkaisemaan.

Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän, eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli ääniä — kovia karkeita ääniä — omasta mökistään. Hän hiipi aivan lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi. Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja nuoliensa jäännökset.

Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki surusta ja vihasta — hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.

Janin elämän paras ilo oli hävitetty — kuninkaalta riistetty kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja säärissään hän lähti synkkänä kotiin.

Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa, vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän; kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.

Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta. Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.

Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.

— Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.

Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.

— Hänen täytyy elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen täytyy elää — oi Jumalani, hänen täytyy elää.

Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä. Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti. Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä. Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli päämääränsä.