Читать книгу Kaksi partiopoikaa - Ernest Thompson Seton - Страница 39

Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.

Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti. "Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa. Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia, kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten jäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun raamatunlauseen kanssa.

Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta; jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain kerran viikossa.

Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he kumpikin kuuluivat.

— Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta ympäristöstä huolimatta.

— Tottakai, sanoi Sam. — Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin, mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on talolle hyötyä.

— Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?

— Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.

— Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja viedä kotiin?

— Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.

— Mitä? Onko täällä jäniksiä?

— Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.

— Mutta tarkoitan, että onko nyt, tiukkasi Jan ilmeisesti pettyneenä.

— Ei niiden kimppuun ole helppo nyt päästä, mutta voimmehan koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä pyssyä.

"Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi. Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.

Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan, joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet nähdessään. "Ohhoh!" — muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: — Isä sen ampui navetan katolta ja palkkalainen täytti.

Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:

— Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää luvata, ettet koskaan sano kenellekään — taikka jukopliut!

Tietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan — "jukopliut".

— Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat puolimatassa, Sam jatkoi:

— Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin ja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, "punanahkan" alla.

Kun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam toisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään hiljentäen: — Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen päähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona ennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään työkaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli kaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen päätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi uuden kerran. Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin jousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan teurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian, joka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä ainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.

— Kuten näet, hän selitti, — minä olen aina tahtonut ruveta metsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla hammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta kerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä dollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi hän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä vain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi selkään minulle ja Budille, — Budi oli minun veljeni, joka kuoli vuosi takaperin. Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit häntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä likimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. — No niin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja, ja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä juuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä oli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne kapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa isäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut. Sen saat uskoa, että minä sillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi — mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. "Kuules nyt, Budi", minä sanoin, "meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme Lännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän päänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen ole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää, niin että yksi niistä kuoli." Todella, taisimmekin ansaita kaiken, mitä saimme — ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja, jos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä rupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö sinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen, se. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän. Isä sanoo, että hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi tai asianajajaksi — asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi kerran käräjiä — ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää — arvaat kai minne?

Tässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi sydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi, kuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli täynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja kaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa, joita hänessä ei ollut — työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän arvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat puolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan Gleninsä iloa Jan sanoi:

— Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun isäsi sitä kieltäisi, vai mitä?

— Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.