Читать книгу Kaksi partiopoikaa - Ernest Thompson Seton - Страница 34

Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli niitä muistissaan suuri varasto — taisivatpa ollakin suorastaan kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.

Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa, pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: — Lapset oletteko varmat siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta? Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu, antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan. Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu aselepo, joka teki heistä ystävät.

Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville, kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.

Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?"

Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja tohtori peruutti kieltonsa.

Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:

— Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä, että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään, ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin, en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen, ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.

Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili poikansa kadotetun sielun puolesta.

Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään. Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.

Jan tarkasteli sitä kiinteästi ja keskitti kaikki voimansa sen kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.

Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi: — Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi. Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa maahan teidän isänne sallimatta.

Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:

— Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin kaunis.

Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.

Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:

— Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?

— Niin kyllä, mitä sitten?

— Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen, vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy päinvastaiseen suuntaan.

— Niin kyllä, poikani.

— No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa, joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon. Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut tappaa sitä, minä vain tahdoin ottaa sen kiinni. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä, että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.

— Mutta hyvä poika, vastasi äiti, — sääliväisen ihmisen tulee olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.

Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.